SEITSEMÄS LUKU.
Läpättipä Kallen sydän jokseenkin kovasti, kun hän insinööri Salon kanssa astui pankin johtokuntaan. Konepajan asiat olivat kireät, ja pankin johtajat olivat senvuoksi hermostuneita.
Insinööri Salo otti asian esille hänelle ominaisella selvyydellä ja lyhykäisyydellä. Hän sanoi, että pankki varsin hyvin tiesi jo silloin, kun hän tuli toimitusjohtajaksi, että konepajan asiat olivat huonot. Sen johtokunta, jumala paratkoon, hyvin tiesi! Nyt kireiden aikojen vuoksi pankki ei tietysti mielellään kannattanut yritystä, jonka kumoonmenemisestä se oli melkein varma. Ei tietystikään! Jos yhtiö tekee vararikon, niin pankki ei voi odottaa suurtakaan määrää saavansa liikkeeseen antamistaan rahoista, koska konepajaa tällaisina aikoina ei voi myydä, ja sen hoitaminen tulisi pankille sekä hankalaksi että ehkä vahingolliseksi. Kuinka hyvin johtajat tämän tiesivät! Kallen mielestä he olivat aivan kuin rippikoulussa, jossa vastataan määrätyllä tavalla kysymyksiin.
Mutta sitten Kalle sai nähdä sen kummallisuuden, että pankki, joka yhtiölle, siis useille henkilöille, ei ollut halukas myöntämään lisää luottoa, oli valmis sen tekemään heille kahdelle.
Johtokunta lupasi miettiä asiaa ja antaa lopullisen vastauksen kahden päivän päästä. Herrat kumarsivat toisilleen ja erosivat.
Kadulla Kalle ei voinut olla sanomatta:
— Elämä on sentään hiukan hullunkurista. Tässä me ostelemme suurta tehdasta, vaikka meillä ei ole mitään taskussamme. Ja meille annetaan luottoa! Mutta miksi?
— Jokainen liikeyritys panee rahaa liikkumaan. Pankki hyötyy aina silloin, sillä suuri määrä asioita käy sen kautta. Pankki luottaa minun tarmooni, sillä minä tulin toimeeni melkein suorastaan pankin pakotuksesta. Se tietää siis, että jos minä uskallan kaiken ottaa niskoilleni, niin tiedän onnistuvanikin, sillä kukaan järkevä ei ota muuta huostaansa kuin sen, minkä hän varmasti tietää osaavansa hoitaa. Pankki näkee minun haluavan rikastua, ja auttaa siinä, jos vain pelastaa samalla rahansa, jotka se kerran on ajattelemattomuudessaan tähän liikkeeseen sijoittanut. Minä yksityisenä saan luoton, ei yhtiö, johon nähden pankki jo ennestään on asettunut epäilevälle kannalle.
— Mistä pankki teidät tiesi ja tunsi?
— Minä olin ennen eräässä suuressa konepajassa, jonka tosin jokseenkin hyvät asiat saatoin tehdä aivan loistaviksi. Minä onnistuin siellä onnellisten liikeolojen vuoksi. Minä sain sädekehän pääni päälle, minua pidettiin erinomaisena insinöörinä, luultiin minun tekevän ihmeitä, ja siksi tarjottiin tämä paikka minulle.
— Kyllä minä ymmärrän, että te paljon taidatte, minäkin, mutta miksi sitten johtokunta on ollut kiero teitä kohtaan?
— Sitä en oikein voi selittää. Se on kai tuota tavallista suomalaisuutta, että luotetaan aina siihen, joka ei ole mies paikallaan, mutta ei koskaan siihen, joka toimensa taitaa. Nyt he saavat tyhmyytensä maksaa, ja sen minä heille niin sydämeni halusta suon.
— Mutta jos antaisi kaiken mennä ensin vararikkoon?
— Olen sitäkin ajatellut, mutta ennenkuin asiat ovat selvitetyt, voi joku toinen ottaa kaiken huostaansa. Voi myöskin sattua, että johtokunta panee minut pois ja ottaa taas jonkun toisen, joka ei tietysti mitään taida eikä osaa. Sellaista on nähty. Vararikko on ikävä asia, siihen he eivät laskisi ainakaan näin ensi hetkenä, vaikka siitä kuinka paljon tahansa huutavat. Minä tunnen nuo äijät niin erinomaisen hyvin ja heidän merkillisen ajatusjuoksunsa. Antaahan olla, kun johtokunnan kokous tulee, niin siitä syntyy ilonpito. Ette kai tiedä, että melkein kaikki nämä herrat ovat muuta kuin liikemiehiä. Siksi he niin kauheasti huutavatkin liikeasioissa.
Kaksi päivää myöhemmin vastasi pankin johtokunta myöntävästi, mutta tahtoi tuon uuden lisälainan varmuudeksi takaukset.
— Niiden hankkimiseen on meillä kyllä vielä aikaa, sillä ensin on asiat muuten saatava kuntoon, arveli insinööri.
Johtokunta kokoontui hyvin murheellisena. Kokous pidettiin konepajan konttorihuoneessa. Kalle sai odottaa piirustushuoneessa sitä hetkeä, jona hänen oli astuttava sisään.
Insinööri Salo oli arvannut oikein, johtokunta ei mistään hinnasta tahtonut mennä uusiin vekseleihin, jotka olisivat olleet välttämättömiä, mutta ei se myöskään olisi tahtonut antaa kaiken mennä vararikkoon. Insinööri antoi heidän rauhassa puhua, soutaa ja huovata asiassa. Kun he viimein olivat kaiken järkensä tuhlanneet eivätkä enää tienneet, minnepäin olisivat kääntyneet pelastuakseen tästä kaikesta, teki hän ehdotuksensa. Sen vaikutus oli hämmästyttävä. Johtokunta pyysi saada keskustella siitä ilman toimitusjohtajaa. Insinööri meni Kallen luo.
— Nyt ovat suostumassa siellä. Ehdotukseni oli heille suoranainen yllätys.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Olen. Muuten suoraan sanoen tekisin minä aivan samoin kuin he tulevat tekemään, sillä mitään muuta pelastusta ei ole.
Kymmenen minuutin päästä johtokunta kutsui herrat sisään. Asia oli heidän puolestaan selvä, heidän täytyi se vain ehdottaa yhtiökokoukselle.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen se oli suoritettu.
Konepaja luovutettiin insinöörille ja Kallelle, kun he vain ensin maksoivat viisikolmatta prosenttia osakkeiden nimellisarvosta.
Samana päivänä oli insinööri saanut kirjeen Pietarista. Suuri shrapnellitilaus oli selvä, hänen täytyi vain matkustaa sitä varten Pietariin sopimaan viimeisistä ehdoista.
— Ja nyt hankkimaan takuut! sanoi insinööri. — Toisen saan sen luottamuksen perustuksella, mikä ihmisillä on minuun, toisen hankkii teidän ruumiinne meille.
— Millä ihmeen kummalla? kysyi Kalle.
— Toinen on muuan rikas leski, ruma kuin syötävä, mutta herraseurasta kovin pitävä. Hän ei voi teidän ulkomuotoanne vastustaa.
Kallea tämä nauratti.
— Riippuuko luotto sitten sellaisista seikoista?
— Luuletteko, että ihmisen kunnollisuus yksinään riittää? Kaukana siitä! Koettakaa niellä tämä pilleri rohkeasti. Ämmä on hirveän näköinen, mutta olkaa aivan kuin hän olisi kaunis kuin taivaan enkeli. Hän on tyytyväinen, kun saa ystävällisyyttä osakseen. Kaikki riippuu vain siitä, kuinka hän sen saa, kuka sen antaa.
— Ei kai minun kaulaan tarvitse mennä?
— Sanoja, ei muuta kuin sanoja! Hän lukee romaaneja, ja silloin riittävät sanat. Muuta ei tarvita.
— Te tunnette hänet?
— Kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä nuori ja kaunis, sain hänet takuuseen. Minä maksoin kaiken määräpäivänä takaisin. Minuun hän luottaa kyllä, sen tiedän, mutta nyt tarvitsemme sataantuhanteen takaamaan. Summa on suuri, siihen tarvitaan enemmän lumousta, enemmän lumousta!
— Onkohan tällainen peli oikeaa?
— On. Hän auttaa lopulta aivan mielellään ja hän on tekemisissä rehellisessä asiassa. Takuumiehet saavat vastatakuuksi minun henkivakuutukseni, se on juuri sama määrä, satatuhatta.
Takaajat heidän piti hankkia yhdessä päivässä, sillä insinöörin täytyi kiiruhtaa Pietariin. Ensimäinen, tuo insinöörin tuttava, oli koroillaan elävä vanha kartanonomistaja. Hän oli ollut jollain tavoin läheinen ystävä insinöörin isän kanssa. Kun hänelle näytettiin Pietarista tullut kirje ja kun hän sai kuulla, että vastatakuuksi tulee henkivakuutus, suostui hän heti. Sen ehdon hän pani, että laina olisi suoritettava kahden vuoden päästä.
Vanha leski otti insinöörin vastaan suurella ilolla. Hän loi Kalleen tutkivan katseen. Tämä huomasi, että akka oli todellakin hirvittävän näköinen, paljoa pahempi kuin mitä hän oli kuvitellutkaan, mutta hän veti kuitenkin suunsa ystävälliseen hymyyn tervehtiessään, jolloin hänen kauniit valkoiset hampaansa näkyivät, ja kumarsi mahdollisimman sirosti. Ryppyiset kasvot kirkastuivat.
He astuivat saliin. Insinööri ei vähään aikaan puhunut mitään käyntinsä tarkoituksesta. Hän kyseli lesken vointia ja ihmetteli, kuinka terveen näköinen hän oli. Hän vetosi Kalleen. Ei koskaan voisi uskoakaan rouvaa niin vanhaksi kuin hän itse väitti.
— Kas, se on nyt niin, että nuorena koettaa salata ikäänsä ja keikailee sillä, vanhana keikailee taas jo iällään, sanoi leski.
Sitten puhe kääntyi reumatismiin ja kylmiin ilmoihin. Leski selitti, millainen erinomainen uusi kamiini hänellä oli eteisessä, se kun lämmitti siitä kokonaista kolme huonetta.
— Huomasin heti sen, sanoi insinööri. — Onhan se meidän konepajassa tehty ja näkyy olevan uusinta mallia.
— Erinomainen, erinomainen. Vai teidän tekemänne? Minä olen aina sanonut, että niin lahjakasta miestä, kuin te, harvoin tapaa maailmassa!
— Se keksintö, joka tämän tekee erinomaisen suuressa määrässä hiiliäsäästäväksi, ei ole minun, vaan tämän toverini.
Leski loi ihailevan katseen Kalleen. Nyt insinööri löi varmimman valttinsa pöytään. Hän kertoi, että Kalle oli ollut vain maalaisseppä, mutta oli lahjakkaisuutensa avulla noussut hyvin pian. Hän kertoi Kallen opinnoista, tavasta, millä he olivat tutustuneet.
— Ihan kuin romaanissa, ihan kuin romaanissa! sanoi leski.
Hänen täytyi mennä etsimään jotain vieraille tarjottavaa.
— Te olette voittanut hänet. Hän tuo kohta vanhoja, huonoja omenia, joita hän saa omasta kartanostaan maalta. Syökää niitä niin monta kuin jaksatte, hän pitää siitä.
— On tämäkin konepajan ostamista! sanoi Kalle.
Aivan oikein, leski toi omenia. Varmuuden vuoksi hän pyyhki hedelmäveitset hameeseensa. Kalle tarttui omenaan ja söi sen muutamalla puraisulla. Sitten hän otti toisen.
— Eikö ole hyviä? sanoi leski.
— Erinomaisia!
— Ne onkin minun omasta puustani, joka on istutettu sinä vuonna, jona synnyin.
Kalle oli jo vähällä kysyä, kuinka niin vanha puu enää laisinkaan omenia kantaa.
Hedelmien terveellisyydestä johti insinööri keskustelun terveyteen yleensä ja siitä hän pääsi Kallen erinomaiseen kykyyn sanoa paljaalla käden tuntemuksella esineiden paino.
Tätä lesken täytyi saada koettaa. Hän tarjosi erään suuren hopeamaljakon punnittavaksi. Kalle piti hetkisen sitä kädessään.
— Kilo ja ehkä kaksisataa viisikymmentä grammaa.
Nyt lesken jo täytyi mennä hakemaan keittiöstä vaaka. Malja punnittiin. Kalle oli sanonut aivan oikein.
— En ole ennen kuullut koskaan tällaisesta. Aivanhan teitä voisi rahan edestä näyttää!
Hän pyysi sanomaan, kuinka paljon muuan tuoli painoi. Kalle vastasi siihen. Tosin leski ei voinut puntarissa painoa todeta, sillä niin paljoa se ei mitannut, mutta hän uskoi aivan varmasti.
— Kai te voitte jo silmälläkin sanoa, paljoko jokin painaa. Kuinka paljon luulette minun painavan?
Kalle naurahti.
— Pitäisi saada pidellä käsissään. Leski huudahti, mutta nauroi samalla.
— Jos tahdotte tietää, niin kyllä sanon, lausui Kalle ja nousi seisomaan veikeä hymy huulillaan.
Leski kirkui ja huitoi käsillään, mutta tavalla, jonka Kalle aivan oikein ymmärsi. Hän nosti ämmän käsivarsilleen, piteli siinä miettivän näköisenä hetken, kiikutti hiukan ylös ja alas ja laski sitten maahan.
— No? kysyi leski aivan jännittyneenä. — Minä olin eilen saunassa, minä punnitsin siellä itseni. Nyt saamme nähdä, tiedättekö!
— Kuusikymmentäkahdeksan kiloa ja neljäsataa grammaa.
— Nyt sanotte väärin. Ettepäs tiennyt, lausui leski veikeästi. —
Kilot on oikein, mutta grammoja on seitsemänsataa.
Äkkiä hän löi kätensä yhteen kovasti hämmästyen.
— Minulla oli silloin paksut kengät jalassa, nyt minulla on kotikengät. Te olette varmasti ollut oikeassa. Mikä lahjakkaisuus, mikä lahjakkaisuus! Hyvä jumala, onko teillä edes maailmassa tilaisuutta päästä eteenpäin? Tuollainen mies ei saa jäädä avun puutteessa syrjään, ei koskaan. Enkö minä voisi jollain auttaa?
— Juuri sen vuoksi olemme tulleet, sanoi insinööri.
Ja sitten hän selitti koko konepajan jutun ja kuinka hän juuri sen vuoksi on uskaltanut tähän hommaan ryhtyä, että hänellä on tiedossa sellainen apulainen kuin Kalle oli.
— Sitä minä en ihmettele, sanoi leski. — Sellainen kyky, sellainen kyky!
Vähän ajan päästä oli leski valmis mihin tahansa. Kun hän oli jo suostunut, luetteli insinööri hänelle kaikki varmuudet, henkivakuutukset, toisen takaajan, äsken tulleen suuren tilauksen. Leski oli aivan tyytyväinen. Hän vakuutti, että jo insinöörillekin hän olisi ollut valmis menemään takuuseen, mutta teki sen kahta vertaa suuremmalla ilolla, kun sai tarjota sen kahdelle kunnon miehelle.
Ja nyt hän kyseli yhtä ja toista konepajasta ja mitä siellä valmistetaan. Ja kun hän kaiken sen oli saanut tietää, niin hän arveli voivansa hankkia muutamia tilauksia sinne hänkin vuorostaan.
— Minä en lupaa mitään varmasti, minä en lupaa mitään. Minä koetan ainoastaan. Ja pikkuisia tilauksia, ei muuta kuin pikkuisia.
Nyt hänen jo täytyi tarjota viiniä ja hän meni sitä etsimään.
— Hän hankkii meille, oikeammin teille, vaikka mitkä tilaukset. Hänellä on hyvin huomattavia sukulaisia, hän käy niitten kimppuun, sanoi insinööri. — Mikä oivallinen keksintö tuo hänen punnitsemisensa.
— Hän sen keksi, minä huomasin sen hänen silmistään. Täällä on moni nainen tahtonut sitä koettaa, ja minä näen sen heti aina heidän tavoistaan, kaikilla on samat räpättävät liikkeet ja kaikilla sama vikinä. Olkoot sitten nuoria tai vanhoja.
Viini tuotiin ja maljoja kilisteltiin. Insinööri sanoi kiiruhtavansa vielä pankkiin ja panemaan velkakirjan kuntoon, jotta sitten seuraavana päivänä takaajat saisivat kirjoittaa siihen nimensä. Insinööri pyyteli kovasti anteeksi sitä, että hänen vielä samana iltana täytyi lähteä Pietariin ja että hän siis ei voinut tulla noutamaan allekirjoitusta, niinkuin kohteliaisuus olisi vaatinut. Kallen täytyi tehdä se yksinään.
Leski antoi sen niin kovasti mielellään anteeksi.
— Eihän sellaiset pikkuasiat voi tulla kysymykseenkään meidän, vanhojen tuttujen kesken.
Itsestään leski, ryypättyään kolmannen lasin, ehdotti, että laina otettaisiin ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi sillä hän olisi silloin valmis antamaan itse rahat. Ne olivat talletustilillä, mutta hän voisi sanoa ne heti huomenna irti. Lainan voisi panna Kallen nimiin, ja sitten insinööri ja tuo toinen takaaja takaisivat.
— Se on meille molemmille edullista, sanoi leski. — Minä saan sillä tavoin puolen prosenttia enemmän korkoa ja te saatte rahat puolta prosenttia huokeammalla, kuin mitä pankki ottaa.
Hyvin herttaisten jäähyväisten jälkeen he erosivat, lesken vielä eteisessä ihailtua Kallen keksimää kamiinia ja kehotettua häntä tulemaan varmasti seuraavana päivänä.
Kadulla Kalle sanoi:
— Mutta eikö tuota ämmää puijata kovasti?
— Ei sentään. En tiedä hänen tehneen ainoatakaan huonoa afääriä. Hänellä on sittenkin jonkinmoinen vaisto, joka häntä johdattaa. Ulkomuoto ei yksin riitä hänenkään edessään, tarvitaan siihen jotain muutakin. Hän oli nuoruudessaan hyvin onnettomassa avioliitossa, mies oli hullu nimittäin. Hän tuli siitä hiukan kummalliseksi, mutta muutamissa suhteissa hän on vielä nytkin aivan ihmeellisen nerokas. Jos hän olisi ollut nuori, niin olisin sitonut hänet liikkeeseemme aivan kiinteästi. Hänessä on jotain, mitä, en voi sanoa, mutta hänessä on liikeälyä. Minä tiedän, että hän vielä nytkin ostaa ja myy kartanoita ja joka kerta voittaa. Hän aivan kuin haistaa jokaisen tilan oikean arvon. Ja mitä tulee metsiin, sanoo hän niiden kauppa-arvon ja kantojen lukumäärän melkein numerolleen, kun vain on hetkisen metsää katsellut. Uskokaa minua, kun hän ihaili teidän kykyänne painon määräämisessä, niin se oli aivan puhdasta ihailua. Jotain yhteistä lienee teissä ja hänessä. Kun huomenna menette hänen luokseen, niin kannattaa tutkia häntä tarkemmin. Hän jättää imelyyden hyvin pian, jos vain ottaa selvät asiat käsiteltäviksi.
Illalla insinööri läksi Pietariin.
Seuraavana aamuna Kalle kävi etsimässä tuon tilanomistajan ja he läksivät yhdessä pankkiin allekirjoittamaan. Tämän tehtyään hän meni lesken luo.
Leski oli pukeutunut hienoksi ja näytti odottaneen, sillä eteisestä näkyvän ruokasalin pöydällä olivat jo kahvikojeet valmiina ja kahvikannu peitettynä.
Kalle oli hyvin luonnollinen ja iloinen. Hän ei enää millään tavoin tahtonut vaikuttaa lesken ihailuvimmaan, vaan muisti insinöörin sanat. Leski otti paperin, kävi sen keralla eräässä läheisessä huoneistossa todistuttamassa nimensä ja ojensi sen sitten Kallelle.
— Tässä on paperi. Ja mitä noihin minun rahoihini tulee, niin kävin heti aamulla pankissa. Kuuden kuukauden päästä saatte ne käteenne.
He alkoivat juoda kahvia. Pöydän toiselta puolen katsellessaan tuota rumaa ja ryppyistä naamaa, joka makeutensa tähden edellisenä päivänä oli tuntunut ilettävältä, alkoi Kalle siitä pitää. Siinä oli jotain, joka lumosi yhtäkaikki. Silmissä se oli, aivan varmaan silmissä, sen hän päätti.
— Insinööri Salo kertoi täältä mennessämme, että teillä on erinomainen kyky arvioida silmän avulla, sanoi Kalle.
— Ei mikään erinomainen, mutta kyllä minä jokseenkin täsmälleen aina sanon. Sentähden minä eilen pidin tuosta teidän kyvystänne. Se on samaa, mutta toisessa muodossa. Jos minä nuorena olisin saanut ottaa osaa asioihin, niin olisin varmasti saanut jotain aikaan. Mutta siihen aikaan eivät nuoret tytöt olleet muuta kuin avioliittoa varten. Minä olen nyt vasta vanhoilla päivilläni saanut käyttää muutamia ominaisuuksiani, jotka nuorena olisivat voineet kehittyä vaikka kuinka pitkälle. Nyt ne ovat hajallaan, aivan kuin helmet vadissa, vailla yhdistävää lankaa.
Leski oli tämän sanonut aivan vakavasti, ja Kallea kouristi se ajatus, että ihmisen elämä voi ehkä pienen sattuman kautta mennä aivan hukkaan. Hän oli pelastunut, mutta kuinka monta kertaa hänkin olisi mennyt tuollaiseksi kasaksi nauhattomia helmiä, ellei insinööri olisi voimakkaalla kädellään pistänyt kaiken läpi varmaa pidintä.
— Minä olen ajatellut, jatkoi leski, että vaikka ihminen olisi kuinka kyvykäs tahansa ottamaan oppia vastaan, ei hän kuitenkaan koskaan saavuta sitä, minkä terve havainto antaa. Ja tuo havainto on synnynnäinen, sitä ei saa se, jolla sitä ei ole. Tiedättekö mitä minä olen ajatellut viime aikoina?
— No?
— Sellaista auraa, jota voisi käyttää suon kuivauksessa tarvittavan suuren pääojan tekemistä varten. Sitä ei ole, se on keksittävä. Mikään tavallinen oja-aura ei tule kysymykseen, koska se on liian raskas.
— Siis sen pitää käydä moottorin avulla.
— Niin, tietysti. Sen täytyy voida helposti liikkua vaikka kuinka pehmeällä suolla, vajoamatta. Ja kun suomme ovat usein entisiä metsämaita, jotka pohjaveden kasaantumisen ja sen synnyttämän kasvullisuuden kautta ovat tulleet vetisiksi, ja siis alla on kantoja, niin täytyy sen voida kiskoa ne ylös. Sitten sen pitää voida leikata turve ja nostaa se syrjään. Sillä on siis oleva hyvin monta ominaisuutta.
— Mutta kannattaisiko sellainen? Jos koneen keksisikin, ja miksi sitä ei voisi keksiä, niin kuka sen ostaisi?
— Siinähän se juuri on, että se kannattaa. Tuollainen kone voidaan siirtää pitäjästä pitäjään, sen voi omistaa lääni, käyttää sitä kaikkialla. Pääoma, joka on käytetty sen hankkimiseen, kuoleentuu sillä tavoin pian.
— Se on totta. Se ei siis estä. Mutta käyttövoima? Ajatteletteko turbiineja lähinnä olevissa koskissa ja siten saatavaa sähkövoimaa.
— Turbiini tulee kalliiksi ja on tarpeeton, kun suo on kaivettu, ellei sitä käytetä sitten myllyä varten. Ei, siirrettävä dynamo, jota käytetään yksinkertaisesti höyryn voimalla, koska puuta voi saada aina suon läheisiltä seuduilta, siis jonkinmoisista erämaista, huokealla. Minä en tiedä, mutta jos minä olisin nuori, niin rupeaisin insinööriksi. Yksinäni minä aina ajattelen tuollaisia asioita. Ei mitä jo on olemassa. Minä en koskaan ole huvitettu sitä, mitä on saatu valmiiksi, ei, vaan sellaista, joka olisi hyödyllistä, mutta jota vielä ei ole löydetty. Jokainen keksintö, joka on välttämätön, menestyy aina.
Kalle katsoi pitkään tuohon vanhaan naiseen, joka istui vastapäätä häntä, tuohon eilen vielä hupsuksi luulemaansa, ja hän tunsi syvää kunnioitusta.
Kun hän kaksi tuntia sen jälkeen läksi, oli hänen päänsä aivan täynnä uusia keksintöjen mahdollisuuksia. Tuo puoliksi sortunut vanha vaimo oli hänessä herättänyt ajatuksen luoda jotain sellaista, josta olisi hyötyä ihmiskunnalle, eikä ainoastaan mikä voisi kilpailla toisten koneiden kanssa.
Leski oli ovella sanonut hänelle:
— Älkää unohtako minua!
Kalle ei enää hymyillyt. Hän katsoi tuon yksinäisen naisen surullisiin silmiin, ja kun hän sanoi varmasti palaavansa takaisin, niin hän tiesi sen tekevänsä. Hän oli tuon naisen sielun punninnut ja huomannut sen täysipainoiseksi. Tuo yksinäinen olento oli löytänyt ajatuksia, joita muilla ei ollut. Hän ei niitä voinut toteuttaa ja hän hapuili sinne ja tänne etsiessään muotoa omille ajatuksilleen, mutta Kalle tarrasi kiinni pääasiaan ja näki tehtävien mahdollisuuden.