KAHDEKSAS LUKU.
Oltuaan kaksi päivää Pietarissa palasi insinööri Salo takaisin. Hän oli tehnyt Venäjän valtion kanssa sopimuksen sadantuhannen shrapnellin valmistamisesta.
— Me voimme alottaa kohta, sanoi hän Kallelle. — Valmistaminen on yksinkertaista. Olen viisi vuotta sitten entisessä paikassani niitä tehnyt. Sähkötin sinne. Sain ostaa heidän entiset koneensa. Me tarvitsemme koneita erikoisesti tätä varten. Maksua ei minun tarvitse niistä suorittaa, ennenkuin milloin itse haluan. Siis se meno on säästynyt. Ja sitten tulee raaka-aine. Tänään kirjoitan kaikki sen johdosta tarvittavat kirjeet. Kuinka te täällä olette tällä välin toiminut?
— Takaukset ovat valmiina, paperi pankissa.
— Tänään siis noudamme rahat ja suoritamme osakkaille heille tulevan määrän, ja konepaja on meidän. Ja nyt on toimittava. Meillä on tulinen kiire. Olen saanut tilauksen sentähden, että olen luvannut suorittaa sen kolmessa kuukaudessa.
— Satatuhatta shrapnellia! Meidän konepajassa ja kolmessa kuukaudessa! Sehän on mahdotonta!
— Miksi niin?
— Sehän on enemmän kuin tuhannen kappaletta päivässä.
— Vuorokaudessa! Me otamme kautta koko vuorokauden. Kolme työvuoroa!
— Mutta miehet! Mistä ne saamme?
— Kaikki on olemassa, kun te olette! Te olette paras mies ja te olette paras kone.
— Mutta jos tulee lakkoja, esteitä?
— Niin on suoritettava hyvityssakko. Silloin olemme tehneet aivan turhaa työtä. Jos kaikki saadaan menemään, niinkuin olen arvellut, niin voimme, koska meille maksetaan kahdeksantoista markkaa shrapnellilta, ottaen varteen kaiken, raaka-aineet, palkat, koneiden kulumisen, työaseet, saada jokaisesta itsellemme kolme markkaa, joten voitto on kolmesataatuhatta. Me olemme täydellisesti pelastuneet.
— Tai vastaisessa tapauksessa olemme suossa.
— Aivan oikein. Mutta kannattaa yrittää ensin pysytellä kuivilla. Minä olen kaikesta jokseenkin varma, oikein varma, täytyy minun sanoa. Ne koneet, jotka saan, ovat samoja, joita olen ennen käyttänyt, tunnen ne siis ja voin panna työt hyvin kuntoon. Sain siellä entisessä paikassani kuusisataa shrapnellia, mutta minulla ei silloin ollut teitä vielä. Te olette tässä tärkeä. Te osaatte jakaa jokaisen miehen oikeaan työhön, me voimme siis vähässä ajassa saada kaikki tekemään korkeimpansa. Se merkitsee täyttä tulosta. Olen siitä aivan varma.
— Meillä on nyt marraskuun viidestoista päivä, siis helmikuun viidentenätoista päivänä on kaikki oleva valmiina.
— Ei. Olen ottanut ajasta jo pois kaksi viikkoa kaiken kuntoonsaattamiseen. Me voimme alottaa joulukuun ensimäisenä päivänä, ja tilaus on oleva valmiina maaliskuun ensimäisenä.
Insinöörin varmuus tarttui Kalleenkin. Hän ei enää epäillytkään mitään. Kaiken täytyi tapahtua niin kuin he tahtoivat!
He kävivät pankissa, järjestivät asiat, suorittivat osakkeiden hinnan. Tehdas oli nyt heidän. Kalle kirjoitti tästä isälleen ja Almalle. Mikon hän tahtoi tehtaaseen aivan välttämättömästi apulaisekseen.
Kun saman päivän iltana Kalle ja insinööri Salo olivat muuten tyhjän konepajan konttorissa, niin insinööri sanoi:
— Nyt me olemme muuta kuin insinööri ja työmies. Nyt sinuttelemme.
Lyhyt kättely, ja sillä asia oli selvä molempien välillä.
— Ja nyt ryhdymme asioita järjestämään. Meillä on konepaja, johon pankilla, paitsi tätä viimeistä lainaamme, on kiinnityksiä neljänsadan tuhannen edestä. Tämän arvo on siis puoli miljoonaa tällä hetkellä. Meillä ei ole rahoja paljoakaan. Pankista kyllä voimme saada siksi, kunnes ensimäinen suoritus tulee valtiolta, se tapahtuu aina kuukausittain tarkastuksen jälkeen. Mutta me tarvitsemme rahastonhoitajan. Minulla on jo tiedossa sellainen. Hän on kyllä sukua minulle, mutta sen tähden en häntä ota, vaan siksi, että luotan häneen. Hänen nimensä on Henrik Jaakkola. Hän on ollut monissa toimissa, on nykyään ilman paikkaa. Me tarvitsemme miestä, kaikki sopii hyvin.
— Yhdeksi apulaiseksi tahdon nuoren Miettisen.
— Miksi?
— Hän on luotettava, siitä olen varma.
— Liian hidas ja aina hymyilevä ja puhuu liian paljon. Hänhän on jo täältä erotettukin.
— Minä tahdon hänet kuitenkin saada tänne. Hän minulle antoi sen neuvon, jonka mukaan nyt olen täällä. Minun täytyy kuitata se palvelus.
— Se syy riittää. Saat tehdä niinkuin itse tahdot. Mutta muun konttorihenkilökunnan valikoin minä.
Konepaja oli viime aikoina käynyt vain puolella voimalla. Kaksi viikkoa aiottiin tällä tapaa jatkaa, kunnes koneet ja raaka-aineet olivat saapuneet ja voitiin ryhtyä täydellä voimalla shrapnellien valmistukseen. Pieniä tilauksia tuli, monet tuon lesken hommaamia. Kalle niitä kiroili, sillä niistä ei tullut juuri mitään hyötyä.
— Hänen tuttavansa voivat hankkia meille suuria tilauksia, sanoi Salo. — Hän on saanut puristetuksi heiltä meille muutamia töitä, ne täytyy meidän toimittaa heille aivan ensiluokkaisessa kunnossa, vaikka emme voittaisi penniäkään. Ne tuottavat toisella tavalla meille, siitä olen varma. Pieni tilaus on meille aina vaarallisin, sillä sen tekijä on henkilö, joka pitää sitä kovin tärkeänä; hän joutuu siitä puhumaan ja on elävänä reklaamina. Ei mikään maailmassa vastusta naisten suun kautta käypää ylistystä.
Kalle oli ottanut selkoa shrapnellien valmistuksesta. Ne eivät olleet kovin merkillisiä. Se keksintö, jonka avulla räjähdys saatiin aikaan, oli valtion salaisuus, shrapnellit siis lähetettiin ilman tätä viimeistä osaa. Tarkastajana tuli toimimaan muuan valtion lähettämä kapteeni. Levottomana odotti Kalle koneitten saapumista. Ne tulivat paria päivää ennen kuin oli odotettu, ja montööri seurasi pannakseen ne kokoon. Kalle käytti jokaista konetta moneen kertaan itse, kunnes oli niiden toiminnasta aivan selvillä. Raaka-aineet tulivat perille, osa liian myöhään, mutta insinööri oli tämän tietäen asettanut määräpäivän viittä päivää aikaisemmaksi. Konttoripäällikkö Jaakkola, tuo insinöörin sukulainen, saapui, oli hyvin toimelias ja hyvin ystävällinen. Kalle tunsi häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Hän ei pannut sille mitään suurta painoa, sillä insinöörinhän tehtävä oli pitää huolta kaikesta, mikä oli konttorin puolella, hänen hoidettavanaan oli konepaja.
Hän alkoi heti järjestää miehiä eri ryhmiin ja tiedusteli uusia, koska kolme vuoroa tarvittiin. Pyrkijöitä oli paljon. Kalle ei ottanut ketään työhön, ennenkuin oli koetellut miestä koneitten ääressä. Ei hän milloinkaan ollut niin iloinnut tuosta kyvystään punnita miehen työkykyä kuin juuri nyt. Heti kun mies tarttui koneeseen, saattoi hän nähdä, oliko hänellä kyky liittyä aivan kuin osana koneeseen. Jokainen mies joutui vähintään kolmen koneen kanssa tekemisiin, jotta hänen työkykynsä täydellisesti tuli joka tavoin selväksi Kallelle. Hän jakoi miehet kolmeen suureen ryhmään, nopeat, täsmälliset ja tarkat, voidakseen sitten antaa kullekin sen työn, mikä hänelle sopi.
Marraskuun viimeisenä päivänä oli kaikki valmiina ja työt alotettiin kolmella kahdeksan tunnin vuorolla. Miehet olivat tyytyväisiä lyhyeen työpäivään, mutta eivät tienneet, että Kalle oli valmis tänä aikana puristamaan heistä viimeisenkin voiman. Mikko oli myöskin saapunut, ja Kalle oli ottanut hänet asumaan omaan huoneeseensa. Hän ei näet ollut joutanut hankkimaan itselleen uutta asuntoa, vaan pysyi tuossa entisessään.
Ensimäisen vuorokauden Kalle valvoi aivan kokonaan yhteen menoon. Hän pani työt alkuun insinöörin ollessa apuna. Kaikki ensimäisen vuoron shrapnellit tulivat kelpaamattomia, milloin mistäkin syystä. Toisen vuoron tuotteista oli jo puolet kunnollisia, ja viimeinen toimi jo virheettömästi. Kalle meni levolle. Kun hän viisi tuntia nukuttuaan palasi, järjesti hän töitä pikkuisia yksityiskohtia myöten. Seuraavana vuorokautena tuli kolmesataa valmiiksi, otaksuttavasti kaikki kelvollisia.
Kalle siirteli miehiä uusiin paikkoihin. Niiden joukkoon, joiden oli valmistettava shrapnellien ohut teräskehys, pani hän nopeasti toimivia miehiä. Koneet toimivat moitteettomasti, nopeus oli siinä pääasia. Shrapnellin päähän tulevan hatun tapaisen liitteen kiertoruuvien valmistajiksi hän otti kaikkein tarkimmat miehet. Ne olivat melkein kaikki yli keski-iän olevia miehiä. Suurta päänvaivaa tuotti Kallelle, mistä hän saisi sopivan miehen, joka täyttäisi metallihylsyt kuulilla ja sillä massalla, joka tarvittiin niiden liittämiseen. Hän päätti siihen ottaa Mikon. Hän opetti veljeään, ja tätä tehdessä oli joukko sillä hetkellä joutilaita työmiehiä tullut katsomaan sitä. Kun erikokoiset kuulat pudoteltiin hylsyyn, kuuli hän erään miehen hyväntuulisena nauravan. Tämä oli muuan vähäjärkinen olento, joka oli konepajassa ollut jo aikaisemmin ja jota Kalle säälistä ei voinut panna pois, vaikka hän ei juuri mitään osannutkaan. Kalle huomasi, että mies piti tätä leikkinä. Hän pani vähäjärkisen työhön. Mies teki sen suurella ilolla. Oikea mies oli oikeassa paikassa! Mikon hän asetti viereen tarkastamaan. He ennättivät kyllä yhden vuoron aikana täyttää ne shrapnellit, jotka päivän kuluessa toistaiseksi saatiin valmiiksi.
Kymmenen päivän päästä oli tuotanto saatu nousemaan kuuteensataan vuorokaudessa. Kalle tuli kärsimättömäksi. Hän ei enää ollut kotonaan nukkumassa, vaan valmistutti itselleen vuoteen tehtaan puolelle. Hän ei kolmeen vuorokauteen riisunut laisinkaan yltään, nukkuen aina pari tuntia otteeseen. Sitten hän kävi saunassa ja oli taas täysissä voimissa. Tuotanto nousi kahdeksaansataan. Mutta siitä se ei kohonnut, vaikka Kalle kuinka olisi koettanut lisätä voimaa. Hän olisi tarvinnut uusia koneita. Niitä ei mitenkään keskellä talvea voinut saada ulkomailta.
Eräänä päivänä särkyivät valumuotit kuuteen kertaan. Kalle raivosi. Hän tutki muottiaineen kokoonpanon, kyseli ja tiedusteli tarkoin miehiltä, jotka ennen olivat tätä tointa hoitaneet, antoi heidän selittää omalla hitaalla tavallaan ja monisanaisesti kaiken. Hän ei katkaissut heitä kertaakaan. Hän ajatteli. Hän löysi uuden tavan aineiden yhdistämiseen, joka teki muotit aivan lujiksi.
Eräs kone meni rikki. Hän kulutti kymmenen tuntia sen kuntoonpanemiseen. Se oli entistään lujempi sen jälkeen. Hän teki siinä muutamia lisäyksiä ja parannuksia, sen tuotantokyky nousi.
Terässorvarien joukossa ei ollut ketään aivan erinomaista. Työ tuli monasti huonoa. Metallia oli heitettävä pois. Kalle oli kuullut parin miehen puhuvan innokkaasti luistelemisesta. Hän pani toisen heistä kokeeksi koneen ääreen. Mies suoritti tehtävänsä mallikelpoisesti. Teräslastu oli aivan tasainen ja yhtämittainen ja jälki aivan sileää.
Kalle otti irti viimeisetkin voimat miehistä järjestämällä heidän työtään monella tavalla. Ennen joulua päästiin tuhanteen shrapnelliin vuorokaudessa.
Pieni konepaja tuotti nyt sen, minkä suuri olisi tuottanut monine koneineen. Kalle oli tyytyväinen.
Juuri silloin ilmoitti leski puhelimella, että hän lähettää konepajaan priimus-keittiönsä korjattavaksi. Kalle vimmastui. Niinkuin hänellä juuri nyt olisi ollut aikaa ottaa sellaisia vastaan. Leski vaati, että siihen oli tehtävä jokin uusi polttolaite, jotta sen lämpömäärä lisääntyisi. Kalle sulki puhelimen.
Kun lesken palvelijatar vähän ajan päästä toi keittiön ja nimenomaan tahtoi antaa sen yksinomaan Kallelle, tämä sieppasi sen kiukuissaan naisen kädestä ja aikoi heittää nurkkaan. Samassa hänelle selvisi se, mitä leski tahtoi! Hän sovitti entisen polttolaitteensa pienemmässä muodossa siihen.
Hän meni itse tekemään sen. Tuntui aivan levolta saada jälleen nakutella ja puuhata aivan kuin tavallinen työmies.
Insinöörin kanssa hän ei joutanut koskaan montakaan sanaa haastamaan. Tämä hoiti konttorinpuolta ja meni aina niiksi tunneiksi, joina Kalle nukkui, konepajaan valvomaan töitä.
Konepaja tuotti hiukan yli tuhannen shrapnellia vuorokaudessa.
Pari päivää ennen joulua meni Kalle lesken luo viemään itse keittiötä. Hän ei tahtonut olla konepajassa. Hän tiesi sen toimivan mallikelpoisesti sillä hetkellä, mutta kiivaassa työinnossa suututti häntä se, että muutamat osat siinä olivat melkein joutilaina. Hän oli sinä päivänä käynyt mallipuuseppien puolella ja huomannut, että siellä ei ollut juuri mitään työtä. He nakuttelivat kaikenlaista pientä, mutta mitään varsinaista kiireellistä työtä heillä ei ollut. Kallea suututti se, ettei hän voinut keksiä heille mitään. Uusia konetilauksia ei oltu tehty, siis ei ollut mallejakaan veistettävänä. Mitä tarvittiin valaa, niitä varten olivat mallit jo olemassa. Hänen täytyi hetkiseksi päästä vapaaksi kaikesta tästä miettimisestä ja siksi hän lähti lesken luo.
Tämä ilahtui kovasti Kallen tulosta. Hän oli monisanainen ylistellessään keittiötä, jonka toimimista hänen täytyi heti saada koettaa. Kallea hän silloin inhotti. Tuossa istui kodissaan olento, joka ei mitään tehnyt, jolla oli pääomaa ja joka eli niillä koroilla, mitkä toiset hänelle hankkivat hiellä ja vaivalla. Kun keittiöllä oli kahvi keitetty, sanoi leski:
— Minulla on eräs tuttava sukulaispoika, joka käy koulua, ja minä tahtoisin antaa hänelle ennen lukukauden alkua kirjoituspöydän, kun hän sitä niin kovasti kaipaa.
— Onhan niitä missä kaupassa tahansa, ja rahaa teillä kyllä on, millä sen ostatte, sanoi Kalle hiukan tylysti.
— Ei ole sellaista kuin minä tahtoisin.
— Ja millainen sen sitten pitäisi olla?
— Minä olen aina ajatellut, miksi ei kukaan valmista erikoisia kirjoituspöytiä koululaisia varten, huokeita ja käytännöllisiä. Niiden pitäisi ottaa niin vähän kuin mahdollista tilaa silloin kun niitä ei käytetä.
— Eihän sellaista voi tehdä. Eihän kirjoituspöytä ole mikään harmonikka tai sänky, jonka voi panna kokoon.
— Yhdellä tavalla se voisi olla mahdollinen. Kallea väsytti tämä. Hän olisi tahtonut päästä johonkin toiseen puheluaiheeseen, mutta leski piti kiinni omastaan.
— Jos ajattelee miehenkorkuista tavallista kirjahyllyä, aivan suoraa ja yksinkertaista, ja sitten ajattelee, että sen keskelle on pantu puulevy, joka peittää osan hyllyistä ja alas laskettuna muodostaa aivan kuin pöydän levyn, niin saisi yksinkertaisemmassa muodossa sen, mitä vanhaan aikaan käytettiin, kun tehtiin laatikot ja hyllyt yhteen suljettavan kirjoituspöydän kanssa.
Kalle sieppasi ajatuksen omakseen, sillä hän näki heti sen kauppa-arvon.
— Minä teetän sellaisen teille meidän mallinikkareilla. Niitä voi tulla useampiakin kuin tämä yksi. Poika on itsepäinen olento, se jäyrää siksi, kunnes saa sen, mitä haluaa. Jokainen poika tahtoo itselleen oman pöytänsä, sen tiedän. Ja kun yksi saa, mankuu toinen, kunnes vanhempansa hankkivat hänelle sellaisen.
— Mutta tehkää hyvä ja käytännöllinen! Poika on aina arvosteluvalmis.
Kalle lähti. Hän meni heti suoraan mallihuoneeseen. Hän selitti mestarille hyllyn, joka samalla oli kirjoituspöytä.
— Ei mitään tarkkaa ja tavallista puusepän työtä, huokeus on pääasia, sanoi hän.
— Siis kaikki laitteet vain nauloilla ja puu havupuuta ja kai ripoliinia päälle, niin on kauniin näköinen? sanoi mestari.
— Aivan oikein. Mitä tulee niihin lokeroihin, jotka tulevat esiin, kun levy lasketaan alas kirjoituspöydäksi, niin tehkää sinne kaikenlaisia.
— Otanko vähän mallia amerikkalaisesta kirjoituspöydästä?
— Se sopii. Ei, kutsukaa tänne kaksi koulupoikaa, kai teillä sellaisia on tuttavienne joukossa, antakaa heidän määrätä. Sellainen itse tietää, mitä hän tahtoo.
— Miksi kaksi? Eikö yksi riitä?
— Ottakaa toinen, joka on laiska, ja toinen, joka on hyvin ahkera. Niillä on erilaiset vaatimukset. Silloin saatte tietää, missä kumpikin mielellään pitää erilaiset paperinsa. Sanokaa ensin, että kumpikin saa aivan sellaisen kuin itse tahtoo. Ja sen jälkeen teette kummallekin samanlaatuisen, jossa molempien toivomukset ovat yhdessä. Se on täydellinen malli. Sen täytyy olla.
Seuraavana päivänä oli kirjoituspöytä valmis. Kalle oli siihen itse hyvin tyytyväinen. Se oli hänen mielestään hyvin käytännöllinen. Se oli maalattu ja kiilsi kauniisti. Kaksi samanlaatuista oli puolivalmiina noita neuvonantajina käytettyjä poikia varten. Kalle käski viemään heti pöydän leskelle. Hän oli parhaillaan konehuoneessa, kun häntä tultiin noutamaan puhelimeen. Leski kiitti lahjasta, mutta sanoi, että siitä puuttui ylhäältä kaksi metallisilmukkaa, joiden avulla pöytä lyödään seinään kiinni, sillä muutenhan se kaatuu, kun nojaa lukiessaan pöytälevyyn.
Kalle nauroi. Hän lähetti miehen heti tuollaisten silmukkojen kanssa lesken luo. Kun mies palasi, toi hän leskeltä terveisiä. Tämä oli antanut kokeeksi lyödä pöydän omaan seinäänsä kiinni.
— Te panitte silmukat hyllyn ylälaitaan? kysyi Kalle.
— En, vaan ylimäisen hyllyn alapuolelle, jotta sitten, kun kirjoja tulee sille, ei näy niitä, sanoi mies. — Siinä tuo rouva oli oikeassa.
— Oli kyllä.
Taas kutsuttiin Kalle puhelimeen. Se oli jälleen leski.
— Te olette pannut tuota pöytälevyä alaslaskettaessa kannattamaan ketjut.
— Niin, sillä ei kai se muuten ylhäällä pysy, vaan saranat irtaantuvat.
— Ketjut menevät poikki.
— Ne ovat lujaa tekoa, eivät ne mene.
— Ne menivät. Minä istuin pöydälle.
— Mitä hemmettiä te sinne istuitte, ei kai se sitä varten ole!
— Minä koetin, kestävätkö ne. Toinen ketju katkesi ja toinen läksi irti toisesta päästä. Minä putosin lattialle.
— Se oli oikein teille.
— Te saatte laittaa siihen lujemmat kannattimet.
— Eivät kaikki kuitenkaan käytä pöytää istuinpaikkana.
— Vaikka ei, mutta sen täytyy olla kestävä, sillä yksi puutteellisuus pilaa sen täyden arvon. Tehkää samanlaiset raudat kuin on sohvien päissä, jotka voidaan laskea alas.
— Jotka menevät sitten johonkin lokeroon ja siellä repivät tavarat.
— En minä tiedä, mutta jotain muuta siinä täytyy olla kuin tällaiset, sen minä sanon.
— Menkää hiiteen! ärähti Kalle puhelimeen. Hän meni suuttuneena konepajaan, koettaen unohtaa lesken vaatimukset. Mutta ajatus ei päästänyt häntä rauhaan. Leski oli oikeassa. Levyn täytyi kestää. Hän kulki pienen siirrettävän ahjon ohitse. Sen päällä oli kappale rautaa. Hän otti sen, pani erään pojan lietsomaan, kuumensi raudan ja takoi alasimella siitä kauniit kääntösaranat, jotka olivat sellaiset, että levyyn kiinnitettyinä ne taipuivat levyn päälle, menemättä lokeroiden sisään. Hän välitti tätä tehdessään vähät konepajasta ja shrapnelleista, hän oli taas vain maalaisseppä, joka hiljaa nakutteli meltoa rautaa alasimella. Hän vei saranat mallihuoneeseen, koetti niitä toiseen siellä olevista pöydistä, käski miehiä pitämään kiinni ja istui pöytälevylle. Se kesti.
— Hän on kymmenen kiloa minua köykäisempi, istukoon nyt sen päällä vaikka kaikki joulunpyhät, kyllä se nyt kestää, tuumi hän nauraen.
Mies lähetettiin viemään saranat lesken luo.
Oli jouluaaton aatto. Kalle muisti äkkiä, että hänen piti jotain lähettää kotiaan ja Almalle. Hän meni kiireesti kaupungille, poikkesi erääseen naisten pukukankaita ja koruja kauppaavaan liikkeeseen ja sanoi puotineidille:
— Minä tahdon eräälle maalla olevalle nuorelle tytölle ostaa jotain.
Mitä minä ostan?
— Onhan täällä vaikka mitä.
— Ottakaa sitten sellaista kuin itse tahtoisitte.
— Paljonko edestä?
— Sadanviidenkymmenen.
Neiti toi Kallen eteen kankaita, huiveja ja muuta naiselle sopivaa. Kalle hyväksyi heti kaiken. Hän otti käärön kainaloonsa. Sitten hän osti isälleen yhtä ja toista mielestään sopivaa, muun muassa hyvän taskukellon. Tavarat hän toi konepajalle ja sanoi Mikolle:
— Saat mennä huomenna kotia ja viedä nämä lahjat sinne.
— Etkö sinä tule?
— En jouda.
— Onhan paja kiinni huomisen ja ylihuomisen.
— Ei haluta tulla.
— Kai Alma näkisi sinut mielellään.
— Saahan hän lahjat, samahan tuo on.
Kalle oli mielestään tehnyt kaiken voitavansa. Mikko läksi seuraavana aamuna kotia. Kalle meni levolle. Hän nukkui ne päivät, mitkä konepaja oli kiinni, käyden koko aikana vain kaksi kertaa syömässä. Toisena joulupäivänä hän oli täysissä voimissa paikallaan.
Mikko palasi aamupäivällä.
— Isä kiittää ja Alma samoin, sanoi hän.
— Olivatko tyytyväisiä?
— Olivat kyllä, vaikka sanoi Alma, että hän olisi paljoa mieluummin ottanut vaikka kuinka lyhyen kirjeen sinulta.
— En minä jouda sellaisia kyhäämään, ymmärräthän sinä sen.
Mikko vaikeni.
Konepaja ryösti Kallen jälleen täyteen työhön, hän ei muistanutkaan
Almaa enää.
Kuun lopulla oli tarkastus. Shrapnellit olivat yhtä tuhatta lukuunottamatta kelvollisia. Mutta niitä ei ollut kuin kuusitoistatuhatta.
Rahat tulivat parin päivän päästä. Työt sujuivat jälleen konepajassa täydellä kiihkolla.
— Meidän täytyy päästä siihen, että tuhatviisisataa shrapnellia valmistuu vuorokaudessa, sanoi insinööri, sillä muuten meidän on maksettava hyvityssakko.
— Tiedän sen kyllä, vastasi Kalle. — Koneet eivät pysty saamaan sitä aikaan. Miehet eivät ennätä.
— Ymmärräthän, että meidän täytyy päästä siihen määrään vuorokaudessa! Eikä sittenkään jää suuria siltä varalta, että osa tulee hyljätyksi.
Kalle ei sanonut mitään. Hän päätti jättää koko asian miettimättäkään. Konepaja tuotti nykyään kaikkein korkeimpansa. Enempää miehiä ei voitu ottaa työhön, sillä koneita ei ollut tarpeeksi. Hän meni mallihuoneeseen. Hän oli käskenyt valmistamaan lisää noita kirjoituspöytiä. Miehet tekivät veltosti työtään.
— Miksi ei enempää ole valmiina? kysyi Kalle.
— Ei ole aineita tullut hankituksi.
— Hankkikaa!
— Ei ole annettu määräystä.
— Minä en voi katsoa kaikkea, teidän tulee itse hommata jotain.
Miehet olivat vaiti.
Kalle katseli heitä hetkisen.
— Puhukaa suunne puhtaaksi, lausui hän. — Te ette tahdo tätä työtä tehdä.
— Se ei kuulu meille. Ei tämä ole mikään nikkarinverstas, sanoi muuan mies.
— Mutta se voi siksi tulla, sanoi Kalle.
— Me teemme kaiken, mitä konepaja tarvitsee. Ellei se anna meille työtä, niin ei meidän tarvitse ryhtyä sen ulkopuolella oleviin.
— Saatte kaksi markkaa jokaisesta pöydästä palkkanne lisäksi.
Miehet liikahtivat.
— Eikö voisi enemmän? sanoi mestari. — Minä olen laskenut, että ainekset nousevat ainoastaan kymmeneen markkaan kaikkein korkeintaan.
— Samaa minäkin lasken, vastasi Kalle. — Ja minä aion myydä näitä kahdellakymmenelläviidellä.
— Tämä on työmiehen nylkemistä! sanoi eräs mies.
— Ei ole. Jos ette ole tällaisen suuren tilauksen valmistuksessa, vaan näpertelette ylitöinänne, niin ette saa kymmenellä markalla aineita. Se on varmaa. Toiseksi ei ole taattu, saatteko tuotantonne myydyksi. Minä takaan sen. Te hyödytte enemmän tällä tavoin.
— Saammeko ajatella asiaa? kysyi mestari.
— Saatte, sanoi Kalle ja meni mallihuoneen toiseen päähän.
Miehet neuvottelivat. Viiden minuutin päästä he olivat suostuneet kahdella markalla, mutta heille oli maksettava lisää siitä, mikä menee aikaa lautojen sahaamiseen.
— Sitä teidän ei tarvitse tehdä, sanoi Kalle. — Kun kaikki pöydät ovat samankokoisia, niin voidaan laudat tuottaa suorastaan sahasta määrätyn pituisina. Teille jää ainoastaan yhteenliittäminen. Se jouduttaa tavattomasti työtä.
— Se on totta.
— Voitatte vielä enemmän sen kautta.
— Onhan se totta.
— Mihin lautatarhaan on meiltä tilattu työaseita?
Mestari mainitsi erään suurimman lautatarhan.
— Oletteko tavannut siellä olevia miehiä?
— Olen.
— Ovatko he tyytyväisiä?
— Ovat. Meidän uusi sahamallimme kuuluu olevan parempi kuin ulkolainen.
— Menkää itse sinne tilaamaan, sanoi Kalle mestarille. — Ette saa tyytyä siihen, että tilaus tapahtuu konttorissa. Saatte valvoa, että työmiehet valikoivat meille täydellisesti kuivia lautoja. Mies, joka käyttää meidän työaseita, antaa meille myös taatusti hyvät ainekset.
Se asia oli päätetty. Kalle meni erääseen suureen huonekalukauppaan ja sopi siitä, että tuota uutta "koulupojan kirjoituspöytää" myydään sen välityksellä. Liike sai viisi markkaa jokaisesta myyntipalkkiota.
Mallihuoneessa tuli tavaton kiire, sillä pöytien kysyntä tuli äkkiä suureksi. Puusepät palkkasivat omaan laskuunsa apulaisia. Kalle ei pannut tälle mitään painoa. Hän voitti jokaisesta pöydästä sittenkin kahdeksan markkaa.
Tammikuun kymmenentenä päivänä konepaja tuotti jo ensimäisen kerran tuhatviisisataa shrapnellia. Kalle oli tehnyt muutamia uudistuksia pajassa ja järjestänyt miehiä taas uudella tavalla.
Kun kuukauden lopulla valtion tarkastaja otti huostaansa shrapnellit,
oli niitä, hyljätyt pois laskettuina, neljäkymmentätuhatta.
Tilauksesta oli siis jälellä vielä neljäkymmentäneljä tuhatta.
Helmikuussa oli päiviä vähemmän, siis tuotantoa oli vielä lisättävä.
Kallen kaikki hermot olivat jännityksessä. Hänen täytyi lisätä vielä tuotantoa. Mutta kaikki oli jo viimeiseen asti kiristetty. Hyvityssakko tulee aivan ehdottomasti.
Juuri silloin hän sai Almalta kirjeen. Kirje oli alakuloinen, mutta ei valittava. Nuori tyttö siinä sanoi, ettei hän kahteen kuukauteen ollut saanut mitään tietoa Kallesta, ei kirjettä kertaakaan. Ja hän kaipasi niin kovasti jotain hyvää sanaa, jotain, joka vakuuttaisi hänelle, ettei Kalle ollut häntä unohtanut.
— Tyttö rassu! sanoi Kalle. — Olen kai tehnyt, väärin häntä kohtaan. En ole kai tosiaan joutanut hänelle sanomaan, että hän sentään vielä on ajatuksissani. Tämä perhanan kiire tappaa kaiken sellaisen kuin tunteiden ilmaisemisen. Kuinkahan kauan onkaan siitä, kun tapasimme? Lähdin silloin syksyllä. Keväällä olin alempi työnjohtaja. Silloinhan kesällä kävin siellä, mutta en tainnuit hänelle monta hyvää sanaa sanoa. Seuraavana keväänä tulin tänne konttorin puolelle. Niin, ja sitten meni kesä siinä. Syksyllä minä sitten pidin peliä noiden naisten kanssa. Ja sitten tuli taas kesä. Ja sitten tuli syksy ja tämä konepaja tuli minulle. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole häntä tavannut. Ja harvoja kirjeitäkään olen hänelle kirjoittanut.
Hän raapi päätään.
— Hän oli varmasti oikeassa sanoessaan Mikolle, että parempi olisi ollut kirje kuin sadanviidenkymmenen markan lahjat. Minä kirjoitan hänelle nyt oikein hyvän ja rauhoittavan kirjeen.
Hän istui pöydän ääreen ja alotti kirjeen. Samassa tuli muuan mallihuoneen työmies Kallen puheille.
— Mitä nyt on asiaa? sanoi Kalle. — Minulla ei olisi aikaa.
— Johtaja antaa anteeksi, mutta kyllä minulla on tärkeää sanottavaa. Siellä miehet ajattelevat lakkoa, kun tietävät, että nyt on tiukka paikka.
— Ovatko he ihan hulluja! sanoi Kalle ja hyppäsi seisaalleen.
— He ovat tahtoneet meitäkin sieltä mallihuoneesta saada joukkoonsa. Emme ole vielä päättäneet, kun tämä pöytätilaus on ollut niin kovasti kannattava ja kun sekin sitten kai jää, sillä olen kuullut muuallakin jo valmistettavan samanlaatuisia. Ja silloinhan meidän on pakko lopettaa, koska ei jokainen poika kuitenkaan tässä maassa… Niin että olisi hyvä, jos vielä…
Kalle kiitti miestä ja käski häntä pitämään suunsa kiinni koko asiasta.
Hän jätti kirjeen, etsi insinöörin ja kertoi hänelle asian.
— He tahtovat tietysti lisää palkkaa, sanoi hän.
— Mitä muuta he tahtoisivat!
— Mutta kannattaako meidän maksaa?
— Voimmehan laskea.
Konttorinpuolelta he ottivat numerot kaikista menoista ja tuloista. Insinööri istui laskelmien ääreen. Hän oli synkän näköinen. Kun hän oli päättänyt, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Me uskoimme, että saisimme shrapnellista kolme markkaa voittoa.
— Niin teimme ja siinä uskossa olen elänyt, että kun vauhti nyt lisääntyy, niin lopulta se on juuri se summa, vastasi Kalle.
— Joulukuulla saimme voittoa ainoastaan yhden markan. Työpalkat ja pieni tuotanto nielivät kaiken muun. Viime kuussa, epäilemättä juuri sinun tekemiesi muutamien parannusten takia, kohosi voitto äkkiä neljään markkaan. Keskimäärin siis olemme saaneet voittoa päälle kolmen markan. Meidän kannattaa maksaa siis.
— Maksetaan herran nimessä, kun kannattaa. Miehet ovat sen ansainneet!
Samana päivänä ilmoitettiin kaikille miehille, että siitä päivästä alkaen maksetaan aivan kautta koko konepajan jokaiselle työmiehelle palkkaa viisitoista penniä lisää tunnilta.
Seuraavana päivänä kohosi shrapnellien tuotanto tuhanteenseitsemäänsataan. Ja siinä se sitten pysyi. Kuullessaan sen löi Kalle riemusta kätensä yhteen.
— Ellei nyt tule mitään odottamatonta, niin on meillä täysi määrä kuukauden lopulla. Tilaus on silloin suoritettu. Me olemme pelastetut!
Kun hän meni konepajan puolelle, tuntui siltä, kuin jokainen työmies olisi ollut iloinen siitä, että he olivat saaneet aikaan enemmän kuin tähän asti. Kalle sai osakseen monta kunnioittavaa ja ystävällistä sanaa.
— Ihminen on kone, mutta sitä on pidettävä hyvässä rasvassa, muuten ei se toimi täydellä täsmällisyydellä, lausui hän erään osaston työnjohtajalle, kun tämä kiitti palkanylennyksestä toisten miesten puolesta.