YHDEKSÄS LUKU.
— Viitsisikö johtaja kuunnella minua vähän aikaa, minulla olisi tärkeää sanottavaa, lausui Miettinen eräänä päivänä Kallelle tämän mennessä konttorihuoneen läpi.
Konttoriaika oli jo ohitse, Jaakkola ja kaikki konttoriapulaiset olivat poistuneet, jälellä oli enää vain Miettinen, joka tahallaan näytti viivytelleen.
— No, mikä nuorta miestä sitten vaivaa? sanoi Kalle ystävällisesti.
Hän ei koskaan voinut nähdä Miettistä muistamatta sitä päivää, jolloin oli hänen neuvonsa mukaan menetellyt ja raivannut itselleen tien siihen asemaan, missä nyt oli. Hän oli varma siitä, että Miettinen pyytäisi häneltä palkanylennystä, ja hän oli jo edeltäpäin päättänyt suostua siihen. Kun Miettinen näytti arkailevan, koetti hän rohkaista häntä ja lausui:
— No, suu puhtaaksi, en minä pure, vaikka mitä tahansa sanoisitte!
Kalle muisti niin elävästi, kuinka vielä joku aika sitten oli vapissut puhutellessaan suurempaa herraa, ja häntä huvitti katsella toisessa samaa ilmiötä.
— Minä olen alkanut epäillä, sanoi Miettinen hidastellen, että kasööri Jaakkola pettää liikettä.
Kalle ponnahti suoraksi.
— Pitäkää suunne kiinni!
Koko hänen rehellinen luonteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että tällä tavoin saatettiin toista epäillä petoksesta, vaikkakin henkilö oli hänelle vastenmielinen ja syyttäjä hänelle mieluinen.
— Minä pyydän anteeksi, sopersi Miettinen, mutta minä tahdoin tehdä teille siinä palveluksen.
Kalle oli jo aikeissa mennä, mutta seisahtui. Olihan hän jo saanut nähdä siksi paljon yhtä ja toista huonoa maailmassa, että miksi tällainen ei voisi olla totta. Mutta ensin täytyi hänen saada todistuksia, ennenkuin uskoi.
— Te tiedätte sen siis? Tiedättekö aivan varmaan?
— Kuinka suuressa määrässä hän kaikkea harjoittaa, sitä en voi sanoa, lausui Miettinen, mutta muutamia seikkoja olen kuitenkin huomannut.
— Millaisia?
— Sellaisia esimerkiksi, että hän on voinut viedä kahteen kertaan sisään.
— Minä en ymmärrä kirjanpitoa, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa tavallisella kielellä.
— Hän on merkinnyt, että liike on suorittanut jonkun menon esimerkiksi kahteen kertaan, vaikka se todellisuudessa on tapahtunut vain kerran. Meillä ei ollut joulukuulla esimerkiksi maksaa erästä messinkilähetystä. Lasku tuli sen mukana kyllä, mutta se jäi suorittamatta. Sitten kun kävin sen maksamassa, sain uuden laskun, johon kyllä oli tietysti merkitty, että se oli kaksoiskappale. Molemmat ovat nyt tileissä.
— Mutta, hyvä ihminen, jos summa on vain kerran maksettu, niin eihän voi olla molemmissa laskuissa kuittausta.
— Ette te, johtaja, tiedä, kuinka huolimattomasti meillä menetellään. Kun ensimäinen lasku tuli, niin se oli kuitattu. Herra Jaakkola ilmoitti liikkeeseen puhelimella, että hän tulee seuraavana päivänä maksamaan, ja pyysi saada pitää laskun samalla kertaa. Eihän kukaan epäillyt. Lasku jäi siis tänne. Se vietiin kirjoihin. Liikkeessä, jonne kävin rahat viemässä kuukautta myöhemmin, muistettiin kyllä, että kuitattu lasku jo oli olemassa meillä, ja senvuoksi annettiin kaksoiskappale. Se merkittiinkin siihen. Nyt olen huomannut, että tuo sana duplikaatti on raavittu laskusta pois.
— Suuriko oli summa?
— Seitsemänsataakuusikymmentä.
Kalle seisoi tietämättä mitä hänen tuli tehdä tai sanoa.
— Te, johtaja, ette tiedä, kuinka helppoa väärentäminen on. Ei missään se ole niin helppoa kuin tällaisessa paikassa, joka on yksityinen liike. Te ette kumpikaan omistajista ole vielä sitäkään huomannut, ettei viime vuoden tilejä ole lopetettu. Tosin vuosi oli vain hiukan päälle puolen kolmatta kuukautta, mutta päätettävähän se sittenkin olisi tammikuun alussa. Kun rahaa on ollut tuon suuren tilauksen tähden, niin ette ole muistaneetkaan tilinpäätöstä, vaan olette kai ajatelleet odottaa siksi, kunnes tämän kuun lopulla koko tilaus on suoritettu.
— Te arvostelette meitä, sanoi Kalle. — Kiitos siitä. Siihen teillä on oikeus, kun minä kerran olen läsnä. Mutta vielä Jaakkolasta. Mitä muuta tiedätte?
— Minun on vaikea seurata kaikkea. Minä tiesin, että meillä piti olla rahaa, minä tiesin sen aivan varmasti, ja kuitenkin eräänä päivänä oli kassa aivan tyhjä.
— Se oli kai silloin kun me yhden kuukauden vekselillä otimme pankista viisituhatta?
— Juuri sama asia. Nyt tämä vekseli on merkitty tietysti tileihin velkana. Mutta missä ne rahat ovat, jotka olivat kadonneet, sitä minä en voi sanoa.
— Minä otan tästä selon, sanoi Kalle.
Hän läksi kävelemään, sillä ulkona raittiissa talvi-ilmassa hän uskoi pääsevänsä kaikesta selville. Jos hän ilmoittaisi kaikesta Salolle, niin tämä ei uskoisi, kun rahastonhoitaja oli hänen sukulaisensa ja tullut juuri hänen ehdotuksestaan liikkeeseen. Korkeintaan voisi hän tehdä jonkun kysymyksen tälle, ja silloin kaikki hetkiseksi korjattaisiin. Mutta sellainen henkilö voisi jatkaa vaikka kuinka kauan tätä samaa menettelyään. Hänen täytyi päästä selville tästä keinolla millä tahansa.
Itse tarkastaa! Sen hän päätti.
Seuraavana päivänä hän sanoi insinöörille:
— Minä haluan tietää, millä kannalla meidän liikkeemme oikeastaan on.
— Senhän saat tietää kysymällä Jaakkolalta. Hyvä on, kun otatkin siitä selkoa. Jos tahdot, niin kyllä minä tulen auttamaan.
— Ei tarvita, minä katselen itse kirjoja. Hän meni konttoriin ja sanoi Jaakkolalle:
— Onko teillä aikaa minua varten?
— Tietysti, vastasi Jaakkola kohteliaasti.
— Minä tahtoisin hiukan katsella liikkeen kirjoja.
— Heti paikalla.
Hän toi Kallelle heti eteen kaikki kirjat. Kalle alkoi niitä selailla. Hän näki numeroita ja yhteenvetoja, kaikenlaisia sarekkeita ja nimityksiä. Häntä hävetti. Hän ei päässyt mistään selville. Hän ei voinut löytää mitään yksinkertaista lopputietoa.
— Tämä on nyt kai sitten sitä kaksinkertaista kirjanpitoa, sanoi hän itsekseen. — Kuka tästä selon ottaa?
Hän selaili vielä hetkisen peittääkseen hämilläoloaan. Sitten hän laski kirjat syrjään ja lausui:
— Jaha. Sanokaa nyt, paljonko meillä on tätä nykyä kassassa.
Jaakkola avasi kassakaapin, otti sieltä rahalaatikot esiin, mainitsi, paljonko siellä oli ja paljonko oli pankissa juoksevalla tilillä. Summa oli suurehko, mutta sittenkin se Kallesta tuntui liian pieneltä, kun hän päässään laski, mitä shrapnellit olivat jo tuottaneet voittoa ja mitä muilla töillä oli ansaittu. Hän ei kuitenkaan tohtinut sanoa vielä mitään.
Konttoriajan lopulla Miettinen huomasi Kallen odottavan häntä. Hän jäi viimeiseksi.
— Minä en tullut kirjoista hullua hurskaammaksi.
— Kyllähän minä sen arvasin. Te ette ole tottunut tilikirjoja tarkastamaan. Kun tässä liikkeessä ennen insinööri Salon tuloa pidettiin kirjoja, niin tehtiin sellaisia metkuja, että tilintarkastajatkaan eivät päässeet niistä selville. Kuinka sitten te.
— Mutta eikö hemmetissä sitten ole mitään sellaista kirjanpitoa, josta joka päivä aivan selvästi voisi nähdä liikkeen tilan?
— Tavallisesti sen näkee, jos tehdään kuukausitilit päätökseen. Joka päivä, se on vaikeaa.
— Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään tapaa, jolla sen saisi selville? Ellei sellaista ole, niin se on keksittävä. Kaikkihan on arpapeliä, ellei omistaja milloin tahansa voi nähdä, kuinka kaikki hurisee.
— Minä olen kyllä kuullut, että täällä eräässä pankissa on kamreerinsa keksimä uusi järjestelmä, kyllä myöskin sellainen kaksinkertainen, mutta kuitenkin toinen kuin tavallinen. Siinä pankissa päätetäänkin juuri tämän vuoksi tilit joka vuosi aina ensimäiseksi.
— Selittäkää se minulle.
— Minä en sitä tunne.
— Pässinpää, tyhmeliini, nahjus! Minne te luulette maailmassa pääsevänne, ellette mene ottamaan selkoa kaikesta, minkä vähänkin tiedätte olevan hyödyllistä?
Miettinen vaikeni häpeissään.
— Kuka tuo kamreeri on? Kalle sai kuulla nimen. Seuraavana päivänä hän oli pankissa.
— Minä olen saanut tietää, että teillä on sellainen kirjanpito, että milloin tahansa voitte nähdä pankin tilan.
— On kyllä. Sitä käytetään täällä. Minä olen sen alottanut.
— Näyttäkää kirjat minulle! Kamreeri hymyili.
— En minä voi näyttää vieraille pankin kirjoja, mutta voin näyttää kyllä kaavakkeet ja eri lehdet sarekkeineen. Ehkä siitä jo voitte ymmärtää.
Hän otti esiin joukon suuria viivoitettuja papereita.
— Tämä on kassakirja. Se antaa kyllä hiukan enemmän työtä kuin se entinen, mutta tekee kirjoihin-viemisen helpommaksi ja säästää siten lopullisesti vaivaa. Tällä lehdellä näkyy bilanssi milloin tahansa. Kai tiedätte, mitä bilanssi on?
— En tiedä! Totisesti en tiedä!
— Silloin minun on hyvin vaikea teille selittää, sanoi kamreeri.
Kalle raapi päätään.
— Kyllä minä opin. Minä opin mitä tahansa. Minä maksan, jos neuvotte minulle tämän kaiken.
— Mielelläni.
— Missä asutte? Minä tulen vielä tänä iltana luoksenne.
Kalle sai tietää asunnon ja lupasi tulla. Konepajassa hän sanoi insinööri Salolle:
— Minä katsoin eilen kirjoja, minä en ymmärrä kirjanpidosta tuon taivaallista. Nyt olen ottanut itselleni opettajan. Hoida sinä täällä tänä iltana pari tuntia pajaa, minä menen kouluun.
Insinööri naurahti ja vakuutti kyllä hoitavansa. Kaikkihan oli aivan mallikelpoisessa kunnossa, ei ollut mitään pelkoa siitä, ettei määrättyä lukua shrapnelleja tulisi valmiiksi, vaikka Kalle olikin poissa.
Kolmena iltana Kalle kävi kamreerin luona, silloin hänelle oli uusi kirjanpito selvillä. Hän ilmoitti asiasta insinöörille sanoen:
— Minä tahdon tänne uudemmanaikaisen kirjanpidon, sellaisen, josta joka päivä näemme, millainen liikkeemme tila on.
— Sellaisenko sinä oletkin saanut tietoosi? Sepä oivallista. Minä olen aina kironnut tätä tavallista järjestelmää, kun vasta monen tunnin laskemisen jälkeen voi suunnilleen saada tietoonsa, mitä ihmisellä on, mitä ei. Toimita se meille, niin teet minullekin hyvin suuren ilon.
Seuraavana päivänä vähää ennen konttoriajan päättymistä Kalle pyysi Jaakkolaa tulemaan konttoriin vielä illallakin. Hän tuotatti muka erään pankinkamreerin neuvomaan uutta kirjanpitoa, jonka hänkin, Kalle, saattaisi helposti ymmärtää. Jaakkola ei sanonut mitään, kumarsi ainoastaan.
Kamreeri tuli.
— Pyysin saada käyttää pankin omistamia kaavakkeita tähän tarkoitukseen ja olen tuonut ne mukanani. Saatte suorittaa sitten pankille ne takaisin tilaamalla niitä painosta, jonka osoitteen teille annan.
— Hyvä on, sanoi insinööri Salo. — Olen hyvin kiitollinen teille, jos voitte tuoda meille aivan uuden järjestelmän, joka helpottaa asioiden tarkastamista.
— Tämähän on vain kauppa, ei muuta, sanoi kamreeri. — Maksunhan minä tästä saan. Mistä ajasta liike on ollut?
— Me alotimme marraskuun puolivälissä.
— Ovatko edellisen vuoden tilit valmiit, jotta voin siitä ottaa kaikki numerot?
— Ei kai niitä vielä ole päätetty? sanoi insinööri.
— Minä juuri niitä olen päättämässä, sanoi Jaakkola.
— Parasta kai siis on, että teen kaiken senkin yksintein.
Hän selaili kirjoja hetkisen.
— Niinkuin huomaan, tapahtuu täällä kaikki suurissa summissa. Jos näiden menneitten kuukausien työmiesten palkkalistat sellaisinaan vain viikkotilityksinä vien kirjoihin, niin voin saada kaikki vielä tänä iltana valmiiksi. Tietysti siinä tapauksessa, että saan täältä apua.
Miettinen tuli huoneeseen aivankuin sattumalta. Hän oli kuullut
Kallen antaman määräyksen Jaakkolalle ja arvasi, mitä oli tekeillä.
— Tässä on konttoristi. Hän saa auttaa teitä, samoin tietysti herra
Jaakkola, sanoi insinööri.
— Me ryhdymme siis työhön, sanoi kamreeri. Insinööri ja Kalle menivät konepajan puolelle. Neljän tunnin päästä tuli Miettinen vakavana heitä etsimään. Kamreeri tahtoi puhutella heitä. Kun he astuivat konttoriin, lausui kamreeri: — Minun täytyy, ikävä kyllä, huomauttaa herroille, että kassassa on neljänkymmenenkuuden tuhannen vajaus.
Huoneessa oli aivan hiljaista. Jaakkola lähestyi insinööriä ja lausui sopertaen:
— Hyvä veli, minun täytyy selittää tämä sinulle kahdenkesken. Tässä on varmasti jokin erehdys…?
— Ulos, ulos! karjaisi Kalle täyttä voimaa. Jaakkola läksi. Hänen lähdettyään Kalle määräsi Miettisen ottamaan kassan huostaansa ja toimimaan liikkeen kasöörinä. Apulaisensa entiselle paikalleen hän sai valita itse.
Sisähuoneisiin tultuaan insinööri lausui Kallelle:
— Sinä menettelit liian omavaltaisesti tässä. Sinä unohdat, että alusta alkaen on sovittu siitä, että konttoripuoli on minun!
— Hyvä ystävä, lausui Kalle. — Minä en ole sinun oikeuksiasi loukannut, olen pelastanut sinut ja samalla itseni. Miettinen minulle asiasta antoi tiedon, hän on rehellinen ihminen ja ansaitsee tunnustuksen.
— Ilmiannostaanko?
— Minä en toiminut palkintoa jakaessani ennen kuin vasta silloin, kun asiantunteva henkilö oli antanut lausuntonsa. Minä en ole palkinnut ilmiantajaa, vaan liikkeemme ystävää.
— Mutta etkö sinä laisinkaan ajattele Jaakkolaa? Minne hän nyt joutuu?
— Minne tahtoo. Varkaita minä en suosi. Kun minä läksin kotoa, antoi isäni minulle yhden ainoan neuvon matkaan: Muista aina, että toisen raha on toisen rahaa. Minä olen sinulle velkaa vielä noista tunneistanikin. Olen nuo kolmekymmentä markkaa pitänyt siitä asti koskemattomina lompakossa. Nyt minä maksan ne sinulle ja sen lisäksi tulkoon tämä, mitä tänään olen tehnyt. Ja ellet siihen ole tyytyväinen, vaan tahdot, että eroan seurastasi, jotta sinä saisit olla tuollaisten kuin Jaakkolan parissa, niin…
— Nyt sinä puhut tyhmyyksiä. Sinä olet tehnyt oikein. Minulla oli väärä sääli Jaakkolaa kohtaan.
Kun Kalle seisoi siinä osaamatta mitään sanoa, jatkoi insinööri:
— Hyvä mies, minä ihailen sinua suorastaan, jos sen tahdot tietää. Jos minun pitäisi valita sinun ja muiden miesten välillä, niin rukoilisin nöyrästi, ettet lähde luotani pois, sillä sinun kaltaistasi en kuitenkaan tapaa toista.
— No, nyt sinä vuorostasi puhut tyhmyyksiä, sanoi Kalle aivan heltyneenä.
Hän sulki insinöörin syliinsä, häpesi sitten tätä ja läksi huoneesta.
— Minne sinä nyt menet? Puhutaan vielä hiukan, sanoi insinööri.
— Minä lähden katsomaan konepajaan. Ajattelehan, jos ne ryökäleet siellä eivät aherra hikipäässä, kun me molemmat olemme poissa!
— Usko minua, mies, lausui insinööri, he vaikka tappavat itsensä mieluummin kuin tuottavat sinulle mielipahaa. Sinä olet mies, joka olet luotu työväen lemmikiksi.
— Loruja! sanoi Kalle ja paiskasi oven jälestään kiinni.
Mutta hyvää teki kuitenkin tuo tunnustus, tavattoman hyvää.
Seuraavana päivänä insinööri täytti vajauksen. Hän oli jostain hankkinut rahoja sitä varten. Kun hän oli Jaakkolan tuonut liikkeeseen, niin hän piti velvollisuutenaan sen.