KYMMENES LUKU.
— Isoksikohan meidän voittomme voisikaan vuodessa tulla, jos aina saisimme suuria tilauksia? sanoi Kalle helmikuun loppupuolella.
— Meidät voisi vallata se tauti, joka suomalaisten kesken riehuu, että ryhtyisimme yrityksiin, jotka olisivat liian suuria, vastasi insinööri. — Nämä kuukaudet ovat olleet kaikkein korkeimmat saavutukset, mihin voimme tulla tehtaan ja itsemme kannalta katsoen. Varsinkin itsemme.
— Kuinka niin? kysyi Kalle.
— Odotahan, niin saat nähdä. Kun tämä kiire päättyy, on sinussa vielä toiminnan nälkää sellaisessa määrässä, että kestää kauan, ennenkuin tasaannut. Ellet ajoissa pane itseäsi aisoihin, niin ovat hermosi pilalla. Olet silloin aivan kuin kone, jota on käytetty niin kauan, että laakerit ovat alkaneet kuumeta. Minä neuvoisin sinua menemään naimisiin.
Kalle tuli vakavaksi.
— Niinkö arvelet? sanoi hän hiljaa. — Naimisiin. Luuletko, että nainen minun kanssani voi tulla onnelliseksi?
— Sinä olet oikea mies. Jos valikoit oikean naisen, niin hän on onnellinen. Mutta älä herran nimessä vain tee sitä tyhmyyttä, että otat liian herrassäätyisen. Hän tahtoo sinua sorvata muutamiin määrättyihin muotoihin, ja muutaman vuoden päästä hän on siinä onnistunut itselleen iloksi ja sinulle suureksi tappioksi. Sinusta on silloin kadonnut tuo palava voima, joka sinut tekee siksi, mikä nyt olet. Sinä tulet aina pysymään toiminnan ihmisenä, muuksi et voi tullakaan, sillä jos rupeat elämän suuria arvoituksia mietiskelemään, olet mennyttä. Sinun vaimosi täytyy olla sellainen, joka ei koskaan tahdo olla enempää kuin mitä sinä olet. Hänen täytyy voida sinä hetkenä, jona onni pettää, sillä sekin voi tapahtua, ruveta elämään aivan yksinkertaisena sepän vaimona.
Tämä keskustelu saattoi Kallen entistään enemmän punnitsemaan Alman luonnetta, ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että Alma oli juuri se nainen, jota hänen kaltaisensa mies tarvitsi, ehdottomasti tarvitsi. Hän aikoi kirjoittaa Almalle tästä, mutta kykenemätön kun hän oli tunteitaan ilmituomaan, ei kirjeestä tahtonut tulla mitään. Hän lykkäsi asian päivästä toiseen ja lopulta arveli, että hän menee kesällä kotikyläänsä ja selittää silloin suullisesti kaiken. Ja kun hän tähän varmuuteen oli tullut, piti hän kirjettä jo tarpeettomanakin.
— Enhän minä kuitenkaan voi sanoa sitä, mitä minun pitää. Kyllä Alma jaksaa odottaa. Täytyyhän hänen olla minusta varma, vaikka en mitään tietoa annakaan. Ellei hän ole, niin sitten hän ei ole se, miksi hänet olin uskonut.
Kun shrapnellitilaus alkoi tulla valmiiksi, täytyi Kallen ajatella työväen vähentämistä. Mistään ei konepaja saisi kuitenkaan sellaista määrää työtä, että voisi pitää kolminkertaisen miehistön. Ensi kertaa hän nyt oli määräämässä toisten toimeentulon kadottamisesta, ja se koski häneen kovasti. Hän oli mielestään tekemässä mitä suurinta vääryyttä näitä olentoja kohtaan, jotka olivat olleet auttamassa häntä varojen kokoamisessa. Tätä asiaa hän paljon ajatteli, ja se tuotti hänelle monta levotonta hetkeä. Miehet kyselivät jo, mitä aiotaan tehdä, kun tilaus loppuu, ja häntä hävetti vastata heille aivan suoraan.
Tähän aikaan Bergman tuli konepajaan juuri häntä tapaamaan. Erääseen maaseutukaupunkiin oli perustettava uusi konepaja ja sinne tarvittiin miehiä. Bergman tahtoi mielellään ottaa varmoja ja luotettavia. Hän tiesi Kallen kyvyn miehien valikoimisessa ja tuli nyt kysymään, kuinka suuressa määrässä tämä voisi luovuttaa omasta konepajastaan hänelle.
Tämä onnellinen sattuma tuli Kallelle niin äkkiä, että se löi hänet aivan lamaan. Hän istui siinä paikallaan, aivan kuin hänelle olisi tehty jotain pahaa tai sanottu loukkaavaa, aivan surkean ja saamattoman näköisenä.
Bergman tämän huomasi ja kysyi:
— Enhän vain ole millään tavoin tehnyt sopimatonta kysymystä? Se ei ollut tarkoitukseni.
— Voi, hyvä ihminen, sanoi Kalle, minähän olen niin perhanan onnellinen!
Bergman pysyi aivan ymmällä, sillä hän ei käsittänyt sanaakaan tästä kaikesta.
— Onnellinenko?
— Niin juuri. Kyllä minä olen tiennyt, että ihminen voi paljon järjestää, mutta tällä kertaa minun täytyy sanoa, että tämä on tullut aivan kuin taivaasta. Minunhan täytyi, kuuletteko, täytyi saada sijoittaa osa miehistä jonnekin muualle. Minulla ei ollut tiedossa mitään paikkaa. Ja nyt tulee tämä. Hyvänen aika, kuinka minä olen onnellinen!
Hän oli vielä niin surkean näköinen, että Bergman arveli hänen ilveilevän. Mutta pian Kalle oli toipunut tästä odottamattomasta mielentilastaan ja saattoi puhua asiasta aivan rauhallisesti.
— Jos puolet miehistä otatte täältä, niin minä annan teidän ne itse valita.
— Sitä minä en tee. Minä olen varma siitä, että täällä on kunnollista joukkoa kaikki tyynni. Valitkaa te!
Kun Kalle tämän keskustelun jälkeen tuli konepajaan, katsoi hän työmiehiin aivan toisella tapaa. Nyt hän jo selitti heille, että hän aikoo pitää puolet miehistöstä, mutta että toiselle puolelle on hankittu hyvät paikat.
Seuraavana päivänä oli shrapnellien valmistus saavuttanut kaikkein korkeimman tuloksensa, tuhatkahdeksansataa. Kalle katseli miesten työtä, ja suuri ihailu täytti hänen mielensä. Jokainen teki vain ne määrätyt liikkeet, jotka olivat välttämättömiä, ei mitään liikaa, ei mitään sellaista, joka rasittaisi ruumista ylimääräisesti. Kukaan ei puhunutkaan hänelle enää, ei kukaan katsonutkaan hänen kulkiessaan ohitse. Konepaja oli yksi ainoa yhteinen kone, joka toimi säännöllisesti ja ponnisti viimeiseen asti. Ja kun vuoro vaihtui, kun uudet miehet virtasivat sisään, kun työhön saapui verestä väkeä, niin kuuli aivan selvästi, miten ensimäisenä tuntina aivan kohina kasvoi suuremmaksi, laskeutuen sitten vähitellen aivan kuin suureksi suvannoksi, joka tasaisena meni eteenpäin, kunnes uusi vuoro taas toi uuden voimakkaan laineen.
Viimeistä edellisenä päivänä rikkoutui äkkiä kaksi konetta. Niitä ei olisi enää millään ennätetty panna kuntoon ajoissa! Kalle aivan sävähti. Hyvityssakko ei voisi olla suuri, sen hän tiesi, jos shrapnellien määrästä hiukan vielä puuttuisikin, mutta hän ei olisi tahtonut kunnian vuoksi olla täyttämättä tilausta, sillä hän tiesi varsin hyvin, että tämän suoritus voisi tuoda pajaan uuden tilauksen, uuden työlaineen, joka heittäisi kaiken korkealle jälleen, kannustaisi toiminnan viimeisiinsä asti ja antaisi jokaisen tuntea sen suuren ilon, mikä on työssä, kun se kuumeisena täyttää ihmisen.
Hän vihasi koneita, jotka nyt rampoina seisoivat. Miehet olivat vaiti hänen ympärillään. Olisi tarvittu valaa uusia koneenosia, ja siihen ei enää ollut aikaa. Jokainen ymmärsi, että koneet eivät olleet kestäneet sitä hirveää kulutusta, jonka alaisiksi ne olivat joutuneet näinä kolmena kuukautena.
Kalle seisoi kauan aivan liikkumattomana. Ei kukaan tohtinut sanoa hänelle mitään. Kaikki olivat jättäneet työnsä, pysäyttäneet monet koneet, hihnat vain surisivat hiljalleen katossa, ja muutamat akselit napsuttivat. Kalle kuuli tämän, ja häntä kauhistutti. Mikä olisikaan ollut seurauksena, jos tällaisia onnettomuuksia olisi tapahtunut usein ja aikaisemmin? Kaikki oli siis ollut hiuskarvan varassa.
Hän oli väsynyt, kun hän virkkoi: — Menkäähän joku tiedustamaan, paljonko valmiita on varastossa.
Muuan mies läksi. Kalle ei sanonut mitään, hän nojasi vain vieressään olevaan rampaan koneeseen, jonka yksi osa oli irtaantunut äkkiä ja lentänyt konehuoneen kautta vahingoittamatta kuitenkaan ketään. Hän tuli ajatelleeksi, että hänkin voisi olla tuollainen kone, josta äkkiä jotain erkanee, menee rikki, sinkoo kauas, eikä sitten kone enää toimikaan, on rampa ja kelvoton.
Ja sinä hetkenä hän aivan selvästi tiesi, että tuo osa, jota hän tarvitsi, aivan ehdottomasti tarvitsi elämäänsä, oli tuo vaatimaton tyttö kotikylässään.
Tiedustamaan mennyt mies palasi.
— Puuttuu täydestä määrästä tuhatviisisataa vielä.
— Se kerrottuna kahdeksallatoista merkitsee siis minulle kaksikymmentäseitsemäntuhatta tappiota, sanoi hän puoliääneen. — No kun on otettava vastaan sekin, niin otetaan sitten. Mitä kesken jääneitä on, ne tehtäköön valmiiksi, ja antaa sitten koneiden pysähtyä kokonaan.
Miehet siirtyivät paikoilleen. Koneet kävivät jonkun aikaa täydellä voimalla, sitten jokainen, joka oli oman osansa saanut valmiiksi, siirsi sen seuraavalle käsittelijälle. Viimeinenkin kone jo seisahtui ja kuului vain etäältä kuulien rapina, kun niitä laskettiin teräshylsyyn, ja sitten heikkoa pihinää, kun sekaan kaadettiin massaa niitä sitomaan toisiinsa.
Mutta miehet eivät menneet pois. Työaika ei ollut loppunut, ja kuukausia kestänyt rautainen järjestys oli niin piintynyt ruumiiseen, että heistä tuntui oudolta jättää kaikki kesken.
Sillä hetkellä Kalle huomasi, kuinka paljon miehet hänestä omalla tavallaan pitivät, ja näki mitä yhden määräävä voima merkitsi. Kaikki nämä olivat toimettomia, kun käskyä ei ollut. Hänen olisi pitänyt jotain määrätä, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa.
— Mutta ne hyljätyt rapnellit! sanoi muuan mies.
Sana lensi kuin salama Kallen aivojen kautta. Nuo muutamat tuhannet hyljätyt olivat olemassa vielä, sillä ne olivat jätetyt syrjään. Joulukuussa oli niitä hyljätty paljonkin ja tammikuussa myöskin. Hän käski tuomaan ne esiin. Kaikki purettiin ja tarkastettiin. Hän itse otti jokaisen käteensä ja jakoi ne eri osiin sen mukaan, missä kussakin oli vikaa.
Kaikki miehet tarttuivat niihin tulisella kiireellä. Kun uusi työvuoro tuli, niin Kalle lupasi kaikille edellisen vuoron miehille kaksinkertaisen palkan, jos he käytyään tunnin ajan syömässä palaavat.
Miehet palasivat. Nyt oli kahdet miehet jokaisen koneen luona.
Helmikuun viimeisenä päivänä iltapäivällä olivat viallisetkin shrapnellit korjatut. Ylijäämä oli viisisataa. Tarkastaja saattoi huoleti tulla.
Kaikki saivat kaksi päivää lomaa ja siltä ajalta täyden palkan.
Miesten lähtiessä sanoi Kalle:
— Kiitos kaikille. Minä olen ollut kova isäntä, minä tiedän sen, mutta työtä te myös nyt osaatte tehdä ja sillä sitä sittenkin päästään eteenpäin maailmassa, ei millään muulla. Ilman teitä ja horjumatonta uutteruuttanne en olisi päässyt siihen tulokseen, missä nyt ollaan. Minä en, ikävä kyllä, voi pitää teitä kaikkia luonani, mutta olenhan saanut paikan niille, joista minun täytyy luopua.
Miehet tulivat kaikki kättelemään Kallea. Ei kukaan sitä ehdottanut, ei kukaan ensimäisenä alottanut, kaikki puhkesivat eläköönhuutoon.
Muuan työnjohtaja sanoi viimeksi:
— Me tiedämme, että te olette sepän poika, vaikka olette nyt meidän herramme. Me olemme nähneet, että te ette työtä ole pelännyt. Kyllä sellaista miestä työmies aina tottelee. Me aioimme kerran tehdä lakon tässä välissä. Hyvä oli, ettei siitä tullut mitään.
— Teillä oli siihen oikeus, vastasi Kalle ystävällisesti. — Työn tulee saada palkkansa. Minä vaadin teiltä silloin paljon, totta kai minun täytyi paljon maksaakin teille. Näkemiin asti!
Seuraavana päivänä oli tarkastus. Kaikki shrapnellit hyväksyttiin.
Toisena päivänä suoritettiin maksu.
Kalle valikoi miesten joukosta ne, jotka hän tahtoi säilyttää itselleen.
Miettinen näytti uuden kirjanpidon avulla liikkeen tilan samana iltana. Puhdasta voittoa oli hiukan päälle kolmesataatuhatta. — Ja se on meidän! sanoi insinööri. Kallesta tuntui oudolta sanoa, että sellainen summa oli hänen. Hän katsoi pitkään insinööriin, ja hänen teki mielensä sanoa, että hän oli ollut ainoastaan kuin toimiva ruumis, kun toinen oli ollut aivot, mutta hän ei osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi.
Seuraavana päivänä olivat Kallen aivot uutterassa toiminnassa. Hän ei enää ollut niin paljoa kuin ennen konepajan puolella, sillä kaikki kulki nyt entistä rauhallista latuaan. Missään ei ollut tulista kiirettä. Oli keksittävä uusia töitä, löydettävä sellaisia, joita voi tehdä paljon ja siis sen avulla ansaita, parantaa sellaisia käyttöesineitä, jotka olivat välttämättömiä. Piirustushuone, jossa Kalle mieluimmin oleili ja mieluimmin istui samalla paikalla kuin silloinkin, kun hän ensi kertaa oli antanut aivojensa toimia uuden keksinnön palveluksessa, oli aivan täynnä kaikenlaisia metalliesineitä. Hän oli käynyt kaupungin suurimmassa rautakaupassa, tuottanut sieltä erilaisia työkaluja, kaikki ulkomaalaisia, oli merkinnyt niiden hinnan jokaiseen ja punnitsi, mitä niistä voisi kotimaassa valmistaa. Ensi kertaa hän nyt huomasi, että hänen konepajallaan voisi olla muukin tehtävä kuin ainoastaan olla hänen tarmonsa työpaikkana. Hän tekisi maalle palveluksen, jos voisi estää ulkomaalaisen tavaran tuontia, luomalla yhtä hyvää ja kestävää omassa maassa. Vaikka voitto ei olisikaan suuren suuri, niin saihan ainakin suuri määrä työmiehiä elatuksensa.
Hän antoi kokeilla yhtämittaa, meni usein koneiden ääreen itse niitä hoitamaan, pyrki saavuttamaan loistavia tuloksia, epäonnistui monasti, mutta onnistui myöskin, teki rautakaupan kanssa sopimuksia ja saattoi konepajassaan siten pitää yhtämittaista työtä yllä.
Eräänä päivänä tehdas sai Suomen valtiolta tiedustelun, mistä hinnasta se voisi valmistaa viisikymmentä uutta rautatievaunua. Sen tilauksen takana oli leski, koulupojan kirjoituspöytä, pari huomattavaa lesken sukulaista ja kapteenin kertomukset koeammunnoista. Kallen valitsema heikkomielinen mies oli keksinyt uuden tavan sovitella kuulat shrapnellin sisään, hän oli sen tehnyt omin päin, huvin vuoksi ainoastaan. Tulokset olivat ammunnassa olleet hyvin hyvät, ja siitä oli kapteeni asianomaisille ilmoittanut. Kallelta pyydettiin uuden keksinnön patenttia ostettavaksi. Hän oli ymmällä sen kuullessaan. Siksi paljon hän jo kuitenkin oli liikemies, ettei mitään ilmaissut tietämättömyydestään. Jos jotain uutta oli shrapnelleissa, niin sen oli saanut aikaan varmasti tuo heikkojärkinen mies. Hän kyseli tältä. Mies selitti sen mukaan kuin osasi. Kalle ei ymmärtänyt. Hän antoi miehen täyttää erään shrapnellin hylsyn. Silloin hän sen huomasi. Patenttirahat hän pani eri kassaksi liikkeeseen kasvamaan korkoa siltä varalta, että tuo mies, joka oli tehnyt keksinnön, tarvitsi apua. Miehelle hän ei puhunut mitään.
Kalle oli jo niin tottunut oleskelemaan melkein aina konepajassa, että hänen oli vaikea olla sieltä poissa. Kun työt olivat päättyneet, sillä nyt tehtiin työtä ainoastaan yhdellä vuorolla, saattoi hän mennä tyhjään verstaaseen ja siellä liikuskella edestakaisin. Täällä ainoastaan hän saattoi löytää oman itsensä ja täällä hän tohti ajatella tulevaisuuttaan Alman seurassa. Tällaisina hetkinä oli tuo tyttö hänelle sanomattoman rakas, ja yhä uudelleen palasi hänen mieleensä ilta ennen kotikylästä-lähtöä, hetki jolloin Alma oli rientänyt hänen luokseen aitan luona. Mutta mitään ei hän kirjoittanut, sillä hän ei pitänyt sitä tarpeellisena. Pitihän Alman tietää kuitenkin kaikki ja ajatella yhtä hyvästi hänestä kuin aina ennenkin.