YHDESTOISTA LUKU.
Rautatievaunujen tilaus tuli tehtaalle. He eivät saaneet niin monta kuin olivat toivoneet, ainoastaan kaksikymmentä. Mutta sekin jo ilahdutti Kallea, sillä hän tiesi tämän voivansa suorittaa täysin tyydyttävästi. Konepaja oli hyvässä kunnossa, joka työssä oikea mies, hän itse valvomassa kaikkea.
Kuinka haitallisia sivutyöt voivat olla, sen hän huomasi annettuaan malliseppien ryhtyä työhönsä. He olivat kirjoituspöytiä laatiessaan kadottaneet varsinaisen tarkkuutensa ja tekivät nyt puumallit hätiköiden. Valumestari huomautti siitä Kallelle. Tämä sieppasi mallit käteensä, riensi työhuoneeseen, heitti ne keskelle permantoa niin että jysähti ja sanoi:
— Roskaa! Kaikki hyljätty! Työ tehtävä huolellisemmin uudestaan!
Miehet murahtivat pahasti. Mutta Kalle tunsi väkensä.
— Työ on täydellisesti hutiloitu! Mallit ovat tehdyt sellaisia, että niiden mukaan ei voi muottia valaa. Teidän palkastanne vähennetään tämän tähden kokonaisen päivän palkka.
Miehet katsoivat toisiinsa. Tällaista he eivät vielä ennen olleet kuulleet. Jos teki huonoa työtä ja se hyljättiin, niin sai toki siitäkin tuntipalkkansa. Eihän tämä ollut urakka- tai kappaletyötä. Aivan kuin yhdestä suusta he sanoivat:
— Sitten menemme mieluummin.
— Te ette mene minnekään, vaan teette työnne ja otatte rangaistuksen vastaan. Ellei teillä ole työn kunnioitusta, niin minä sen teille opetan. Kas niin, ei mitään mukinaa tai motkotusta, vaan työhön ja heti, sillä meillä on kiire!
Jos miehiä olisi ollut suurempi lauma, niin ei Kalle olisi näin tohtinut puhua, sillä hän tiesi varsin hyvin, että loukattu kunniantunto voisi siirtää syrjään velvollisuudentunnon, mutta pienessä joukossa hän aina tiesi järjen pääsevän valtaan, kun heti alussa otti tiukasti kiinni.
Hän oli laskenut oikein. Kun mallit tulivat valimon puolelle, olivat ne joka suhteessa moitteettomat. Kun viikon lopulla maksettiin konttorissa palkkoja, eivät puusepät ottaneet yhden päivän palkkaa vastaan, vaikka Miettinen oli valmis sen heille maksamaan.
— Eikö johtaja ole puhunut mitään? kysyi mestari.
— Ei ole.
— Ehkä hän on unohtanut. Meiltä piti otettaman yhden päivän palkka pois, ja minä meinaan sillä tapaa, että se oli oikein. Antaa rahojen olla täällä siksi, kunnes kasööri saa tietää, kuinka asian laita on.
Kun Kalle sai tapahtumasta tiedon, lausui hän:
— Se saarna ei totisesti langennut tien oheen.
— Maksetaanko heille tuo yhden päivän palkka? kysyi Miettinen.
— Tietysti ei. He tunnustavat rangaistuksen oikeaksi, siis se on säilytettävä. He ovat muuten näinä kuukausina ansainneet tuon kirjoituspöydän takia niin paljon, ettei heille tämä seikka tuota mitään haittaa aineellisestikaan.
Kirjoituspöytien suhteen Kalle oli tullut huomaamaan tuon yleisesti suomalaisessa liike-elämässä ilmenevän virheen, että mahdollisimman moni ryhtyy aina samaan asiaan, jolloin pilataan työalat liikatuotannolla. Nyt oli näitä koulupoikien kirjoituspöytiä ilmestynyt vaikka mistä puusepäntehtaasta, välittäjät vaativat liian suurta osuutta, hinnat täytyi painaa alas ja, jotta edes vähän ansiota jäisi, huonontaa tavaraa. Kalle ei siihen suostunut. Hän lopetti pöytien valmistuksen.
Kun Kallessa kerran oli tuo herätys saanut alkunsa, että hänen työllään omalla alallaan voisi olla laajempi merkitys ja kantavuus kuin vain hänen yksityinen voimainsa käyttö ja rahan ansaitseminen, niin olihan aivan luonnollista, että tuo jo aikaisemmin herännyt ajatus voida keksiä kone, joka pystyisi huokeasta hinnasta kaivamaan soiden valtaojia, täyttäisi hänen mielikuvituksensa.
Konepaja ei vaatinut kaikkea hänen aikaansa, hänen tuli siellä ainoastaan valvoa, ja siksi hänellä oli aikaa tämän ojituskoneen miettimiseen. Järjestelmällisesti hän ryhtyi työhön. Hän otti selkoa siitä, minkälaatuiset suot Suomessa ovat tavallisimpia, voidakseen sen mukaan järjestää keksintönsä käytännöllisyyden. Häntä aivan kauhistutti kuullessaan, millaisen suuren osan maata suot täyttävät ja millainen pieni murunen niistä vasta on voitu ottaa viljelykseen. Ja aina vähitellen syntyi uutta suota siten, että varsinkin pohjoisosassa maata suo vähitellen siirtyi metsiin ja pilasi puita, joissa oli maan paras rikkaus.
Pian hän pääsi selville siitä, mihin leski jo oli viitannut, että valtaojien kaivaminen oli ensimäisiä ehtoja, ja että tämä tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että voitiin hankkia tähän tarkoitukseen kone, joka mahdollisimman huokealla hinnalla voisi kaiken toimittaa. Kun suuret valtaojat olivat olemassa, silloin saattoi ajatella sivuojien kaivamista ihmisvoimalla.
Hän tiesi eräässä paikassa maatamme nostettavan suoturvetta suurissa määrin ja käytettävän polttoaineena. Hän läksi sinne tarkastamaan koneita toukokuulla. Hän oppi koneesta yhtä ja toista, mutta se ei sopinut laisinkaan hänen tarkoitukseensa, se oli pelottavan suuri ja raskas laite. Hänen koneensa ensimäinen ehto oli kepeys ja sen yhteydessä mahdollisimman suuri voima. Järjestelmällisesti hän ajatteli. Pian hän oli selvillä niistä laitteista, jotka saattoivat pysyttää kohtalaisen suuren painon suon pinnalla vaipumatta alas ja tarjoten tilaisuuden liukumiseenkin molemmin puolin aiottua ojaa. Ne olivat tavallaan ruuhen muotoisia, aivan litteäpohjaisia, ja niiden päälle, ulottuen toisesta toiseen ajatellun ojan yli, hän aikoi rakentaa koneensa. Käyttövoimaksi täytyi tulla sähkön, sen hän tiesi, ja voimakkaita dynamoita ja moottoreita oli aina saatavissa. Se asia oli siis selvä. Varsinaisen koneen tuli toimia kolmella tavalla, viiltää turve, nostaa se ojan reunalle ja pystyä kiskomaan suon sisässä olevat kannot ja lahonneet puut ylös.
Ensiksi hän päätti ratkaista kantojen nostamisen. Hän ajatuksissaan laati koneensa keskelle pienen, mutta hyvin rakennetun nostolaitoksen. Siihen hänellä oli paljon malleja. Hän vain tuumiskeli, kuinka paljon nuo ruuhentapaiset laitteet pystyivät vastustamaan suohon painumista sinä hetkenä, jona koukut olivat iskeneet kantoon ja alkoivat nostaa sitä ylös. Tämän ratkaiseminen ei ollut vaikeaa, sillä kaikki riippui ruuhilaitosten rakenteesta.
Mutta sitten tuli kysymykseen suon halkaiseminen. Ensin ajatteli hän suuria sirkkelisahan teriä, mutta huomasi, että ne olisivat ainaisessa vaarassa, kun ei koskaan voinut tietää, milloin voi sattua kivi tielle ja terät pirstaantua niihin. Uusia voisi hankkia kyllä, mutta ne tulisivat kalliiksi. Hänen täytyi voida luoda jotain sellaista, joka ei rikkoontuessaan maksanut paljoa ja oli silmänräpäyksessä uusittavissa. Suopiilut hän tutki kaikissa eri muodoissaan ja loi aivan uuden, jonka terä oli hyvin ohut ja kulmikas, jotta leikkaamiskyky siten tuli suuremmaksi.
Hän muisti kerran lukeneensa Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä tuollaisesta kuokkimiskoneesta ja hän alkoi sydämestään nauraa.
— Minun koneestani taitaa tulla samanlaatuinen kummitus, joka on vain unissa ja ajatuksissa!
Miettimällä hän sai selville, millaisen laitteen hän valmistaisi näiden piilujen käyttäjäksi. Voiman ei siinä tarvinnut olla kovin suuri, koska aines, joka oli halkaistava, oli pehmeää.
Halkaistun turpeen nostaminen ojan syrjään oli viimeinen ratkaistava. Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki mahdolliset muodot ruoppauskoneen nostolaitoksista nostoranoihin asti. Hän löysi keinon, joka mielestään oli oikea.
Ja nyt hän alkoi ajatuksissaan antaa koneen käydä. Sen täytyi toimia ja toimia täydellisesti. Hän paranteli jokaista yksityiskohtaa, laati kaikki yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka kolmen miehen käyttämänä voisi toimia.
Juuri kun hän oli piirtäjien avulla saanut koneen paperille ja aikoi pyytää insinööriä matemaattisesti laskemaan kaiken, tuli heille ankara isku.
Pankki alkoi tehdä vaikeuksia.
He olivat maksaneet pankille velastaan satatuhatta maaliskuulla. Satatuhatta he olivat käyttäneet uusien koneitten ostamiseen ja uudistusten hankkimiseen konepajassa. Loput voitosta pidettiin siltä varalta, että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka teki rahojen käsilläolemisen välttämättömäksi, koska kerran oli vielä kireät ajat. Konepaja toimi kyllä säännöllisesti, mutta jos laskettiin pois pankille tuleva korko ja kaikki menot, niin se ei tuottanut koko pääomalle muuta kuin kahden prosentin koron. Se ei ollut paljoa, mutta senkin varassa voi pitää kaikkea pystyssä ja odottaa uusia ja parempia aikoja.
He olivat leskeltä saaneet nuo satatuhatta, suorittaneet pankille senkin velan, voittivat tämän velan yksityiselle siirtymisen kautta puoli prosenttia. Mutta pankille he olivat vielä velkaa kolmesataatuhatta.
Ja silloin pankista eräänä päivänä sanottiin lainat irti. Kuukauden päästä ne olivat maksettavat. Pankin täytyi koota kassaan rahoja, ja kohteliaasti pyydettiin insinööriä, jolle ilmoitus puhelimitse tehtiin, hankkimaan rahat jostain muualta.
Kun insinööri Kallelle tämän seikan ilmoitti, niin nuori mies huudahti:
— Ovatko he hulluja? He antavat meille luottoa silloin, kun liike oli kaikkein huonoimmillaan, ja nyt he kieltävät sen, kun kaikki alkaa mennä hyvin.
Insinööri oli aivan rauhallinen.
— Hyvä ystävä, sanoi hän, minä ymmärrän tämän varsin hyvin. Kun pankki silloin antoi meille luoton, niin se tahtoi siten saada meidät nostamaan konepajan asiat hyvään kuntoon, voidakseen sopivana hetkenä kaapata suuret voitot itselleen.
— Kaapata, millä tavoin kaapata? kysyi Kalle.
— Samalla tapaa kuin mitä me käytimme yhtiön suhteen.
— Kuinka niin?
— Me käytimme toisten pulaa hyväksemme. He tekevät samoin. Pankilla on varmaankin tiedossa joku, joka haluaa ostaa tämän konepajan siltä. Pankki tietää varsin hyvin, että kun ajat ovat kireät, tämän konepajan asiat kautta maan olleet tunnetusti huonot, emme saa keltään yksityiseltä rahoja, ja toisilla pankeilla ei ole tähän aikaan mitään halua ryhtyä suuriin uusiin yrityksiin, kaikilla kun on täysi työ saadakseen nykyiset edes jollain tavoin hoidetuiksi.
— Tämä tietää siis, että meidän on pakko lyödä kintaamme pöytään ja heittää kaikki ansiomme ja työmme tulokset tuolle rahalaitokselle aivan kuin lahjaksi?
— Sitä pankki aikoo. Huonot ajat ovat aina olleet pankkien kulta-aikoja, sitä sinä et kai tiedä.
— Ja sinä pysyt rauhallisena tällaisen häviön edessä? sanoi Kalle.
— Minä olen voinut tällaista aavistaa, ja siksi se ei minua kummastuta. Pankit tekevät huonoina aikoina tavallisesti näin. Jos on esimerkiksi talo, johon pankilla on ensimäinen kiinnitys, sanokaamme neljäsataatuhatta, ja sitten talolla on viisi-kuusi muuta kiinnitystä, yhteensä ehkä satatuhatta, ja näiden lisäksi ovat rakentajat panneet tietysti kaikki ne rahat, mitä heillä suinkin on ollut, niin se on pankille kultakaivos. Tulee huono aika. Syystä tai toisesta ei talo voi suorittaa kaikkia maksujaan, se tarvitsee lisää luottoa ja kääntyy pankin puoleen. Tämä kieltäytyy. Talon omistajat eivät voi hankkia mistään muualta. He antavat kaiken mennä vararikkoon. Tulee huutokauppa. Pankki huutaa talon itselleen omaan kiinnitykseensä asti. Silloin se saa talon neljälläsadallatuhannella, vaikka sen arvo on ehkä kuusisataatuhatta.
— Ja kaikki nuo muiden kiinnitysten omistajat kadottavat rahansa?
— Tietysti, elleivät itse osta taloa. Mutta millä rahoilla?
— Me emme päästä konepajaamme tällä tavoin menemään! huusi Kalle. — Nyt minä sen tahdon pitää, sillä nyt minä tiedän, että täällä minä osaan olla ja että työlläni on jokin muukin merkitys kuin oma hyötyni.
— Ja mikä se on?
— Kansallinen merkitys, kun koetan kehittää omaa teollisuutta ulkomaalaisen rinnalle ja sen arvoiseksi.
— Hyvä ystävä, jos noin ajattelet, niin ajattele vaan, sillä oikein se on. Mutta älä puhu siitä, muuten sinut pannaan vaikka millaisen horjuvan liikkeen johtajaksi. Tässä maassa perustetaan suuret määrät liikkeitä yksinomaan tuolle aatteelle. Sinä olet mennyttä miestä, jos saadaan tietää, että sinulla on tuollaisia suunnitelmia. Ei, mies hyvä, nyt me ajattelemme itseämme ja teemme kaiken voitavamme pelastaaksemme itsemme. Me voimme raapia omasta kassastamme aina kokoon satatuhatta markkaa, sen tiedän. Olemme tähän asti maksaneet kaikki tilauksemme täsmällisesti, meillä on siis hyvä nimi, voimme jatkaa liikettä ja saada luottoa raaka-aineiden hankinnassa; mutta sittenkin tarvitsemme kaksisataatuhatta.
— Leski?
— Olen ajatellut häntäkin. Mutta kun nyt on vaarassa häneltä äsken saamamme satatuhatta markkaakin, niin pelkään, että hän vastaa kieltävästi.
— Minä koetan, sanoi Kalle.
Hän läksi lesken luo. Vanha rouva oli huonolla tuulella, sen Kalle huomasi jo sinne saapuessaan. Hän ilmoitti syynkin siihen heti.
— Olen tänään aivan kiukkua täynnä. Minä olen saanut suorittaa erään takauksen. Kymmenentuhatta markkaa. Ajatelkaa, kymmenentuhatta! Niinkuin minulla olisi varaa heittää pois kymmenentuhatta. Sehän on melkein kahdensadantuhannen korot!
Kalle surkutteli leskeä ja päätti kaikesta huolimatta ryhtyä asiaan. Leski kuunteli kyllä selitystä, mutta liikahteli kovin hermostuneesti. Kun Kalle pääsi siihen, että hän tahtoi saada lainaksi vielä kaksisataatuhatta markkaa, niin leski kimmahti pystyyn.
— Oletteko hullu? Minäkö antaisin teille kaksisataatuhatta markkaa.
Silloinhan annan teille melkein kaikki, mitä minulla on pankissa.
Ja sitten tulee vararikko kuitenkin kerran, ja sitten minä olen
menettänyt aivan kaikki.
— Saatte ensimäisen kiinnityksen konepajaan.
— Se ei mitään takaa. Kyllä minä tiedän, minkä arvoinen konepaja on, kun se kerran menee rempalleen, koneista saa tuskin metallin hintaa. Ja rakennukset eivät ole mitään, ei minkään arvoisia. Minä olen kyllä nähnyt noita raunioiksi sortumassa olevia tehtaita, joiden ikkunat on rikki ja katto luhistumassa. Ei, minä en anna. Menkää pois, menkää pois!
Hän aivan kirkui ja huitoi käsillään. Kalle ei katsonut enää tarpeelliseksi jatkaa keskustelua, hän meni eteiseen ja otti ylleen päällystakkinsa.
Leski riensi jälestä.
— Myykää koko konepaja minulle. Minä palkkaan teidät sinne johtajaksi. Te kykenette siihen, minä uskon sen.
Kalle suuttui. Hänenkö olisi pitänyt luopua kaikesta näin vähällä?
— En. Minä sanon: en. Kuuletteko, minä sanon: en!
Ja sitten hän paiskasi oven kiinni. Leski juoksi portaille hänen jälestään.
— Antakaa minulle takaisin rahani!
Kalle astui portaita alas vastaamatta sanaakaan.
— Varas, varas!
Hän pääsi kadulle. Hänen olisi tehnyt mieli mennä lyömään tuota naista. Haukkua häntä varkaaksi, häntä, joka ei koskaan voinut toisen omaan koskea. Mutta hänhän oli nainen, ja mitä hyötyä olisi, jos vielä tappelisikin. Tyyneyttä tarvittiin nyt, ennen kaikkea tyyneyttä.
Päästyään insinöörin luo sanoi hän:
— Ämmä antoi pakit!
— Arvasin sen, vastasi insinööri. — Nyt on edessä kulku rukoushuoneisiin.
— Minne?
— Pankkeihin. Kaikkiin järjestään.
— On se kummallista, että kunnollisten ihmisten, joille työ on rakas kuin uskonto, täytyy rukoilla saadakseen hiukan luottoa.
— Se on maailman meno.