NELJÄS LUKU.
Kalle juoksi Heikkilän pihalla portille vanhaa emäntää vastaan.
— Te tulette liian myöhään, sanoi hän. — Akat pitävät käräjiä jo pirtissä. Siellä on toisinaan sellainen huuto, että ilokseen kuuntelee. Äitini siellä hoitaa ylimmäisen tuomarin virkaa.
— Jos ne näkevät ikkunasta minut, niin ihmettelevät, miksi en ole tullut sisään, sanoi emäntä.
— Ne eivät nyt näe yhtään mitään, vakuutti Kalle. — En minäkään näin pimeällä teitä nähnyt. Minä katsoin kelloani ja tulin sen mukaan. Tiedänhän minä jo vanhastaan, että te menette ja tulette aivan lyönnilleen. Kun kerran oli päätetty, että tulette kello seitsemäksi, niin te tulitte. Menkää nyt nopeasti tallin ylisille. Mutta älkää pudotko pimeässä portailta alas.
— Jos minä en olisi luvannut…
— Mutta te olette luvannut, ja senvuoksi…
— Mitä minä vanha vaimo vielä teenkään!
— Minä en tiedä, mitä te vielä teette, eikä se nyt kuulu tähän asiaan, mutta sen minä vakuutan, että Kirsti varmasti puhuu tärkeitä asioita, sillä hän on jo täyteen ladattu, ja niitä kannattaa kuunnella.
— Mutta kuunteleminen on kunnialliselle ihmiselle sopimaton asia.
— Antin sielu on kuollut, liinoihin kääritty ja hautaan laskettu. Ja teille on Jumala ehkä antava ne sanat, joilla hänet kuolleista herätetään, ja te siinä vielä epäröitte.
Vanha emäntä katsoi poikaan, joka oli sanonut viimeiset sanat aivan vakavasti, ja lausui:
— Kumarru vähän puoleeni!
Kalle kumartui emännän puoleen odottaen tämän kuiskaavan hänelle jotakin. Mutta vanha emäntä kietoi kätensä pojan kaulaan ja ujosti suuteli häntä poskelle. Ja sitten hän läksi pimeässä kiireesti astelemaan tallia kohden.
Silmät kiiluen katseli Kalle vanhuksen jälkeen ja sanoi itsekseen:
— Nyt se mummu on vireessä ja minä olen varma siitä, että hän nyt kohta näkee totuuden kirkkaan liekin siellä, missä me emme näe vielä mitään.
Hän palasi vihellellen pirttiin. Kun hän avasi oven, niin oli siellä parhaillaan kiivas riita käynnissä.
— Se ei ole totta! kirkui Kirsti seisoen Mattilan emännän edessä. —
Minä sanon sen kerta vielä, että se ei ole totta!
Kalle ei kuullut, mitä sitten sanottiin, sillä kaikki naiset puhuivat yht'aikaa.
— Hiljaa! huusi Kalle ovelta.
Kaikki kääntyivät äkkiä häneen päin.
— Minä olin ulkona. Sanokaa mistä on kysymys nyt? kysyi hän.
— Nuo syyttävät minua siitä, että minä muka olisin houkutellut Antin tekemään murhan ja olin luvannut hänelle siitä maksun, huusi Kirsti.
— Voi hyvänen aika! kuului penkiltä suutari Bergin epätoivoinen ääni.
— Kirsti, tule pois minun kanssani, niin minä selitän sinulle asian niinkuin se on, sanoi Kalle.
Hän tarttui Kirstin käteen ja veti hänet mukanaan pirtistä pihalle. Hän oli arvannut oikein. Ei kukaan tahtonut olla kuulematta sellaista selitystä ja siksi vähän ajan päästä olivat kaikki tallissa, jossa Kalle sytytti lyhtyyn valon. Vaikka Kalle valikoi aivan odottamattoman paikan selitystään varten, niin ei kukaan sitä tänä hetkenä ihmetellyt.
— Joku on tehnyt murhan, sanoi Kalle.
— Totta kai me sen kaikki tiedämme, sanoi Mattilan emäntä vihaisesti.
— Odottakaa, jatkoi Kalle. — Mahdollisia syyllisiä ovat seuraavat: veljeni Väinö, minä, suutari Berg, Kirsti, Antti ja sitten se tuntematon.
— Mikä tuntematon? kysyivät kaikki.
— Se, jonka nimeä me emme vielä tiedä.
— Mennään pois, hän tekee meistä pilkkaa, sanoi muuan joukosta.
— Ei, kuullaan nyt, sanoi Kirsti, — sillä hän puhuu järkeä.
— Väinö se ei voi olla, sanoi Kalle, — sillä hän on niin hiljainen mies, ettei hän uskaltaisi murhaa ajatellakaan.
— Väinö ei tekisi kellekään ihmiselle mitään pahaa, sanoi hänen äitinsä.
— Suutari Berg ei tule kysymykseen myöskään, sillä hän ei osaa ampua, jatkoi Kalle. — Jäljellä ovat siis: minä, Antti, Kirsti ja se tuntematon. Minulla ei ollut mitään syytä ampua Mattia, sen kai jokainen ymmärtää. Ja jos minä sen olisin tehnyt sittenkin, niin totta kai minä olisin koettanut pakoon päästä, kun minulla kerran oli polkupyörä. Jäljellä ovat nyt Kirsti, Antti ja se tuntematon. Jos Kirsti olisi ampunut Matin, niin ihan kai olisi sen tehnyt vasta sitten, kun oli ensin saanut rahat. Ja että Matti aikoi maksaa rahat, sen me tiedämme, sillä hän oli saanut ne juuri Heikkilän vanhalta emännältä. Huomatkaa, hän sai juuri sen summan.
— Hän on voinut maksaa rahat Kirstille, selitti Mattilan emäntä, — ja sitten on heille tullut riita ja silloin Kirsti on tehnyt teon.
— Se ei ole totta! huusi Kirsti.
— Hiljaa, hiljaa, sanoi Kalle. — Jos hän olisi maksanut rahat, niin hän olisi ne tietysti ottanut lompakostaan tai, elleivät ne ole olleet lompakossa, niin ainakin taskustaan. Ajatelkaamme nyt, että Kirsti olisi ne saanut, vaikka hän väittää, ettei hän ole saanut.
— Minä en saanut niitä, huusi Kirsti.
— Mutta me nyt ajattelemme, että hän ne sai, jatkoi Kalle. — Silloin ei Kirstillä ollut mitään syytä, vaikkakin hän olisi Matin ampunut, varastaa hänen lompakkoaan. Me kaikki tiedämme nimittäin, että poliisi Salo tarkasti vainajan taskut ja että lompakko oli poissa. Hulluhan Kirsti olisi ollut, jos olisi jättänyt sen mahdollisuuden varteen ottamatta, että vielä vastaisuudessakin saisi avustusta, kun Matti kerran oli rikas. Ja jos hän olisi ampunut, niin eihän hän olisi tuota pistolia vienyt talliin, vaan se olisi joko jäänyt maantielle tai hän olisi sen pistänyt taskuunsa. Ja ei kai hän olisi mennyt huutamaan apua aivan ensimmäiseksi, vaan olisi ensin ollut piilossa ja vasta sitten tullut aivan kuin sivullisena esille. Nyt meille jää jäljelle enää vain Antti ja se tuntematon.
Kaikki odottivat jännittyneinä.
— Antin lyhty oli verinen, ja täältä tallista minä löysin pistolin, joka kuuluu tämän talon pojalle. Se on ollut sisäkamarin pöydällä tai sen laatikossa. Antti on varsin hyvin voinut tietää siitä ja on siis voinut sen jonakin sopivana hetkenä sieltä siepata. Mutta miksi se oli verinen ja miksi oli lyhdyssä verta? Kaksi mahdollisuutta on olemassa. Se, että Antti ampui ja sitten sieppasi lompakon. Silloin tietysti tuli hänen käsiinsä verta. Me emme ole vielä löytäneet lompakkoa. Jos se löytyy sellaisesta paikasta, johon Antti on sen voinut kätkeä, niin tämä johtopäätös näyttää selvältä.
— Se ei ole ollenkaan selvä, huusi Kirsti väliin. — Minä kuulin laukauksen, sillä minä olin pihalla odottamassa Mattia, kun hän kerran oli luvannut tulla tuomaan rahat. Minä kuulin laukauksen. Minä menin katsomaan ja näin maantiellä ruumiin ja tulin hakemaan apua. Ja silloin vasta minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään. Miksi te ette usko minua, kun minä sen moneen kertaan vakuutan, että hän ei tullut tallista, ennenkuin vasta sen jälkeen kuin laukaus jo oli ammuttu.
— Sinä sanot niin, lausui Mattilan emäntä, — mutta meidän ei tarvitse sinua uskoa. Sinä olet voinut rakastaa Anttia ja olet tämän asian sopinut hänen kanssaan.
— Ettekö te, hullut ihmiset, ymmärrä, sanoi Kirsti, — että Antin ei olisi kannattanut panna itseään vaaraan sellaisen summan kuin kolmenkymmenentuhannen tähden. Ellei Antti olisi joutunut jo pienenä taloon ja senvuoksi tuntisi kiitollisuutta vanhaa emäntää kohtaan, niinkuin hän itse monta kertaa on vakuuttanut, niin hän varsin hyvin voisi saada sellaisia paikkoja, että hän kokoaisi tuon saman summan rehellisellä tavalla. Hänelle tarjottiin viime talvena metsänhakkuun johtajan paikkaa ja luvattiin neljäkymmentätuhatta. Minä tiedän sen, sillä olin läsnä silloin, kun sitä hänelle eräs tukkiherra tarjosi.
— Se on toinen asia, se, sanoi Mattilan emäntä jälleen. — Mutta hänkin on voinut olla rakastunut sinuun ja tahtonut kostaa sen vuoksi Matille.
— Anttiko rakastunut minuun! sanoi Kirsti. — Minä sanon ihan suoraan teille, että olen häntä kosinut. Niin juuri, minä olen aivan suoraan pyytänyt häntä miehekseni. Hän oli silloin ystävällinen ja lohdutti minua ja selitti, että hän oli katsonut toisen.
— Kuka se toinen on? kysyi usea yht'aikaa.
— Minä en sitä tiedä, sanoi Kirsti. — Ja vaikka sen tietäisinkin, niin sanoisinko minä sitä teille. Minä en mitään varmasti tiedä, mutta minä luulen, että on olemassa vielä sellainen ihminen, jota me emme tunne, mutta joka on murhannut Matin, ja Antti tietää sen ja ottaa mieluummin syyn niskaansa kuin antaa hänet ilmi. Luuletteko, etten minä näinä päivinä ole ajatellut mitään. Jos te käyttäisitte hiukankaan järkeänne, niin te huomaisitte, että laukauksen jälkeen tuli Antti lyhty kädessä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Ja kun hän tahtoi pelastaa syyllisen, niin hän otti pistolin talteen, luullen siten salaavansa teon.
— Tuo ei pidä vähääkään paikkaansa, sanoi Mattilan emäntä, — sinä unohdat, että sekä lyhty että pistoli olivat veriset. Millä sinä sen selität?
— Ettekö te kukaan laisinkaan ajattele! sanoi Kirsti kiivaasti. — Kun Antti tuli maantielle ja näki maassa miehen, niin hän koetti tutkia, oliko siinä vielä henkeä, ja sai silloin — verta käsiinsä. Kun hän sitten vei lyhdyn ja pistolin talliin, niin tietysti tulivat nekin verisiksi. Eikä tämäkään vielä ole ainoa selitys. Kuka toi tallista lyhdyn? Poliisi Salo. Mitä hän oli sitä ennen tehnyt? Kantanut ruumista ja etsinyt sen taskuista lompakkoa. Kuka toi pistolin? Tuo Mattilan Kalle. Ja hän oli juuri vähää ennen myös kantanut ruumista. Veri on vallan hyvin voinut tulla heidän käsistään niihin. Minä olen ihan varma siitä, että murhan on tehnyt joku, jota me emme vielä tiedä. Nimismies on typerä, joka uskoo, että Antti on syyllinen, uskoo sen vuoksi, että tuo hullu ei puolusta itseään eikä puhu suutaan puhtaaksi.
Vähään aikaan ei voinut erottaa mitään, sillä kaikki puhuivat samalla kertaa. Viimein sai Mattilan emäntä sananvuoron ja ryhtyi kiivaasti jälleen puhumaan. Hän oli saanut päähänsä sen, että Kirsti oli tavalla tai toisella kaikkeen syypää, eikä senvuoksi tahtonut siitä millään luopua.
— Minä olen antanut sinun puhua asiasi omalta kannaltasi, sanoi hän.
— Mutta älä luule, että me olemme niin tyhmiä, ettemme mitään ymmärrä.
Minä olen itse kuullut viime keväänä, miten sinä sanoit, että Peltolan
Matti on niin huono mies, että sen ei tarvitsisi laisinkaan elää.
— Se on ollut jo kauan minun ajatukseni, sanoi Kirsti. — Mitä se sitten todistaisi?
— Kai sinä, onneton, ymmärrät, että tällainen uhkaus viittaa siihen, että sinä sittenkin olet sen tehnyt. Emme me ole täällä niin tyhmiä, jotta emme osaisi lukea sinun ajatuksiasi. Sinä olet tässä selitellyt ja selitellyt kaikenlaista. Mutta kun me panemme sen kaiken yhteen, niin tullaan hiukan toiseen tulokseen. Sinä olet ainoa, joka olet nähnyt Antin tulevan tallista. Sinä voit selittää ajan ihan niin kun mielesi tekee, mutta meidän ei tarvitse sitä juuri sillä tavalla uskoa. Sinä sen Matin ammuit, ja Antti ottaa syyn niskaansa, ja kun hän pääsee vankilasta, niin menette kauniisti naimisiin. Sanot, mitä sanot, mutta näin asian laita on! Ihan jokainen kohta sopii siihen.
Kalle esti Kirstiä vastaamasta sanoen:
— Meillä on vielä jäljellä se tuntematon, jota Antti tahtoo puolustaa.
Kuka on tuo tuntematon?
— Niin, sano, jos sen tiedät, sanoi Mattilan emäntä pilkallisesti.
Suutari Berg astui toisten takaa esiin ja sanoi:
— Minä sanoin jo nimismiehelle, että minä kuulin heti laukauksen jälkeen auton äänen. Hän ei sitä usko, mutta minä olen tullut siitä yhä varmemmaksi. Murhaaja on voinut tulla autolla, ja Antti on hänet nähnyt ja sitten päättänyt suojata häntä ottaen syyn niskaansa. Ja kun asiaa tutkitaan, niin kyllä tuo syyllinen vielä tulee päivänvaloon, siitä minä olen ihan varma.
— Teidän autonne ja teidän autonne! sanoi Mattilan emäntä kiivaasti. — Jos sellainen olisi siihen aikaan täällä käynyt, niin totta kai meidänkin talossa jotakin olisi kuultu.
Samassa kuului ääni tallin ovelta:
— Onko isäntä täällä?
Kaikki kääntyivät. Poliisi Salo seisoi ovella.
Heikkilän isäntä erkani muusta joukosta ja meni poliisia kohti.
— Onko teillä minulle asiaa?
— Nimismies lähetti minut. Hän oli koettanut puhelimella saada teidät käsiinne. Kun ei tullut vastausta ja hänen täytyi lähteä virkamatkoille, niin lähetti hän minut tänne sanomaan, että poikanne Erkki on Helsingissä vangittu.
Heikkilän emäntä huudahti säikähtyneenä:
— Minkä tähden hänet on vangittu?
— Nimismies on saanut selville, että Erkki oli täällä pitäjässä samana yönä kuin Peltolan Matti ammuttiin.
— Mitä se häneen kuuluu? sanoi isäntä. — Poikamme ei ole käynytkään kotonaan.
— Hän oli ollut Uotilassa kirkonkylässä katsomassa Ainoa, selitti poliisi. — Nimismies on kuulustellut Ainoa, ja tämä on kertonut, että Erkillä oli pistolinsa mukanaan ja sanoi tuntevansa sen kyllä, koska hän itse aikoinaan oli siihen puukonkärjellä tehnyt Erkin nimikirjaimet.
— Sen hän on valehdellut, sanoi Heikkilän isäntä. — Minä tiedän, että Erkin oma pistoli oli täällä kotona. Se oli pöydälläni vielä perjantaina aivan varmasti. Ja sen jälkeen ei Erkki ole ollut kotona eikä kukaan ole asetta hänelle käynyt hakemassakaan.
Kalle astui poliisin luo ja kysyi:
— Tiedetäänkö, millä tavalla Erkki oli tullut Helsingistä tänne?
— Kyllä se tiedetään, vastasi poliisi. — Hän oli sotaväestä saanut lomaa ja eräältä helsinkiläiseltä tuttavaltaan lainannut auton sekä tullut sitten tänne Ainoa tapaamaan. Erkki oli tullut siinä kello viiden aikaan ja lähtenyt pois jo yhdeksän tienoissa. Ainakin Aino muistaa hänen siihen aikaan menneen.
Tallissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki katsoivat isäntään ja emäntään, jotka kalpeina seisoivat paikallaan ja sitten poistuivat.
Eräät lähinnä ovea olevat henkilöt siirtyivät pihalle, ja pian olivat toisetkin poistuneet. Jäljelle jäivät vain Kalle ja poliisi.
— Tämä on ihan kiusallinen asia, sanoi Kalle. — Minä olen varma siitä, että Erkillä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.
— Niin minäkin ajattelen, sanoi poliisi, — mutta nimismies oli toista mieltä. Ja murheelliselta tämä asia näyttää, sen minäkin sanon näin poliisin silmillä katsottuna. Erkki tulee tänne salaa. Miksi hän tulee salaa? Hän ei käy kotonaan ollenkaan. Jos hän on käynyt, niin on sen tehnyt sellaiseen aikaan, kun vanhempansa eivät ole huomanneet. Minä tarkoitan, että hänen täytyi saada tuo pistoli. Ja nyt alkaa nimismies panna painoa suutari Bergin todistukselle. Hänhän väitti kuulleensa auton äänen. Erkki lähtee morsiamensa luota juuri niihin aikoihin kuin murha tapahtuu. Ja kun ajattelee, että Erkki olisi tämän tehnyt, niin ymmärtää, että Anttikin ottaa syyn niskoilleen. Onhan hän tässä talossa saanut kasvaa ja on nyt tahtonut osoittaa kiitollisuuttaan talonväelle. Asia on niin selvä, että harmittaa. Kirsti on ehdottomasti oikeassa, kun hän sanoo, että Antti tuli tallista vasta sen jälkeen, kun laukaus oli ammuttu. Hän meni maantielle, näki Erkin, auttoi hänet pakoon ja otti pistolin aikoen kätkeä sen ja sillä tavalla salata jäljet.
Poliisi oli verkalleen sanonut tämän kaiken, aivan kuin hapuillen ajatuksissaan.
— Mutta nuo kadonneet rahat, missä ne ovat? kysyi Kalle.
— Niin, missä ne ovat? sanoi poliisi. — Tietysti ne voivat löytyä, ja voihan olla mahdollista, että Antti on ne korjannut. Käräjillä hän tietysti puhuu niistäkin. Kyllä laamanni osaa kysellä syylliseltä. Ei hän ole ensimmäistä kertaa rikoksia tutkimassa. Erkin suhteen näyttää asia hyvin vakavalta. Meidän nimismies kuuluu siihen uuteen rikostutkijaluokkaan. Hänhän aina teroittaa meille, että on ensin ajateltava asia valmiiksi ja sitten etsittävä todistuksia yksityiskohtiin, jotta ei mennä väärään suuntaan todistajien kuvittelujen perustuksella. Kyllä minä sen ymmärrän, että todistajat eivät tarkalleen voi muistaa asioita, sillä kuka muistaa, mitä tapahtuu, kun rikoksen sattuessa kaikki käy niin kovin nopeasti ja me tavallisesti olemme säikähtyneitä. Tiedän itsekin, että saan olla varovainen, voidakseni kertoa asiat juuri niin kuin ne olen nähnyt. Ja monta kertaa olen saanut sanoa, etten muista tarkalleen. Nimismies on siitä kyllä vihainen, sillä hän muistaa mielellään aina kaikki tarkkaan ja hän selittää, että poliisimiehen on aina ja kaikkialla painettava yksityiskohdat mieleensä.
— Jos Erkki voi todistaa, että hän murhan sattuessa oli muualla, sanoi
Kalle, — niin se kai auttaa häntä?
— Millä ihminen todistaa, missä hän on autolla ajaessaan pimeänä syysiltana? Sehän on ihan mahdotonta. Aino väittää hänen lähteneen kello puoli kymmenen ajoissa. Murha tapahtuu juuri siihen aikaan. Erkki voi todistaa, milloin hän tuli autollaan Helsinkiin aamuyöstä. Mutta autolla voi ajaa erilaisella nopeudella, ja kuka tiellä muistaa, kuka ajaa meidän ohitsemme, ja yön aikaan on vähän ajajia.
— Me emme tiedä vielä, millä tavalla Erkki sai pistolinsa, sanoi Kalle.
— Emme kylläkään, mutta se voidaan saada selville ja hän kai itse sen kertoo. Jos isänsä väite on oikea, että pistoli oli kolme päivää sitten vielä täällä, niin asia tulee Erkille yhä pahemmaksi.
— Onhan vielä jäljellä se seikka, että rikostutkimuslaitos voi määrätä sormenpään jäljet lyhdyssä ja pistolissa, sanoi Kalle.
— Niin, sekin asia on jo selvä, sanoi poliisi. Minä en saisi kai siitä oikeastaan puhua, mutta teen sen kumminkin. Nimismies lähetti minut tänä aamuna Helsinkiin viemään nuo esineet tutkittaviksi. Sitä ennen otettiin tietysti Antin sormenpäänjäljet talteen. Minä toin todistuksen sieltä. Siinä sanotaan, että lyhdyssä on ainoastaan Antin sormen pään jälkiä ja että ne ovat veren tahraamia. Se on selvää, kun hänellä kerran lyhty oli ja hän sitä yksinään käytti.
— Ja mitä sanottiin pistolista?
— Sanottiin, että siinä on veriset sormenpäänjäljet ja että ne ovat Antin. — Mutta sitten sanottiin, että siinä on muitakin jälkiä. Nyt ne ottavat siellä Helsingissä Erkin sormenpäänjäljet ja vertaavat niitä.
— Ja jos ne sattuvat olemaan samat, niin sitten ei häntä mikään pelasta, sanoi Kalle. — Ja tietysti siinä on hänen sormiensa jäljet, kun Aino kerran on nähnyt pistolin hänen kädessään.
— Ei ole sanottu, lausui poliisi.
— Kuinka niin?
— Kun minä olin saanut asian kuulla nimismieheltä, sen nimittäin, että Erkki oli ollut Ainon luona, niin minä menin tuon tytön luo ja puhuttelin häntä. Kun minä tunnen hänet jo vanhastaan, näin hän puhui helpommin minulle kuin nimismiehelle, joka aina tuo tuon virka-arvonsa esiin. Aino kertoi, että Erkki otti taloon tullessaan pistolin taskustaan ja pani sen eteisen pöydälle. Siitä Aino näki, että pojalla oli ase mukanaan, ja katseli vähän aikaa sitä. Mutta Erkki oli tullut taloon äkkiä eikä tyttö siis ollut itseään siistinyt. Hän tuli suoraan keittiöstä, missä hän oli hilloja laittamassa. Kun hän otti pistolin käteensä, niin tuli siihen tahroja. Erkki torui häntä ja sanoi, että naiset eivät saisi koskaan pidellä ampuma-asetta, koska he eivät ymmärrä, että sen pitää olla kiiltävä. Ja silloin Erkki oli ottanut Ainon esiliinan ja sillä pyyhkinyt pistolin ihan puhtaaksi ja laskenut sen sitten pöydälle uudelleen. Juttu on pieni, mutta tyttö muisti sen hyvin, koska se kuului samalla sellaiseen rakkauden kuherteluun ja nainen aina ne muistaa pitkien aikojenkin päästä. Hän muistaa ihan varmasti, että Erkki laski pistolin pöydälle sillä tavalla, että Ainon esiliinan reuna oli sen ympärillä. Tämänkin Aino muistaa, sillä Erkki sanoi, että nyt siihen ei saa enää koskea, kun se on aivan puhdas. Tämän Aino siis muistaa, mutta ei millään tavalla sitä, ottiko Erkki pistolin pöydältä mukaansa vai ei. Ja jos sellaista kysytään Erkiltä, niin tuskin hänkään muistaa, sillä me kaikki teemme aina aivan koneellisesti kaikenlaisia tavallisia tekoja. Mutta on tässä vielä yksi mahdollisuus.
— Se nimittäin, että joku on Erkin sisällä ollessa varastanut pistolin ja sitten sitä käyttänyt, sanoi Kalle.
— Niin juuri, sanoi poliisi. — Minä ajattelin sitäkin heti ja tiedustelin, oliko kukaan talossa käynyt. Eihän kukaan muistanut, kuka siellä oli käynyt. Ja kun talo on maantien varrella, niin saattoihan kuka tahansa tulla eteiseen ja sieltä ottaa pistolin ja sitten mennä tiehensä kenenkään huomaamatta. Se on mahdollista, mutta silloin olisi sen ihmisen pitänyt suunnitella rikos oikein perinpohjin. Ja sen olisi pitänyt olla myös Peltolan Matin vihamies ja samalla tietysti myös Erkin vihamies. Ja me emme tunne ketään sellaista.
— Ja mitä nimismies sanoo tästä kaikesta?
— En minä ole hänelle näistä asioista puhunut mitään, sanoi poliisi. — Ei meidän tavallisten poliisien ole hyvä puhua ajatuksiamme nimismiehelle, joka on käynyt kaikki kurssit ja muut sellaiset, lukenut vierailla kielillä oppikirjoja ja pitää itseään erittäin taitavana. Nimismies on nyt saanut niinsanotun suuren asian käsiinsä. Ja kun hänen kunniansa nyt on kysymyksessä, niin hän ei päästä muita siihen osalliseksi, sillä hän tahtoo koko kunnian itselleen, koska hän havittelee kruununvoudin paikkaa.
Salo meni tallin ovelle ja sanoi:
— Lähdetään pois, ei tämä asia meidän käsissämme selväksi tule kumminkaan. Meillähän on vähän matkaa samaa tietä.
— Minä jään vielä tänne, sanoi Kalle.
— No, hyvästi sitten. Ei pidä puhua muille näistä minun ajatuksistani mitään.
— En minä hiisku kellekään, sanoi Kalle. — Mutta yksi asia on vielä minulle epäselvä. Mitä sanottiin tuosta kuulasta? Oliko se ammuttu Erkin aseella?
— Ne panivat siellä Helsingissä kuulan pistolin sisään, panivat useitakin kuulia ja sitten ampuivat, selitti poliisi. — Sitten ne tutkivat ne kuulat ja sen kuulan, mikä löydettiin maantieltä. Niistä otettiin suurennetut valokuvat. Ja näinhän minä itsekin ihan selvästi, että rihlat olivat jättäneet aivan samat jäljet. Kyllä se kuula, jonka sinä löysit maantieltä, oli samalla aseella ammuttu, siitä ei ole enää mitään epäilystä. Eihän sen kuulan tarvitse, jonka sinä löysit maantieltä, olla sama, jolla Matti ammuttiin, mutta se voi olla myös sama.
— Jos minä siis olisin tahtonut saattaa jonkun turmioon, niin olisin voinut pitää valmiina tuollaista kuulaa, sanoi Kalle.
— Aivan niin, sinä olisit voinut peittää siinä jälkiä. Olisit voinut ampua Matin toisella aseella ja sitten tuoda Erkin pistolilla ammutun kuulan, jommoisia tietysti on tämän talon nurkissa vaikka missä paikassa tahansa. Mutta silloin ei vielä tiedetty, että tuo Erkin pistoli oli ollut käytännössä. Sinä olet niin viisas, että jos olisit tahtonut Peltolan Matin tappaa, olisit paremmin kaiken keksinyt. Kyllä minä sinut jo tunnen. Et sinä olisi turvautunut tuollaisiin pieniin seikkoihin, vaan tehnyt rikoksen oikein kunnollisesti.
— Onhan sekin kiitos tavallaan, sanoi Kalle.
— Minun on hyvin vaikeaa uskoa, että Erkki on syyllinen, mutta minä en ole siitä varma, pääseekö hän vapaaksi. Antti voi ilmaista kaiken, jos hän edes oikein tietää, kuka on syyllinen. Ja jos hän pysyy vaiti, niin näyttää kaikki Erkin suhteen vain pahemmalta.
Poliisi kätteli Kallea ja läksi menemään tiehensä.
Kalle odotti tallissa vielä vähän aikaa ja sitten kuiskasi katsoen tallin ylisille päin:
— Tie on nyt selvä!
— Käänny oveen päin! kuului ääni ylisen aukosta.
Kalle kääntyi oveen päin ja odotti. Hän kuuli, miten vanha emäntä kapusi portaita alas.
— Sammuta lyhty, sanoi vanha emäntä.
Kalle puhalsi sammuksiin lyhdyn, joka oli kiinnitetty tallin pilttuun pieleen pystyhirteen.
— Mennään pois! sanoi emäntä.
Kalle avasi oven varovasti ja vanha emäntä ja hän hiipivät tallin ovesta. Emäntä viittasi hänelle. He astelivat pimeässä varovasti tallin seinää pitkin ja tulivat aitan ja tallin välisestä kujasta maantielle.
— Tule meille, sanoi vanha emäntä, — minä tahdon puhella kanssasi.
Kun he olivat sivuuttaneet asumukset ja olivat päässeet peltojen väliselle tielle, sanoi Kalle:
— Kai te kuulitte kaiken?
— Totta kai sellaisen metakan kuulee huonokuuloinenkin, sanoi emäntä. — Ja sen minä sanon, että sinun äitisi kanssa minä vielä tahdon kanan kyniä, kun tämä asia on päättynyt. Hänen kristillisyytensä kaipaa jokseenkin suurta korjaamista ja parantamista. Meillä ei ole oikeutta päätellä toisen kunniasta sillä tavalla kuin hän teki Kirstin suhteen. Jos tuo onneton nainen on hairahtunut, niin hän saa siitä kärsiäkin. Ja me emme saa antaa väärää todistusta lähimmäisestämme, emmekä väittää häntä syylliseksi rikokseen, vaikka se tuntuukin meistä luonnolliselta. Yhdestä asiasta minä nyt pääsin selville. Ja se on tässä nyt kaikista tärkein.
— Ja mikä se on? kysyi Kalle.
— Että Antti rakastaa palavasti Annaa.
— Milloin siitä sellaisesta puhuttiin? sanoi Kalle ihmeissään. — Minä en kuullut siitä hiiskaustakaan.
— Te miehet, te miehet, sanoi emäntä, — aina te luulette kaiken ymmärtävänne! Siitähän puhuttiin kauan aikaa. Kirsti olisi tahtonut saada Antin omakseen, mutta tämä rakasti toista. Näkeehän sen jokainen heti, että sellainen mies kuin Antti ei hylkää hyvää ansiomahdollisuutta muuta kuin yhdestä syystä. Rakkaudesta nimittäin. Hän ei voi elää loitolla Annasta. Minä luulin tietysti, että hän minun tähteni pysyi talossa. Milloin nuori mies vanhaan ämmään mieltyisi. Ja kiitollisuus ei kestä rahan edessä. Ja mitä hänen tarvitsisi minulle kiitollinen olla? Hän on hyvä työntekijä, ja minä olen hänelle maksanut palkan ja saituudessani aivan liian pienen, kun mies ei ole osannut suurempaa pyytää.
He astelivat vähän matkaa vaiti.
— Kuulittehan, mikä vaara uhkaa Erkkiä? kysyi Kalle.
— Kuulin kyllä. Koko tuo väite on aivan väärä. Poika on ihan syytön.
On tullut ikävissään tyttöään tapaamaan ja sitten mennyt pois.
— Mutta hänellä oli pistolinsa, joka vähää ennen oli ollut vielä kotona.
— Mitä minä siitä välitän, oliko hänellä se vai eikö ollut, sanoi vanha emäntä. — Se selviytyy varmasti hyvin yksinkertaisella tavalla. Te miehet nyt näette siinä jotakin merkillistä. Minä sanon sinulle, että ihminen ei tee sellaista tekoa kuin murha on muuta kuin kiivaudessa, jolloin hän ei hillitse mieltään, ja ennen murhaa on ollut tietysti aina ensin riitakin. Ja me emme ole tienneet Erkin ja Matin riidelleen.
— Mutta jos Erkki olisi ollut vihainen siitä, että Matti tulisi jakamaan perintöjä? sanoi Kalle.
— Ei hänellä siihen ollut mitään syytä, sanoi vanha emäntä. — Minä sanon nyt sinulle eräitä asioita, mutta pidä ne sitten myös omina tietoinasi. Minä olen tehnyt testamenttini, ja laamanni on sen laatinut, ja minä en anna taloa tyttärelleni enkä hänen miehelleen, koska he eivät sitä osaa hoitaa, vaan annan talon Erkille ja Anna saa oman osuutensa rahassa.
— Tietääkö Erkki sen?
— Tietää vallan hyvin, sillä minä olen sen hänelle sanonut, mutta hänen äitinsä ei tiedä. Ja jos sinä hiiskut tästä mitään, niin väännän niskasi nurin.
— Teillä on vahvat kourat, sanoi Kalle, — ja tiedän, että sellaisen voisitte tehdä, ja sen vuoksi, ainoastaan sen vaaran pelosta, pidän suuni visusti kiinni. Mutta jos Erkki ei olisi tahtonut sisarensa menevän naimisiin Matin kanssa.
— Sinä puhut, niinkuin sinulle on järkeä annettu. Milloin sinä olet kuullut veljien välittävän siitä, kenen kanssa heidän sisarensa menevät naimisiin, jos ei heille tästä naimaliitosta tule aineellista vahinkoa? Oletko sinä koskaan ajatellut, kelle antaisit omat sisaresi? Et ole ajatellut, sen minä tiedän. Etkä sinä koskaan sellaisesta välitäkään.
— Sen mukaan, mitä poliisi kertoi, on Erkin asia kaikesta huolimatta hyvin kipeä.
— Totta kai se on kipeä, sitä minä en kielläkään, sanoi vanha emäntä. — Mutta kun hänellä ei ole mitään syytä Matin tappamiseen, niin ei hän sitä ole tehnytkään. Ihmisen elämä rikoksen tiellä on aivan samanlaista kuin meidän astelemisemme tällä kuraisella maantiellä. Ensin karttaa lokaa ja kävelee tien syrjää ja hyppää pahojen paikkojen yli. Lopulta astuu keskelle jokaista rapakkoa. Ja nyt minäkään en välitä tästä maantiestä enää mitään, vaan kävelen niinkuin tahdon, sillä minulla on kiire kotia, koska tahdon puhua hiukan Annan kanssa. Minulla on sellainen ajatus, että se tyttö tietää kohtia, jotka tämän asian selvittävät. Hän on ollut tuosta illasta asti meillä. Minä en ole häneltä osannut kysellä kaikkea, eikä hän ole myöskään osannut siis kertoa. Mutta nyt minä käännän hänen sielunsa nurin ja nypin sieltä kaikki esiin. Tehköön hänkin tässä asiassa jotakin, kun hänen tähtensä Antti on tehnyt niin paljon.
— Ette kai luule, että Anna olisi ampunut Matin?
— Anna! Älä hölötä! Se tyttö on ollut sellainen lammas, että ei ole tähän asti tietänyt edes vielä, kelle menisi, kelle ei. On totellut isäänsä ja äitiään.
— Eikö niitä sitten pidä totella? sanoi Kalle leikillisesti.
— Pitää katsoa, millainen isä ja äiti on, vastasi emäntä. — Jeesus ajoi pois kauppiaat isänsä temppelistä. Ja Annan isä ei ole mitään muuta kuin kauppias.
He tulivat vanhan emännän kotiin, ja tämä muutti ensiksi lokaisten kenkiensä sijaan toiset. Tätä tehdessään hän sanoi Kallelle:
— Minä olen tänä iltana pelännyt, että sekaantuessani tähän asiaan likaan sieluni. Mutta minä olen siellä tallin ylisillä rukoillut Jumalaa valaisemaan minua ja heikkoa järkeäni. Ja kun minä sen olin tehnyt, niin tiesin, että hän käskee minua viimeiseen asti taistelemaan tässä asiassa. Hän on opettava minut näkemään asiat oikeassa valossaan ja hän on johdattava minut sinne, missä hänen armonsa kirkkaasti valaisee kaiken.
Kun hän oli saanut toiset jalkineet nyörätyiksi, niin hän astui ensin lujasti niillä muutaman askelen saadakseen ne asumaan oikealla tavalla jalassaan, ja sanoi sitten Kallelle:
— Ja nyt me puhumme Annan kanssa.
Hän meni keittiöön, missä Anna oli askareissaan, ja palasi hänen kanssaan saliin.
— Istuhan nyt, lapsi, minä tahdon kysellä sinulta muutamia asioita, sanoi vanha emäntä. — Kävikö veljesi Erkki kodissaan sinä päivänä, jona Matti ammuttiin?
— Kävi kyllä, vastasi Anna. — Mistä te sen tiedätte?
— Minä tiedän sen nyt vain omalla tavallani, sanoi emäntä. — Hän tapasi sinut ja missä hän tapasi?
— Se oli siinä kello neljän aikaan, ja minä tulin juuri Mattilasta, jonne olin vienyt niisiä, kun emäntä oli niitä pyytänyt lainaksi. Erkki ajoi autolla rinnalleni, ja minä kysyin, mitä varten hän oli tullut.
— Ja mitä hän vastasi?
— Hän sanoi, että hänen oli tullut ikävä Ainoa ja että hän oli eräältä tuttavaltaan saanut auton lainaksi. Hänellä oli lomaa aamuun asti ja hän aikoi olla Ainon luona myöhäiseen ja sitten ajaa Helsinkiin yötä myöten.
— Miksi hän ei tullut kotiaan?
— Hän sanoi, että äiti ei päästä häntä lähtemään heti, ja hän tahtoi olla Ainon seurassa. Ja hän ei sitä olisi voinut äidille sanoa, kun äiti ei pidä siitä, että Erkki seurustelee Ainon kanssa.
— Ja mitä sitten tapahtui?
— Hän jätti auton Mattilan riihen luo ja tuli kävellen meille.
— Mitä varten hän ollenkaan tuli kotiaan kohden, jos hän ei tahtonut tavata vanhempiaan?
— Hän sanoi, että hän tahtoo saada pistolinsa, kun hän sotaväessä on ruvennut ampumaan maaliin ja aikoo ottaa osaa kilpailuihin. Hän pyysi, että minä toisin sen hänelle.
— Ja sinä toit?
— Toin. Posti oli tuotu ja oli salin pöydällä. Kun isällä ja äidillä oli sanomalehdet käsissään, niin oli minulla sopiva tilaisuus ottaa pistoli pöydän laatikosta. Isä ja äiti eivät sitä huomanneet, sillä minä seisoin laatikon edessä ja olin selailevinani sanomalehtiä. Minä pistin taskuuni pistolin. Sitten otin Antille tulevan sanomalehden ja sanoin, että vien sen hänelle.
— Mitä varten sinä sen teit?
— Kun Erkki oli sanonut menevänsä talliin odottamaan minua.
Ja kun tulit talliin, oliko Antti siellä myös?
— Hän ja Erkki puhelivat siellä. Antti kyseli, millaista oli armeijassa. He keskustelivat siitä sitten vähän aikaa. Erkki pisti aseen taskuunsa ja meni. Sitä ennen hän pyysi, etten sanoisi kotiväelle hänen käyneen talossa. Ja minä lupasin sen hänelle.
— Ja kun hän meni, jäitkö sinä talliin?
— En. Minä menin sisään.
— Ja vähän ajan päästä lähdit tuomaan minulle postia, eikö niin? kysyi emäntä.
— Niin, vastasi Anna. — Minä otin teidän lehtenne ja tulin tänne.
Sitten olin täällä noin kymmeneen asti ja menin kotia.
— Milloin sait tietää Matin kuolemasta?
— Silloin kun äiti tuli sisään soittamaan nimismiehelle. Hän kertoi asian. Minä menin huoneeseeni heti, ja kun minua pyörrytti, niin menin vuoteelle. Äiti tuli vähän ajan päästä katsomaan minua. Hän aikoi jäädä, mutta minä selitin, että tahdoin olla yksin. Äiti meni silloin pois. Minä itkin vuoteella siksi, kunnes te tulitte, ja sen jälkeenhän te tiedätte kaiken, mitä tapahtui.
— Nyt on minulla kaikki selvää, sanoi emäntä. — Sinä et nyt puhu näistä asioista kellekään, kuulet mitä tahansa. Minulla on omat syyni siihen.
— Enhän minä liikoja koskaan puhele, sanoi Anna.
— Et todellakaan sitä tee. Mutta sen minä sanon, että koetat olla menemättä ennen käräjiä kotiasi.
— Miksi?
— On parempi, että et käy siellä nyt. Käräjät ovat lauantaina. Me menemme sinne sitten yhdessä.
— Onko tapahtunut jotakin uutta?
— On, mutta siitä sinun ei vielä tarvitse tietää mitään, sanoi vanha emäntä. — Mutta on vielä yksi asia, josta tahdon sinulta kysyä. Oletko rakastanut Anttia? Minä kysyin tätä jo kerran, mutta kysyn uudelleen.
Anna punastui ja oli vähän aikaa vaiti.
— En minä ole käsittänyt sitä rakkaudeksi, sanoi hän hiljaa. — Minä olen aina pitänyt hänestä, kun olen häneen tottunut.
— Mutta et ole kosikaan ajatellut mennä hänen kanssaan naimisiin?
— En, sillä tiesinhän minä jo heti, että isä ja äiti eivät sitä sallisi.
— Uskotko, että Antti rakasti sinua?
— Kuinka minä sen tietäisin. Mutta kun hänelle tarjottiin hyvä paikka tukkitöissä viime talvena, niin hän sanoi minulle, että hän tahtoi mieluummin olla meillä ja minun seurassani. En minä sitä silloin käsittänyt, että se olisi rakkautta. Mutta nyt minä olen ajatellut, että minäkin tahtoisin aina olla sen lähellä, jota rakastan.
— Puhuiko hän koskaan avioliitostasi Matin kanssa?
— Ei hän koskaan siitä puhunut.
— Etkö sinä edes hänen kanssaan aloittanut keskustelua?
— Kyllä minä sen pari kertaa tein, mutta hän ei sanonut mitään, vaan hänellä oli molemmilla kerroilla kiire töihin.
Vanha emäntä katsoi pitkään Annaan.
— Raamatussa puhutaan eräässä kohdassa siitä, että me olemme joko kylmiä tai kuumia tai… Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?
Anna oli aivan tulipunainen.
— Kyllä minä ymmärrän, että minä olen penseä.
— Niin juuri. Ja minun tekisi mieleni sanoa samaa kuin sanassa, että minä heitän sinut pois.
— Mitä oikeastaan on tapahtunut? huudahti Anna.
— Sinun ei tarvitse kaikkea tietää, mutta pidä se sentään tietonasi, että kun Antti tässä murhajutussa on joutunut ahtaalle, niin ei johdu mistään muusta kuin siitä, että hän on rakastanut sinua. Hänen rakkautensa on ollut tuollainen kirkkaasti palava lyhty, ja nyt se on ihmisten silmissä verellä tahrittu sen vuoksi, että sinä et ole osannut pitää silmiäsi auki. Ja nyt saat mennä omiin hommiisi, sillä minulla on Kallen kanssa neuvoteltavaa.
Anna meni nöyrästi huoneesta pois.
— Kylläpä olitte hänelle ankara, sanoi Kalle.
— Mitä hänestä tulee, ellei hänessä ole ruotoa. Ellei hän tästä nyt herää, niin ei hän sitä tee koskaan. Mutta puhukaamme taas siitä asiasta. Minä sanoin jo matkalla, että Erkki ei voi olla syyllinen. Kun Anna nyt kertoo, että poika jätti autonsa Mattilan riihen luo, niin tiedämme myös, että se auto, jonka pyörän jäljet näimme tallin nurkan takana, ei olekaan hänen autonsa ollut, vaan siinä on tullut murhaaja.
— Minä en sitä heti huomannut, tunnusti Kalle.
— Minä olen ruvennut pitämään kiinni tuosta autosta, sanoi vanha emäntä, sillä minulla on aivan kuin vainu, että me sen kautta vielä saamme syyllisen kiinni. Mutta sen poliisin kertomuksessa on hämärä kohta. Mitä ne ovat ne sormenpäänjäljet?
— Jokaisen ihmisen sormenpäissä on pieniä viiruja, sanoi Kalle. — Ja nämä ovat kaikilla ihmisillä erilaisia. Niissä on koukeroita ja renkaita, ja näistä otetaan jälki, joka sitten joutuu suurennettavaksi ja tarkastettavaksi.
— Kyllä minä ymmärrän, että jäljet voi erottaa, sanoi vanha emäntä, — niinkuin minä heti näen, ovatko kanat vai rastaat olleet minun mansikkamaassani. Mutta että minä voisin erottaa jokaisen kanani, se tuntuu minusta mahdottomalta. Selitä tätä asiaa lähemmin. Ja selitä siihen asti, kunnes minä ymmärrän. Minä olen saanut sen päähäni, että tuon nimismiehen ajatustapa ei ole oikein tasainen. Ja kun minä ehkä joudun hänen kanssaan tekemisiin, niin täytyy minun osata lyödä häntä hänen omilla aseillaan.
— Nimismies on noilla kursseillaan saanut opetusta sormenpäänjälkien talteenottamisessa, sanoi Kalle. — Hän opetti asian Salolle, ja tämä opetti sen kerran minulle. Jos te nyt kosketatte sormillanne esimerkiksi ikkunan ruutuun, niin näkyy siinä pikkuisen aikaa sormien päiden jäljet, mutta sitten ne katoavat. Mutta kun pannaan tuolle kohtaa erästä pulveria hienolla pensselillä, niin tulee sormenpään jälki aivan selvästi näkyviin. Ja siitä se sitten otetaan eräälle paperille talteen, jossa se on ihan kuin valokuvaan jäänyt ihmisen muoto.
— Korjaa nyt, jos minä en ajattele oikein, sanoi vanha emäntä. — Nyt on kysymyksessä tuo Erkin pistoli. Jos hän siis pyyhki sen puhtaaksi Ainon esiliinaan, niinkuin poliisi kertoi Ainon sanoneen, niin mitä silloin tapahtui?
— Jos hän hankasi hyvin, niin kaikki entiset jäljet katosivat aivan samalla tavalla kuin koulun taululta katoaa liidulla tehty kirjoitus, kun sienellä pyyhkäistään.
— Kun sitten Erkki otti sen uudelleen käsiinsä, jos hän sen otti, niin tulivat siihen siis hänen sormiensa jäljet, eikö niin?
— Niin tulivat,
— Ja kun poliisi kertoi, että siinä oli Antin sormien jäljet ja eräät toiset, niin se tietää, että se toinen on sitten se murhaaja?
— Kaiken todennäköisyyden mukaan on.
— Jos Erkki ei olekaan ottanut pistolia, vaan sen on ottanut joku toinen, niin on siis siinä juuri sen toisen ihmisen sormien jäljet.
— Aivan oikein.
— Mutta poliisi Salo piteli sitä nimismiehen läsnäollessa kädessään, siis siinä on hänen sormiensa jäljet.
— Mutta näittekö, millä tavalla hän sitä piteli?
— Odota vähän, sanoi vanha emäntä. — Sinähän sen löysit tallin ikkunalaudalta. Siinä on siis sinun sormiesi jäljet. Ettet vain sinä sekaannu nyt siihen! Sinä olit ensimmäisten joukossa, jotka tulivat ruumiin luo ja sinä olet voinut siis ottaa maantieltä pistolin talteen — ei, senhän otti Antti talteen — mutta sinä olet voinut ampua.
— Jos nimismies saa päätellä, niin hän voi sillä tavalla ajatella kylläkin, sanoi Kalle. — Mutta olkaa rauhassa, minä en ole Mattia ampunut. Ja mitä tulee pistolin pitelemiseen, niin minä tiedän jo vanhastaan, että tuollaisia esineitä ei saa sillä tavalla käsitellä, että sekoittaa sormien jäljet. Minä en siis tarttunut laisinkaan pistoliin, vaan poliisi otti sen, ja hän ei pidellyt sitä laisinkaan päästä vaan piipusta kiinni.
— Nyt minä muistan, sanoi vanha emäntä. — Minä silloin vähän ihmettelin, kuinka poliisi ei osaa pitää oikealla tavalla ampuma-asetta ja aioin jo siitä hänelle huomauttaa. Ja sitten nimismies sanoi, että poliisin oli otettava pistoli sääntöjen mukaan talteen.
— Sillä hän tarkoitti, että se oli käärittävä hyvin hellävaroen silkkipaperiin ja käsiteltävä yleensä niin, että kenenkään käsi ei päässyt siihen enää tekemään mitään merkkejä.
Vanha emäntä mietti hetkisen.
— Jos minun luokseni tulee sellainen henkilö, jota minä epäilen murhaan syylliseksi ja minä tarjoan hänelle esimerkiksi jotakin juotavaa aivan puhtaasta lasista, sanoi emäntä, — ja hänen mentyään käytän tuota pulveria, niin saan kuvan hänen sormiensa jäljistä? Onko se niin? Tai jos minä säilytän tuon lasin oikein tarkasti ja annan ottaa siitä myöhemmin tuon kuvan?
— Minä kehoittaisin tuohon viimeiseen keinoon, sanoi Kalle. — Minä olen nähnyt, että talossa on hyvin paljon laseja, jotenka tiedän hyvin monen ennättävän täällä käydä, ennenkuin näistä puute tulee. Mutta miksi syyllinen, jos hän on tällä paikkakunnalla asuva, tulisi tänne?
— Jos hän vähänkin tietää tämän seudun asioista, niin koettaa hän saada tietää, miten paljon sinä olet päässyt tutkimuksissasi asian perille, tai hän koettaa päästä selville, mitä minä ajattelen.
Emäntä nosti kätensä suulleen ja haukotteli.
— Nyt sinä saat mennä tiehesi, sillä minä olen väsynyt, sanoi hän. — Tämä on ollut raskas päivä minulle. Minä tahdon tänä iltana olla vielä kahden Jumalani kanssa. Kun rauhassa jätän asiat hänen huomaansa, niin hän unessa minulle antaa selvityksen ja aamulla herätessäni tiedän, mitä hän tahtoo minun tekevän. Miten monta kertaa olenkaan elämässäni sillä tavalla jättänyt asiat hänen päätettäväkseen! Hän on nostava minut unessa korkealle vuorelle, josta näen laajan maiseman. Hän vie minut lähteelle ja juottaa minulle viisauden voimaa.
— Minä saan kai tulla ylihuomenna tänne taas, sanoi Kalle, — niin voimme ennen käräjiä keskustella, mitä meidän on tehtävä.
— Ei ylihuomenna, vaan jo huomenna, sanoi vanha emäntä. — Ja kiitos sinulle, poika, kaikesta. Me vanhat ihmiset saamme niin usein tuntea sen, että olemme tarpeettomia. Näinä päivinä olen saanut kokea, että minulla on vielä tehtävää maailmassa.