SEITSEMÄS LUKU.
Emäntä läksi Uotilaan, eroten molemmista miehistä ja astellen yksinään maantietä pitkin, sillä he olivat pitäneet edullisimpana sitä, ettei heitä nähtäisi yhdessä. Ilta alkoi jo peittää seudun, ja siellä täällä näkyi talojen ikkunoista sähkövaloja.
Nöyrästi emäntä ajatuksissaan kääntyi Jumalan puoleen pyytäen hänen ohjaustaan. Oman ymmärryksensä hän oli huomannut heikoksi ja puutteelliseksi. Vain usko, varma usko Jumalan johtavaan käteen, sen hän tiesi, voisi häntä nyt auttaa. Saadakseen selvyyden rikoksesta täytyi hänen jaksaa ajatella aivan tyynesti, jotta ei menisi harhaan. Kaikki entiset päätelmät ja otaksumisethan olivat osoittautuneet puutteellisiksi, ja oli siis lähdettävä aivan alusta ja entistä suuremmalla varovaisuudella. Ihmisten keskelle oli ilmestynyt peto, olento, joka riisti heidät pois armon ajasta, ja tämän pedon hän tahtoi vangita ja tuomittavaksi saattaa.
Kun hän ajatuksissaan pääsi vertaamaan tätä murhamiestä petoon, niin silloin hän myös ymmärsi, miten välttämätöntä oli saada rikos selville. Ellei estettä valmistettu, niin tuo sama peto voisi milloin tahansa uudelleen tuottaa tuhoa.
Uotilassa otettiin vanha emäntä hyvin sydämellisesti vastaan. Talon isäntä ja emäntä olivat vielä nuoria ihmisiä, ja Aino oli heidän vanhin tyttärensä. Koskaan sitä ennen ei vanhalle emännälle oltu puhuttu siitä, että vanhan emännän tyttären poika menisi naimisiin Ainon kanssa, sillä nuorten rakkaus oli siihen asti ollut vielä vain kuin oraalla. Mutta nyt Erkin vangitseminen oli saanut aikaan yhteisen siteen heidän välillään. Vanhan emännän nähdessään Aino vaipui heti hänen syliinsä, ja vanhus taputteli häntä ja koetti viihdyttää aivan kuin pientä lasta:
— Kas niin, kas niin, lapsukainen, kyllä kaikki vielä hyvin päättyy.
— Mutta kun he ovat vanginneet Erkin ja syyttävät häntä murhaajaksi! nyyhkytti Aino.
— Syyttää voidaan aina ketä tahansa, tuomitseminen on toinen asia.
Minä tiedän aivan varmasti, että Erkki pääsee vapaaksi.
— Te tiedätte siis, kuka on todellinen syyllinen? kysyi Uotilan isäntä.
— Kuinka minä vanha vaimo sen tietäisin? vastasi vanha emäntä. —
Mutta Jumala ei salli niin suuren vääryyden tapahtua.
— Nimismies ei olisi saanut vangita häntä, sillä sellainen on hirvittävä häpeä, sanoi Uotilan emäntä kiihkeästi.
— Kun minä, joka olen pojan äidinäiti, en siitä nimismiestä syytä, sanoi vanha emäntä, — niin jättäkäämme se asia toistaiseksi.
Uotilan isäntä ja emäntä katsoivat vaiti vanhaan emäntään. Hänen suuri rauhallisuutensa ja arvokkuutensa vaikutti heihin tyynnyttävästi.
— Me emme voi koskaan välttää syytöksiä, niin kauan kuin olemme maailmassa, sanoi vanha emäntä. — Se on kerta kaikkiaan elämän kulku, koska pahojen lauma on aina suurempi. Mutta jos nimismies on antanut vangita Erkin, niin on siinä ehkä toinenkin syy. Minä olen nähnyt itse, ja samaa on nimismieskin nähnyt, että syytön voi puhua aina mahdollisimman paljon omaan niskaansa. Minä kuulin Kallelta, miten tuon pistolin laita oli ollut ja miten sitä täällä oli pidelty. Eihän Aino muista eikä Erkki muista, pistikö hän sen taskuunsa lähtiessään. Muualta täytyy selvitys hankkia, koska Erkki ei itse muista tätä asiaa.
He olivat vielä eteisessä.
— Tälle pöydälle siis Erkki laski tuon aseensa? kysyi vanha emäntä.
— Niin, selitti Aino. — Minä muistan aivan selvästi, miten hän laski sen tähän aivan keskelle pöytää sen jälkeen, kun oli sen puhdistanut minun esiliinaani. Mutta kun hänellä oli kiire lähtiessään, niin minä en laisinkaan muista, ottiko hän sen vai ei. Hänen sotilaslakkinsa oli siinä vieressä, ja tietysti hän sen otti.
— Me olemme ajatelleet sitä, että maantieltä päin olisi joku tullut sen ottamaan, sanoi Uotilan isäntä.
— Mutta eihän tämä ikkuna ole laisinkaan maantielle päin, sanoi vanha emäntä. — Kukaan ei siis olisi tullut sitä ottamaan ainakaan siinä tarkoituksessa. Jos tavallinen varas olisi tullut, niin hän olisi kai vienyt jotakin muuta samalla kertaa. Onko mitään kaivattu?
— Ei ole kaivattu, sanoi Uotilan emäntä.
— Olikohan täällä silloin valoa? kysyi vanha emäntä.
— Kun me maksamme sähkövirrasta lamppujen mukaan, niin me tietysti poltamme kaikkia lamppuja, sanoi Uotilan isäntä. — Minä muistan panneeni virran päälle jo kahden aikaan, kun sattui olemaan hämärä päivä ja minä tarvitsin kirjoituspöydälleni tulta. Eiköhän täällä eteisen katossa oleva lamppu syttynyt silloin.
— Aina se lamppu on täällä palanut, sanoi Uotilan emäntä.
Emäntä katsoi ikkunasta.
— Tämä ikkuna on Peltolan pihalle päin, eikö olekin? sanoi hän.
— On, vastasi Uotilan isäntä. — Ei pihalta tänne juuri näe, kun siinä on pensaita edessä. Ei ainakaan näe pöydälle, kun kuisti on siksi korkealla.
— Mutta jos Peltolan ikkunoista katselee, niin näkee tietysti, sanoi vanha emäntä.
— Niillä ei ole rakennuksen tällä puolella muuta kuin nuo ison salin ikkunat, vastasi Uotilan emäntä. — Siellä on hyvin harvoin ketään, kun niitä on ollut ainoastaan vanhukset ja Matti ja talossa on paljon muita huoneita, joissa oleskellaan.
— Kuka tuolla vinnikamarissa asuu? kysyi vanha emäntä osoittaen
Peltolan yläkertaan päin.
— Siellä on asunut se isännän veljenpoika, se ylioppilas, joka on ollut täällä lukemassa, vastasi Uotilan isäntä.
— Siitä ikkunasta näkee tänne tietysti, sanoi vanha emäntä.
— Näkeehän sieltä, jos sattuu katsomaan. Mutta eiköhän se herra ole kirjojensa ääressä, sanoi Uotilan emäntä. — Melkein aina siellä on verhot alhaallakin näin valojen syttymisen aikaan.
— Jos joku olisi seisonut tuolla kuistin ikkunan alla, niin olisiko hän nähnyt, mitä on pöydällä? kysyi vanha emäntä.
— Minä olen sitäkin koetellut jo, vastasi Uotilan isäntä. — Kuisti on niin korkealla, että miehen pitäisi olla ainakin kaksi metriä pitkä, ennenkuin näkisi. Jos hän tarttuisi ikkunalistaan ja sitten nousisi kivijalan varaan, niin voisi lyhyempikin mies ulottua näkemään. Mutta kun siinä alla on kukkamaa, niin olisi pitänyt tallata sitä. Poliisit tutkivat jo maankin ja sanoivat, että siellä ei ole kukaan seisonut. Kyllä se pistoli on kadonnut sillä tavalla, että joku sivullinen on tullut ovesta ja vienyt sen mukanaan.
— Ei sitä millään muulla tavalla ole voitu selittää, sanoi Uotilan emäntä. — Mutta outoa sekin on, sillä eihän meidän pitäjässä ole varkauksia harjoitettu. En muista koskaan kuulleeni sellaista, että olisi eteisistä mitään viety, vaikka jokaisella talolla ne ovat aivan auki.
— Siinä on vielä se, että olisi myöhemmin varastettu, sanoi Uotilan isäntä. — Tarkoitan sitä, että Erkki olisi lähdettyään puhutellut jotakuta tai ottanut matkaansa jonkun, joka olisi sen vienyt. Kovin on tämä kohta hämärä.
— Niin on, sanoi vanha emäntä. — Ja se on kuitenkin sellainen, joka
Erkille on tärkeä, sillä pistolinhan tähden hän on ahdinkoon joutunut.
— Mutta mitä me tässä seisomme, sanoi Uotilan emäntä. — Voimme sisällä paremmin puhella.
He menivät eteisestä sisään. Vanha emäntä, joka talossa ei ollut käynyt moniin vuosiin, katseli ympärilleen.
— Täällä on hyvin paljon kauniita kutomatöitä, sanoi hän.
— Tämä meidän Annahan niitä on tehnyt, sanoi Uotilan emäntä.
— Minäkin nuorena kudoin paljon, sanoi vanha emäntä, — mutta nyt se sellainen on saanut jäädä. Ei ole enää kelle kutoisikaan, ja minä vanha ihminen en enää tarvitse kaikenlaista koreutta. Mutta hauskaa niitä on katsella. Kun työssä istuu, niin varakkaaksi tulee. Suurin siunaus ihmiselle on aina se, että hän mielellään tekee työtä. No, millä tavalla Peltolan väki on tämän suuren koettelemuksen ottanut?
— Itkenythän se emäntä on, vastasi Uotilan emäntä. — Täälläkin se on käynyt muutaman kerran, kun on tullut liian vaikeaksi. Isäntä on kovin masentunut. Mattihan oli talon ainoa poika ja olisi saanut kaiken periä. Isäntä on pitänyt kovasti kiinni siitä, että talo pysyisi suvussa, koska se on satoja vuosia ollut. Nyt ei ole mitään muuta neuvoa, jotta ei vieraalle menisi, kuin antaa se tuolle veljenpojalle. Mutta ei sitä tiedä, pysyykö talo sellaisen käsissä.
— Onko hän sitten heittiö? kysyi vanha emäntä.
— Minä en tiedä, mikä hän on, selitti Uotilan emäntä. — Kuuluu hävittäneen kaiken, mitä hänellä oli. Paljoa sitä ei ollut, kun hän jo varhain joutui orvoksi. Tämä Peltolan isäntä joutui hänen holhoojakseen. Hyvin Peltolan isäntä ne rahat hoiti siihen asti, kunnes Ilmari-herra tuli täysi-ikäiseksi. Mutta sitten kaikki meni hyvin pian. Ja jotta poika voisi lukea lukunsa loppuun, ottivat hänet tänne asumaan.
— Millainen tuo nuori herra on? kysyi vanha emäntä ja koetti hallita ääntään, jonka huomasi väräjävän.
— Emme me hänestä juuri mitään tiedä, sanoi Uotilan isäntä. — Onhan tuo täällä emännän seurassa joskus käynyt, mutta ei hän ole juuri suutaan avannut koskaan. Hiljaiselta kovin hän on näyttänyt. On kai vähän häpeissäänkin, kun saa elää sukulaistensa armoilla ja tietää, että meillä on selvillä, miten hän on omaisuutensa antanut mennä.
— Ja miten hän otti serkkunsa kuoleman? kysyi vanha emäntä.
— Eiväthän he oikeastaan olleet mitään hyviä ystäviä keskenään, selitti Uotilan isäntä. — Taisivat toisinaan riidelläkin. Ainakin sellaista puhuttiin. Mutta kyllä tämä kuolema häneen koski. Hän ei ollut kotona silloin, kun sana siitä tuli. Missä lienee ollut kävelyllä tai naapurissa käymässä. Kun vanhukset sitten yöllä tulivat ja toivat ruumiin, niin herättivät hänet, joka jo oli mennyt levolle. Me jouduimme sinne samaan aikaan ja näimme, miten katkerasti hän itki. Maanantaiaamuna hän sitten meni Helsinkiin ruumisarkkua ostamaan. Ei hänestä sitten ole juuri mitään tiedetty sen enempää. Kuuluuhan tuo olleen niinkuin ennenkin ja kerrotaan hänen kovasti koettavan ottaa selkoa siitä, kuka murhan on tehnyt. Kävi hän meilläkin kysymässä, tiedetäänkö, kuka pistolin oli varastanut. Hän oli saanut nimittäin tietää, että Erkin pistoli oli ollut hänellä täällä käydessään. Sanovat hänen ryyppäävän taas.
— Ja syyttääkö hän ketään? kysyi vanha emäntä.
— En minä ainakaan ole kuullut hänen ketään syyttävän, sanoi Uotilan emäntä. — Onhan tämä asia niin kovin hämärä, ettei tiedä, minnepäin sitä ajattelisi. Ei tuo kuulu nimismieskään asiasta olevan varma, vaikka hän on sekä sen Antin että Erkin vanginnut. Johan sekin sitä osoittaa, kun hän kaksi vangitsee samasta teosta, jonka tietysti yksi on tehnyt.
— Väärin on sanoa kenestäkään mitään epäilystä, lausui Uotilan isäntä, — mutta eihän tuota voi olla ajattelematta, että se Ilmari Peltola on ainoa, joka todella tästä kuolemasta hyötyy. Mutta jos hän sitä olisi ajatellut, niin tokko tuo olisi sitä tehnyt juuri siellä Heikkilän nurkissa, kun hänellä olisi ollut tilaisuus tehdä sellainen teko missä muualla tahansa. Olivathan nuo toisinaan yhdessä autolla ajelemassa. Se Peltolan Matti ei osannut ajaa, mutta Ilmari-herra osasi.
— Minä jo ajattelin, että olisiko se tappanut serkkunsa, sanoi Uotilan emäntä, — mutta eihän siinä voi olla mitään perää, kun meidän karjapiika muisti ihan varmasti nähneensä koko illan valoa siellä Ilmari-herran huoneessa ja hänen varjonsa ikkunaverhoa vastaan, kun tämä istui pöytänsä ääressä. Ensin minä aioin puhua nimismiehelle tästä epäilyksestäni, mutta en sitten, kun se karjakko kertoi, että hän oli pihalla pimeässä tapaamassa sulhastaan juuri silloin ja olivat juuri rakennuksen sillä puolella illalla myöhään. Nehän hiukan arkailivat sitä, että joku näkisi heidät yhdessä, ja siksi pitivät huolta siitä, missä ikkunassa oli valoa.
— Ihmisen pitää olla kovasti varuillaan, ettei tee päätöksiä toisista liian pian, sanoi vanha emäntä. — Jos kerran valoa siellä vinnikamarissa oli ja varjo näkyi verhossa, niin eihän kukaan järkevä ihminen voi väittää, että hän olisi ollut poissa. Minun täytyy tunnustaa, että tässä asiassa olen minäkin tehnyt kaikenlaisia päätöksiä ja epäillyt yhtä ja toista, ja aina kun on asiaa lähemmin tarkastanut, niin on huomannut, että kaikki, mitä on epäillyt, onkin ollut aivan luonnollista.
— No, siellä teilläpäin tietysti puhutaan tästä asiasta paljon, sanoi
Uotilan emäntä.
— Tietysti siitä puhutaan, vastasi vanha emäntä. — Jokainen ajattelee omalla tavallaan ja etsii syyllistä. Ja kun ne sitten ovat toistensa kanssa jutelleet, niin mitä uskonevatkaan lopulta. Jos he kaikki tulevat käräjille, ja sinnehän nuo ovat haastetut, niin kyllä he sekoittavat asiat, siitä olen varma.
Miltä puolelta tahansa asiaa selitettiinkin ja miten tarkkaan emäntä koettelikin kuunnella, ei hän löytänyt mitään sellaista kohtaa, joka olisi valaissut sitä, millä tavalla pistoli oli kadonnut, eikä hän saanut mitään uutta johtolankaa, jonka perustuksella olisi voinut löytää syyllisen jäljet.
Kalle oli sillävälin mennyt Peltolaan. Ruumis makasi salissa arkussaan, sillä hautajaiset piti vietettämän vasta käräjiä seuraavana sunnuntaina. Vanhukset olivat aivan murtuneita. Kalle koetti varovaisesti tiedustella asioita, mutta kumpikaan heistä ei osannut sanoa mitään.
— Meiltä meni hänessä kaikki! sanoi Peltolan isäntä. — Ainoa poika meni! Mitä me vanhukset nyt teemme? Minä olin aikonut Matille jättää talon. Hänen piti mennä naimisiin ja perustaa oma koti. Ja sitten tulee murhamies ja riistää hänen henkensä. Kyllä on kohtalo ollut kova meille!
— Siihen Ilmariin on tämä kovasti koskenut, sanoi Peltolan emäntä. — Siellä hän istuu vinnikamarissaan ja suree serkkuaan. Ensin hän koetti päästä selville siitä, kuka olisi murhaaja. Mutta millä hän, joka ei koskaan sellaisia asioita ole tutkinut, sen olisi voinut löytää, jota nimismies ja poliisitkaan eivät ole löytäneet, enkä minä usko, että se Heikkilän renki tai Erkki olisi Mattia tappaneet, koska heillä ei ollut mitään vihaa häntä kohtaan. Eihän sitä mennä sentään toisen henkeä vain sillä tavalla ottamaan, ellei vihaa ole. Se Ilmari on taas ruvennut juomaan niin kovasti. Minä koetin hänelle siitä puhua, mutta ei hän ole siitä välittänyt. Ei hän syö juuri mitään, istuu vain siellä ja juo. Jos sinä, Kalle, menisit hänen kanssaan puhumaan.
— Enhän minä häntä tunnekaan juuri ollenkaan enää, sanoi Kalle. — Hänhän on ollut jo monta vuotta poissa tältä paikkakunnalta, ja minä olin silloin kovin nuori, kun hän oli täällä.
— Menisit nyt kumminkin, sanoi Peltolan emäntä. — Kyllä hän sinut muistaa, kun näkee sinut. Ja sinähän olet niin iloinen ihminen, että osaat ehkä tehdä kaiken hänelle helpommaksi. Emme me kaksi, joilla tämä surumme on, osaa toista enää lohduttaa.
Ei Kalle mitään niin kovasti toivonut kuin juuri sitä, että hän pääsisi puheisiin tuon nuoren miehen kanssa. Mutta hän tahtoi, että hänet siihen pakotettaisiin, jotta Ilmari ei mitään epäilisi. Kalle oli aivan varma siitä nimittäin, että Ilmari tiesi tärkeitä asioita, mutta jostakin syystä oli niiden suhteen vaiti.
— Miten hän otti vastaan tiedon serkkunsa kuolemasta? kysyi hän.
— Kun me silloin illalla tulimme ruumiin kanssa kotia, sanoi Peltolan isäntä, — niin hän oli makuulla jo. Me huusimme hänelle, ja hän tuli vähän ajan päästä ja auttoi nostamaan ruumista sisään. Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, niin hän oli niin tavattoman kalpea, että ensimmäisen kerran minä hänestä pidin. Ja sitten hän sanoi, että hän oli valmis tekemään kaiken voitavansa auttaakseen meitä. Ja hänhän sitten meni Helsinkiin ostamaan arkkua.
— Kyllä tämä tapaus on häneen hyvää vaikuttanut, sen minä huomasin, sanoi Peltolan emäntä. — Hänelle annettiin rahaa runsaasti mukaan ja kun hän palasi, niin tilitti hän jokaisen markan. Ennen olisi hän kyllä siitä itselleen ottanut jotakin. Mutta täytyyhän kuoleman, kun se näin lähelle osuu, häneenkin vaikuttaa. Mutta nyt on hän pari päivää juonut. En minä tiedä, mistä se puuska häneen tuli. Mene nyt, Kalle, puhumaan hänen kanssaan. Ellet usko hänen ottavan sinua ystävällisesti vastaan, niin minä kyllä tulen sinun kanssasi ensin sinne.
— Kyllä minä siinä tapauksessa sitten menen, sanoi Kalle.
Emännän seurassa he menivät eteiseen, josta portaat johtivat yläkertaan. Kun he olivat päässeet portaitten yläpäähän, raotettiin ovea ja ääni kysyi:
— Kuka siellä?
— Minä täällä olen, sanoi emäntä, — ja minä tuon sinulle vieraankin.
— Kuka se on? kysyi ääni.
— Se on Mattilan Kalle.
Raollaan olevasta ovesta näkyi valo, mutta huoneessa-olija ei puhunut enää mitään. Emäntä asteli ovea kohden ja avasi sen astuen Kallen kanssa sisään.
— Käykää sisään vain, sanoi Ilmari Peltola. — Onko teillä minulle asiaa?
— Ei minulla mitään asiaa ole, sanoi Kalle ystävällisesti, — mutta emäntä niin kovasti tahtoi, että tulisin tänne vähäksi aikaa seuraksenne.
— Niin, kun sinä istut täällä aivan yksinäsi, niin toin Kallen tänne, sanoi emäntä. — Ole nyt hänen kanssaan edes vähän aikaa, ehkä se auttaa.
— Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vastasi Ilmari.
— Jääkää nyt sitten puhelemaan, sanoi Peltolan emäntä. — Minun täytyy mennä sinne alas, kun se isä on niin raskaalla mielellä.
Emäntä poistui ja sulki oven
— Sopii painaa puuta, sanoi Ilmari.
— Kiitos, sanoi Kalle ja istui pöydän ääreen.
Hän katsoi Ilmariin. Tämä oli solakka ylioppilasnuorukainen, jonka kasvot valvomisesta ja alkoholista olivat sinä hetkenä aivan verettömät.
— Ryyppäättekö? kysyi Ilmari,
— Enhän minä tavallisesti ryyppää, mutta voihan tuota ottaa, sanoi
Kalle. — Ei kai tuo miestä kaada.
— Ei tämä ole spriitä vaan oikeaa konjakkia, sanoi Ilmari ottaen pöydän alta pullon esiin. — Minä kävin Helsingissä ja ostin sitä. Tämä serkkuni kuolema on ollut hirvittävä isku minulle. Minulla ei ole ollut koskaan oikein hyvät hermot, ja tämä on pannut taas kaikki aivan epäkuntoon. Minä olen lapsesta asti pelännyt ruumiita, ja kun sellainen on talossa, niin en tahdo voida nukkua laisinkaan. Pelkäättekö te ruumiita?
— En ole joutunut olemaan saman katon alla sellaisen kanssa, sanoi
Kalle, — enkä siis voi sanoa sitä enkä tätä.
Ilmari kaatoi juomaa lasiin ja nyökkäsi Kallelle. Molemmat maistoivat lasista.
— Minä olen kuullut teistä näinä päivinä, sanoi Ilmari. — Kertovat, että te koetatte saada selville, kuka murhasi serkkuni.
— En minä ole sitä koettanut selville saada, sanoi Kalle.
— Mutta minä kuulin, että te olette tutkinut ennenkin rikosjuttuja näillä paikkakunnilla.
— Kuka nuori mies ei sitä tekisi aikansa kuluksi, mutta en minä osaa erikoisesti sitä ammattia. Minä olen auttanut nimismiestä näissä asioissa.
— Se Heikkilän renki ja poika kuuluvat olevan kiinni ja heitä epäillään tästä murhasta.
— Kysymys on siitä pistolista, joka oli Antin huostassa sinä murhailtana ja joka aikaisemmin samana iltana oli ollut Erkillä. Siitä se johtuu.
— Nimismies luulee kai olevansa hyvin ovela, sanoi Ilmari nauraen.
— Jokainen nimismies luulee olevansa erittäin taitava tällaisissa asioissa.
— Pidättekö te hänestä?
— Nimismiehestäkö?
— Niin. Pidättekö te hänestä?
— En minä voi sanoa siitä mitään, vastasi Kalle. — Olen tullut niin vähän hänen kanssaan tekemisiin, kun en asu edes samassa kylässä.
— Minä en pidä hänestä, sanoi Ilmari.
Ilmari viittasi Kallea jälleen ryyppäämään.
Sitten Ilmari kumartui pöydän yli ja sanoi äkkiä terävästi:
— Hän on lähettänyt teidät tänne. Sanokaa se suoraan.
— Minä tulin isäntää ja emäntää tervehtimään, ja silloin emäntä pyysi minua tulemaan tänne luoksenne. Kuulittehan sen itsekin.
— Suokaa anteeksi, lausui Ilmari. — Hermoni ovat niin pingoitettuina.
— Jos vielä epäilette sanojani, lausui Kalle, — niin voitte mennä alakertaan kysymään. Emäntä voi silloin vakuuttaa, että minä vastustelin kauan, ennenkuin suostuin tulemaan tänne.
— Uskonhan minä, uskonhan minä, vakuutti Ilmari. — Kun serkkuni kuoli niin salaperäisellä tavalla, niin tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että minua epäillään hänen murhaajakseen.
— Miksi teitä epäiltäisiin?
— Minähän hänen kuolemastaan hyödyn, ymmärrättehän sen. Minähän saan talon ja rikkaudet, kun vanhukset kuolevat. Ja kun minä en ole ollut aina sovussa Matti-vainajan kanssa, niin kukapa tietää, mitä johtopäätöksiä siitä tehdään. Minulle on aina ennenkin tehty vääryyttä.
— Missä?
— Kaikkialla.
— Täälläkinkö?
— Täällä niinkuin muuallakin. Minä en tiedä, miksi isälläni oli kuollessaan niin pieni omaisuus. Minä en usko, että aikoinaan vanha isäntä teki isälleni täyttä oikeutta omaisuuden jaossa heidän isänsä jälkeen. Mutta se on jo vanha asia. Ja minullahan ei ole syytä sekaantua siihen. Se oli isäni asia. Sitten koulussa aina opettajat vainosivat minua. Minä olen varma siitä, että silloin jo hermoni menivät pilalle. Ja sitten yliopistossa eivät lukuni luonnistuneet laisinkaan. Sielläkin minua vainottiin. Minä olisin nyt kohta saanut tentityksi lukuni. Mutta sitten tuli tämä serkkuni kuolema, ja olen varma siitä, että luvut jäävät taas kesken. Ja minä pelkään, että ne iskevät uudelleen minuun ja väittävät, että minä surmasin Matin.
— Minä en ole kuullut sellaista vihjaustakaan, sanoi Kalle.
— Ettekö todellakaan?
— En kenenkään suusta, vakuutti Kalle. — Ja minä olen sentään kuullut aivan kaikki juorut, mitä on liikkeellä. Ihmiset ovat arvailleet melkein jokaista paitsi kirkkoherraa ja apteekkaria.
Ilmari purskahti nauruun.
— Se oli hauskasti sanottu. Se ansaitsee ryypyn.
— En minä jaksa niin paljoa.
— Juokaa nyt, ette te näin hyvää tavaraa saakaan usein. Minulla on Helsingissä tuttava lääkäri, joka kirjoittaa minulle reseptit. Te näette, että tämä on oikeaa tavaraa eikä mitään sekoitusta. Oli oikein hauskaa, kun tulitte tänne. Ette voi ajatellakaan, miten kamalaa on istua täällä, kun ruumis on tuolla alhaalla. No, kohtahan se viedään hautaan, ja silloin minäkin pääsen taas rauhaan.
Ilmari nojasi tuolinsa selkänojaan ja sulki silmänsä sekä vihelteli hiljaa. Kalle vilkaisi häneen ja huomasi hänen pitävän silmiään hiukan raollaan. Kalle otti verkalleen savukelaatikon laskustaan ja sytytti savukkeen. Kun hän oli vetänyt ensimmäisiä haikuja, katsoi hän jälleen Ilmariin. Tämä katsoi terävästi häneen.
— Miksi teidän kätenne vapisee? kysyi Ilmari.
— Minä olen niin heikko konjakille, että se kai vaikuttaa, vastasi
Kalle.
— Minuun eivät juomat enää vaikuta mitään, kerskaili Ilmari. — Minä voin liikkua niin, ettei kukaan huomaa mitään, vaikka olisin kokonaisen vuorokauden hummannut. Minä olenkin vasta silloin oikein terävä, kun olen saanut sisääni hiukan väkevää. Se tasoittaa hermoja. Ikävä kyllä, kun sitä on jatkunut jonkin aikaa, niin väsyn lopulta aivan kokonaan. Mutta nyt minä voin vielä kolme vuorokautta hummata. Ja sitten on hautajaiset ja sitten mennään nukkumaan.
— Teidän pitäisi oikeastaan ryhtyä tätä murhajuttua selvittämään, sanoi Kalle. — Te olette sivistynyt mies ja voitte varmasti ratkaista kaiken, mikä muille on mahdotonta.
— Minä olen sen jo ratkaissut.
— Murhanko?
— Niin.
— Milloin?
— Lopullisesti nyt. Juuri tänä hetkenä. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne.
— Ette kai luule, että minä olen sen tehnyt? sanoi Kalle.
— Teissä ei olisi miestä sellaiseen tekoon. Siihen vaaditaan rohkeutta ja teon peittämiseen älyä.
— Minä jo aivan säikähdyin tässä, kun luulin teidän tarkoittavan minua vaivaista.
Ilmari nauroi.
— Ihmisen itserakkaudella ei ole rajaa, sen minä huomasin taas.
Sanonko teille, kuka on syyllinen?
— Kyllä minä sen mielelläni kuulisin.
— Kyllä sen voikin nyt jo sanoa, sillä lauantaina se kumminkin tulee ilmi, kun minä sen käräjillä todistan.
— Te olette suurenmoinen ihminen, jos olette voinut ratkaista sen, mihin me muut emme ole pystyneet. Minä tunnustan suoraan, että koko tutkimus on nyt kuolleessa pisteessään.
— Mutta lauantaina se ei enää ole, kun minä olen puhunut.
— Minä olen varma siitä, että käräjistä tulee sellainen tapaus, että siitä puhutaan kaikissa sanomalehdissä.
— Tietysti siitä puhutaan, ja kerrankin ihmiset tunnustavat, että minä pystyn johonkin.
Hän kumartui pöydän yli aivan lähelle Kallen kasvoja ja sanoi:
— Nimismies murhasi serkkuni!
— Kuinka se voi olla mahdollista! huudahti Kalle.
— Odottakaahan, kun minä todistan sen pala palalta.
Hän kaasi konjakkia lasiin, joi sen pohjaan ja sitten jatkoi:
— Ensiksi asian psykologinen puoli. Serkkuni oli kihloissa Anna Heikkilän kanssa. Nimismies oli tyttöön myös ihastunut. Siihen on todistajia vaikka miten monta, sillä hän on kehunut tyttöä ja hän on talossa käynyt usein.
— Minä olen kuullut hänen käynneistään, sillä minähän olen lähin naapuri, sanoi Kalle.
— Ettekä tietysti ole laisinkaan epäillyt häntä syylliseksi tähän rikokseen, vai mitä?
— En minä sentään niin tyhmä ole ollut, vakuutti Kalle, — tietysti minä olen epäillyt. Mutta en minä ole uskaltanut enkä ole osannutkaan tehdä kaikkia johtopäätöksiä.
— Siinä näette, siinä näette, siihen tarvitaan älyä! Neroutta siihen tarvitaan!
— Mutta eihän tämä yksin riitä.
— Tämä on vasta alku, tavallaan kivijalka koko rakennukselle. Matilla oli mukanaan rahaa kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä tiedän sen, sillä minä näin ne rahat. Nimismieheltä oli huonot raha-asiat, ja hän päätti lyödä kaksi kärpästä yht'aikaa, syrjäyttää kilpailijan ja hankkia suuren summan rahaa itselleen.
— Mutta mistä nimismies tiesi noista rahoista? kysyi Kalle.
— Hän ei tiennyt niistä ennenkuin vasta silloin, kun oli murhan tehnyt. Luultavasti lompakko putosi Matin taskusta ja hän otti rahat. Ja hän heitti pistolin pois, jotta se ei pettäisi häntä, mutta ei heittänyt kyllin kauaksi, koska se löydettiin. Hän oli niin kömpelö. Kun kerran menee tekemään rikoksia, niin pitää hoitaa asia kunnollisesti loppuun asti. Mutta kun ihmisellä on huonot hermot, niin ei pysty edes rikoksiinkaan.
— Mutta mistä nimismies oli saanut pistolin, joka Erkillä oli
Uotilassa käydessään?
— Se oli eteisen pöydällä, ja siitä nimismies sen sieppasi.
— Mutta kuinka hän ymmärsi mennä sitä hakemaan?
— Sitä minäkin olen miettinyt, mutta olen sitten ajatellut, että hän mahdollisesti jostakin syystä on kulkenut sitä polkua, joka menee meidän talon ja Uotilan välillä. Hän näki pistolin ja pujahti eteiseen. Ei mikään ole sen helpompaa. Nyt on jo niin varhain hämärä, ja Erkki tuli taloon neljän aikaan. Kyllä sen voi tehdä, eikä kukaan sitä huomaa.
— Ja mitä sitten tapahtui?
— Matti ja minä menimme autolla Heikkilään.
— Te siis menitte hänen kanssaan?
— Niin. Minä vuokrasin Kankaanpään vuokra-auton. Minä olen sillä ennenkin ajanut. Nimismies tuli jäljestämme. Minä näin hänen autonsa maantiellä. Sitten hän sammutti lamput, kun tultiin lähelle Heikkilää. Matti nousi autosta ja minä astuin hänen jäljestään. Matin piti tavata se Kirsti. Juuri silloin ammuttiin takaapäin. Minä horjahdin aitan seinää vastaan. Kun menin jälleen auton luo, niin silloin oli nimismies jo kadonnut ja riensi autollaan poispäin. Olettehan kuullut, että se suutari väitti kuulleensa auton äänen. Niitä ei ollut yksi, vaan kaksi autoa. Toinen oli nimismiehen ja toinen oli minun.
— Miksi ette jäänyt heti paikalle todistamaan? kysyi Kalle.
— Minun hermoni ovat niin huonot, niinkuin jo sanoin. Ne tekevät minulle toisinaan tällaisia kepposia. Tietysti minun olisi pitänyt jäädä sinne ja todistaa heti paikalla kaikki.
— Mutta missä rahat ovat?
— Tietysti ne ovat joko hänellä tai hän on käynyt viemässä ne muualle. Hän on varmasti näin viisas, että vie ne pääkaupungin pankkiin. Siellä ei kukaan kysy. Ja sitäpaitsi voihan ne vaihtaa pieneksi.
Äkkiä Ilmari sanoi kiivaasti:
— Te ette usko minua! Minä näen, että te ette usko!
— Tietysti minä uskon, vastasi Kalle. — Minä olen vain niin hämmästynyt teidän terävästä älystänne. Kukaan ei ole tullut ajatelleeksi sitä, millä tavalla Matti tuli Heikkilään.
— Enhän minäkään olisi sellaista keksinyt, ellen olisi itse ollut mukana.
— Tämä on kovin merkillistä, sanoi Kalle.
— Minä ilmaisen käräjillä tämän kaiken, sanoi Ilmari. — Tietysti tulee siitä suuri kysymys, kuka on ampunut, ja tietysti tutkitaan pistoli ja siinä olevat sormenjäljet. Jos siinä olisi minun sormieni jäljet, niin olisin tietysti heti epäilyksen alainen. Mutta kun siinä ei ole niitä, niin uskotaan minun todistustani.
— Mutta ellei siinä ole nimismiehenkään?
— Silloin hänen olisi pitänyt käyttää hansikkaita, sanoi Ilmari. — Ja luuletteko, että tuollaisella maalaisnimismiehellä on hienoja hansikkaita, joiden sormi taipuu pistolin liipaisimeen.
Kalle sulki silmänsä. Hän ei ollut varma siitä, oliko hän suuren rikollisen vai hullun edessä.
— Mikä teitä vaivaa? kysyi Ilmari.
— Antakaa minulle ryyppy, minua pyörryttää, sanoi Kalle.
Ilmari kaasi hänen lasiinsa ja tarjosi hänelle.
— Juokaa, nuori mies, juokaa! Minä ymmärrän kyllä, että tämä vaikuttaa teihin. Kun minä ensin ymmärsin, mistä tässä oli kysymys, niin oikein huimasi minuakin.
— Miksi ette ole tätä ilmaissut kenellekään?
— Sanokaa, kenelle olisin sanonut? Nimismiehellekö?
— Te olette oikeassa. Ettehän te voinut siitä puhua,
— Mutta käräjillä, siellä minä avaan suuni. Minua ei ole haastettu todistajaksi, mutta minä menen sinne. Ensin annan nimismiehen selittää kaiken omalla tavallaan ja sitten minä näytän, miten asiat oikeastaan ovat. Senkin roisto, menee vangitsemaan aivan syyttömiä ihmisiä! Muuten se ei ole ensimmäistä kertaa. Kerran hän tahtoi panna minutkin putkaansa.
— Minkä tähden?
— Väitti minun olleen humalassa. Matti tuli väliin. Mutta minä päätin odottaa aikaani. Ja nyt se on tullut. Lauantaina on minun hetkeni, minun suuri hetkeni. Kerrankin olen minä se, jota kuullaan eikä aina sorreta. Minä en sano mitään pahaa serkustani Matista, sillä hän oli hyvä mies omalla tavallaan, mutta hänkin tahtoi aina holhota minua. Te ette holhoa. Te istutte minun kanssani. Matti istui muiden kanssa, mutta ei minun. Mutta nyt hän saa kohta maata kirkkomaassa kaikkien muiden rinnalla, ja sellainen tekee hänelle niin hyvää.
Ilmari katsoi kysyvästi Kalleen.
— Te ihmettelette tietysti, miksi minä puhun tällaisista asioista? kysyi hän.
— Kyllähän minä Matin tunsin, vastasi Kalle, — ja tiedän varsin hyvin, että hän ei ollut niitä kaikkein sopuisimpia. Hyvin moni tässä pitäjässä oli riidoin hänen kanssaan.
— Sitä minäkin huomasin, sanoi Ilmari. — Ja kun hän nyt on kuollut, niin tulee tänne aivan toisenlainen elämä. Se, joka hänet otti hengiltä, teki suuren palveluksen. Kaikkien pitäisi häntä oikeastaan kiittää ja kunnioittaa. Mutta ihmiset eivät koskaan tahdo antaa tunnustusta.
— Niin, nimismies teki siinä suuren teon, sanoi Kalle.
— Mistä te päätätte, että nimismies sen teki? sanoi Ilmari. — Se mies on huono mies.
— Itsehän te kerroitte ja todistitte minulle, että nimismies ampui
Matin.
Ilmari katsoi pitkään Kalleen ja sanoi viimein:
— Ja te ette usko sitä. Sanokaa suoraan, että te ette usko!
— Tehän olette ihan hullu, sanoi Kalle. — Te olette todistanut sen niin päivänselvästi, että siinä ei kukaan enää voi epäillä vähääkään.
Kalle oli nyt aivan selvillä siitä, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa. Oliko hänessä herännyt ajatus nimismiehen syyllisyydestä vaistomaisesti? Oliko nimismies todella syyllinen vai eikö ollut? Miksi ei tuo mies voisi tehdä aivan yhtä järjetöntä päätelmää kuin hän itse oli tehnyt uskoessaan nimismiehen murhaajaksi. Mutta olihan sekin mahdollisuus olemassa, että Ilmari itse oli murhaaja ja koetti nyt keksiä keinoja tekonsa peittämiseksi. Jos hän tahtoi päästä tästä kaikesta todella selville, niin hänen oli ehdottomasti saavutettava tämän miehen täysi luottamus. Yksi keino oli siihen. Ilmari näytti kärsineen aina siitä, että hän ei saavuttanut toisten tunnustusta. Hän oli mielestään aina sorrettu ja vainottu. Kiihoittamalla hänen itserakkauttaan voi aina päästä suosioon.
— Minä en voi muuta sanoa kuin että te olette ollut ihmeellisen terävä, lausui Kalle. — Te ette tutki mitään, ette kuulustele todistajia. Te istutte huoneessanne ja teette päätelmiä, jotka sitten osoittautuvat oikeiksi. Tämä meidän keskustelumme muistuttaa aivan selvästi eräitä kuuluisia salapoliisikertomuksia.
— Olen minäkin niitä lukenut, sanoi Ilmari, — mutta en minä niistä suurtakaan välitä. Ensin keksitään juoni ja sekoitetaan se sitten. Ei ole mikään ihme ja kumma selvittää asia, jonka jo edeltäpäin tuntee. Mutta aivan toisenlaista on todellisuus. Katsokaahan nyt tätäkin tapausta. Meillä on teko, murha nimittäin. Henkilö on kuollut. Muuta emme tunne. Sitten saamme tietää aseesta, joka on kuulunut aivan rehelliselle miehelle, joka sen sattumalta on kadottanut. Kun Matti ammutaan minun läsnäollessani pimeässä, niin en minä tiedä, kuka ampuu, enkä tiedä mitään aseesta. Ja kuitenkin minä osaan laskea kaiken yhteen, osaan liittää yksityiskohdat toisiinsa. Muististani poimin pieniä seikkoja ja näen niiden merkityksen.
— Tämä on aivan jännittävää, sanoi Kalle.
— Jännittävää tietysti, sanoi Ilmari, — niinkuin aina on se, missä ihmishengen lahjat täydellisinä toimivat. Tiedättekö, mistä minä tein tärkeimmän johtopäätöksen?
— Kertokaa se minulle.
— Minä näin tästä ikkunastani, että nimismies liikkui Uotilan eteisessä. Hän ei mennyt sisään huoneisiin. Minä näin hänet pöydän ääressä. Hän laski lakkinsa sille, aikoi mennä kai sisään, mutta muutti mielipidettään, otti lakin päähänsä ja poistui kiireesti. Mitä hän silloin teki? Hän laski lakkinsa pistolin päälle ja otti sen samalla kuin lakkinsakin.
— Tämä on hyvin selvä olettamus.
— Olettamusko? Se on tosiasia.
— Äsken te ette siitä maininnut, vaan sanoitte nimismiehen otaksuttavasti kulkeneen kuistin ohitse.
— Minä en tahtonut teille sanoa yhdellä kertaa kaikkea, lausui Ilmari.
— Nyt minä näytän, että täältä todella voi nähdä kaiken.
Hän sammutti valon ja nosti ikkunassa olevan verhon. Kalle näki nyt
Uotilan valaistun eteisen ja ikkunan ääressä olevan pöydän.
— Täältä näkee todella kaiken aivan selvästi, sanoi Kalle. — Minä näen pöydällä Heikkilän vanhan emännän käsilaukun.
— Mistä te tiedätte, että se on hänen? kysyi Ilmari.
— Siihen ei tarvita mitään terävyyttä, vastasi Kalle. — Minä tulin hänen seurassaan kirkolle. Hän meni Uotilaan, ja minä tulin tänne.
— Mitä hän Uotilassa tekee? Tutkiiko hänkin asiaa?
— Mitä hän vaimoihminen sellaista tutkisi, sanoi Kalle nauraen. — Tiedätte kai, että hänen tyttärensä poika Erkki oli Uotilan tyttären sulhanen. Erkki on nyt vangittuna, ja vanha emäntä on tullut tervehtimään Ainoa.
— Minä jo pelkäsin, että hänkin sekaantuisi tähän asiaan, sanoi Ilmari.
— Mitä pelättävää siinä olisi?
— Jos joku muu kuin minä arvaa nimismiehen syyllisyyden, niin käräjillä en voikaan näyttää etevämmyyttäni. Minulla ei ole koskaan tätä ennen ollut näin loistavaa tilaisuutta, ja minä en anna kenenkään varastaa sitä minulta, en kenenkään. Kuuletteko, en kenenkään!
— En minä aiokaan sitä tehdä.
— Mutta jos sen teette, niin minä ammun teidät. Te ette tiedä, miten taitava minä olen. Minä olen näyttänyt Helsingissä usein taitoani.
Jos minä nyt ottaisin revolverin, niin voisin varsin hyvin ampua tästä keskelle tuota emännän laukkua.
— Olisi hauskaa nähdä sellaista taituruutta, sanoi Kalle. — Ikävä kyllä, ei tässä ole revolveria.
— Kyllä minulla aina revolveri on, sanoi Ilmari. — Minä ostin Helsingissä käydessäni sellaisen. Täällä maalla tarvitsee asetta. Ei voi koskaan olla aivan varma siitä, ettei hyökätä pimeässä.
— Miksi kukaan teidän kimppuunne hyökkäisi?
— Kun minä nyt saan periä kaiken Matin jälkeen, niin aina voi olla sellaisia, jotka tahtovat minua estää siitä.
Ilmari veti verhon jälleen ikkunan eteen, sytytti sähkövalon ja viittasi Kallea istumaan, kaataen uudelleen konjakkia laseihin.
— Kun me nyt olemme alkaneet jutella, niin en minä päästä teitä pois, ennenkuin tämä tavara on loppunut, sanoi Ilmari.
— Mutta minun pitäisi oikeastaan jo lähteä, sillä emäntä tahtoo kai jo mennä kotia.
— Voihan emäntä antaa tänne siitä tiedon.
— Siitä ei sovittu. Minä lupasin vain pistäytyä täällä ja mennä häntä noutamaan.
— Odottakoon emäntä. Mitä me hänestä välitämme. Ja jos hän tahtoo mennä kotiaan, niin menköön. Kai hän osaa ajaa itsekin hevosta.
— Tietysti hän osaa.
— Ja minä voin sitten ottaa auton ja viedä teidät kotianne. Ja minä näytän teille, mitä vauhtia ajetaan. Nyt minun ei tarvitse laisinkaan pelätä nimismiestä. Antaa emännän siellä puhua juttujaan, sillä kyllä naisilla niitä aina riittää.
— Mutta pitäisi minun sentään ilmoittaa hänelle, etten mahdollisesti tulekaan hänen kanssaan kotia.
— Odottakoon.
— Mutta hän on vanha nainen.
— Mitä me vanhoista.
— Ja kun minä olen köyhä ja hän on rikas, niin pitää minun olla hänelle huomaavainen.
— Minä olen nyt yhtä rikas kuin hänkin, ja te voitte olla minulle myös huomaavainen. Onko teillä rahapula?
— Ei varsinaista pulaa, mutta ei rahaakaan ylenpalttisesti.
— Minä tahdon olla teille ystävällinen, kun te olette ollut minulle.
Minä annan teille rahaa.
— Mutta eihän teilläkään ole rahaa.
— Minullako ei olisi rahaa? Kyllä sitä minulla aina on.
Kallessa alkoi herätä varmuus siitä, että Ilmari oli sittenkin murhaaja. Mahdollisesti oli hänellä vielä ryöstettyjä rahoja jäljellä ja hän siis voisi niitä näyttää.
— Kertovat, että te olette kuluttanut kaiken perintönne, sanoi Kalle.
— Ihmiset kertovat aina sellaista, mikä ei ole totta. Ja jos raha menee, niin se myös tulee jälleen. Raha on liikkuvaa tavaraa. Minä olen nyt ystävällisellä tuulella. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne. Jos minä saisin äkkiä takaisin kaiken sen, mitä tovereilleni olen antanut, niin olisin rikas. Ja minä olen antanut sellaisillekin, jotka eivät ole minua lohduttaneet raskaina hetkinä. Te olette tullut silloin, kun kukaan muu ei ole tullut. Minä en ole kiittämätön. Odottakaahan!
Ilmari otti taskustaan lompakon, valikoi hetkisen ja antoi sitten
Kallelle setelin.
— Tässä on tuhat markkaa!
Kalle tarttui vapisten seteliin. Hän piti sitä levällään edessään.
Numero oli yksi siitä sarjasta, minkä vanha emäntä oli ilmoittanut.
Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi setelin ja näki leijonan
kupeessa emännän tekemän merkin. Nyt hän oli aivan varma siitä, että
Ilmari oli murhaaja.
— Ette ole kai pitkään aikaan pidellyt käsissänne tuhatmarkkasta, sanoi Ilmari, — koska tuijotatte siihen tuolla tavalla?
— Minä en muista nähneeni tällaista seteliä, sanoi Kalle, joka tunsi kauhusta suunsa aivan kuivuvan.
— Täällä on toinen sen sisar, sanoi Ilmari ottaen uuden setelin. — Saatte ottaa senkin. Maksaa saatte sitten, kun teillä on varaa. Minä en pyydä edes korkoja.
Kalle katseli uutta seteliä ja huomasi senkin kuuluvan samaan sarjaan. Nyt täytyi hänen tavalla tai toisella päästä täältä neuvottelemaan nimismiehen kanssa. Hän pisti setelit taskuunsa ja otti kulauksen lasista, sillä hänen kielensä oli aivan kuiva.
— No, miltä tuntuu, kun on rahaa taskussa? kysyi Ilmari.
— Minä olen aivan kuin puulla päähän lyöty, sanoi Kalle, — en ole koskaan tuntenut tällaista tunnetta.
— Minä ymmärrän sen hyvin, sanoi Ilmari. — Ei ole mitään niin kamalaa kuin rahattomana olo eikä mitään niin ihanaa kuin olla rikas. Ihminen saa tehdä mitä tahtoo, kun on rikas, mutta köyhää vainoavat kaikki. Minä olen sen saanut tuntea. Minä en tahdo enää olla koskaan köyhä. Olla ihmisten armoilla on lahjakkaalle kidutus. Rikasta jokainen kunnioittaa, köyhää kaikki sortavat.
— Nyt minä jään tänne mielelläni, sanoi Kalle, — sillä näin hyvä ei ole vielä kukaan minulle ollut. Minä en tiedä, millä tavalla minä tämän kaiken teille korvaisinkaan.
— Älkää sitä ajatelko, lausui Ilmari, — Minä tässä olen kiitollisuuden velassa. Jos te vain pysytte uskollisena minun seurassani vastaisuudessakin, niin minä vannon, että teillä ei koskaan ole puutetta rahasta. Minä en ole koskaan ollut kitsas ystävieni suhteen.
— Jos minä teidän seuraanne jään, niin en minä sitä tee rahan tähden, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että te tarvitsette minua, sanoi Kalle.
— Niin, minä tarvitsen todellakin ihmistä seuraani, sanoi Ilmari, — tarvitsen sellaista, joka auttaa ja tukee minua synkkinä hetkinä. Ja minä tarvitsen juuri nyt, sillä minun on vaikeaa olla täällä, kun se ruumis on tuolla alhaalla.
Ilmari painoi päänsä käsiinsä ja vaipui pöytää vastaan. Kalle koetti olla mahdollisimman rauhallinen, sillä hän tiesi aivan varmasti, että toinen oli tällä tavalla kumarassa vain voidakseen samalla pitää häntä silmällä. Jokainen varomaton sana, jokainen ajattelematon liike voisi herättää toisessa epäilyksen. Kalle oli aseeton ja hän tiesi toisella olevan revolverin. Jos vain puoletkaan oli totta hänen kerskailustaan ampumataidostaan, niin hän ei elävänä pääsisi täältä pois, kun murhamiehessä epäilykset olivat heränneet. Hän voitti vastenmielisyytensä ja kurotti kätensä sivelläkseen toisen kumarassa olevaa päätä.
Ilmari kohotti päänsä hitaasti, katsoi pitkään Kalleen ja sanoi:
— Te tulitte tänne vakoilemaan minua, sanoi hän verkkaan. Kalle sävähti.
— Niin, te pelästytte, sanoi Ilmari. — Luuletteko, etten minä aivan heti tiennyt, miksi te tulitte.
— Minähän kerroin jo, etten aikonut tulla tänne, vaan että emäntä tuolla alhaalla kehoitti minua tulemaan.
— Eikö hän lähettänyt teitä ottamaan selkoa siitä, olenko minä murhannut Matin?
— Hän ei totisesti sitä tehnyt, sanoi Kalle. — Jos vähääkään ymmärrätte ihmisiä, niin totta kai kuulitte hänen ystävällisestä äänestään, jolla hän teitä puhutteli, ettei hän sellaista epäilekään. Ja kun te olette minulle kaiken kertonut, niin ettehän te voi olla syypää.
— Mitä minä olen kertonut teille?
— Sen, mikä on totta, että saatoitte Matin Heikkilään ja kun Matti oli kuollut, niin hermonne pettivät ja te lähditte heti sieltä.
— Niin, minun hermoni pettivät minut, sanoi Ilmari. — Minun ei olisi pitänyt lähteä pakoon, vaan jäädä sinne ja kertoa heti kaikki, mitä tiesin. Minä huomasin sen vasta sitten, kun olin tullut kotia. Minä ajoin koko matkan sellaista vauhtia, että mittari näytti seitsemääkymmentä kilometriä tunnissa. Olen minä ajanut yhdeksänkymmentäkin, mutta sillä tiellä ei voi ajaa enempää kuin seitsemänkymmentä. Minä muistan olleeni siellä Heikkilässä niin hermostunut, että ensin päästin auton jarrun irti enkä muistanut laisinkaan panna konetta liikkeelle. Mutta siinä on kai alamäkeä, koska kone lähti liikkeelle. Vasta kun se pysähtyi, minä panin koneen toimimaan. Kummallista, miten paljon ihminen sittenkin muistaa.
— Niin, minä olen huomannut, että vaarallisina hetkinä me muistamme usein aivan pienet seikat, mutta emme suuria, sanoi Kalle.
Kalle tuumi, millä keinolla hän voisi sen verran päästä pois tästä huoneesta, että voisi emännälle antaa tiedon ja hänen avullaan nimismiehelle. Hän ei tohtinut enää sitä ehdottaakaan, koska se olisi voinut herättää epäilyksiä Ilmarissa. Vaara oli suurempi kuin hän oli ensin arvannutkaan. Äkkiä hän ymmärsi, miksi tuo toinen oli hänelle antanut nuo setelit. Jos epäilyksiä tulisi rahojen suhteen, jos joku tietäisi niiden numerot, niin löytyisihän hänen taskustaan kaksi seteliä, jotka kuuluivat tuohon sarjaan. Jos hän selittäisi saaneensa ne Ilmarilta, niin tämä tietysti väittäisi sen valheeksi. Nämä setelit voisivat todistaa hänen syyllisyytensä murhaan, jos väitteet nimismiehen suhteen eivät pitäisi paikkaansa. Tämä pirullinen juoni todisti, miten vaarallisen rikollisen kanssa hän oli tekemisissä.
Juuri kun hän turhaan pohti keinoa päästäkseen tästä kamalasta ahdingosta, tuli pelastus aivan odottamatta.
— Jos minä päästän teidät ilmoittamaan vanhalle emännälle, että ette tule hänen kanssaan, niin lupaatteko jäädä tänne yöksi? kysyi Ilmari.
Kalle tarttui tähän ainoaan keinoon.
— Minä lupaan sen.
— Te vannotte sen?
— Minä vannon.
— Saatte siis mennä, mutta ette saa viipyä hänen luonaan. Te sanotte asianne ja sillä hyvä. Ja minä asetan yhden ehdon.
— Mikä se on?
— Että puhutte emännän kanssa eteisen ikkunan luona, jotta minä voin nähdä teidät.
— Sen lupaan.
— Pyhästi.
— Aivan pyhästi. Vanha emäntä on minun kummiäitini, ja minä en tahtoisi rikkoa hänelle antamaani lupausta.
— Onko kummiäiti siis teille jotakin?
— On, sillä vanha emäntä on viisaampi ja hellempi kuin oma äitini.
— Minun äitini kuoli niin varhain, että minä en häntä muista. Minä olen kaivannut usein äitiä. Menkää, mutta muistakaa, että teidän täytyy tulla takaisin.
— Minä tulen aivan varmasti.
Kalle riensi nopeasti Peltolasta Uotilaan.
Hän vilkaisi eteisessä Ilmarin ikkunaan päin ja viittasi. Hän näki miehen seisovan ikkunassa ja sitten sammuttavan tulen. Kalle avasi oven sisähuoneeseen ja kutsui vanhan emännän eteiseen.
— Nyt olkaa mahdollisimman rauhallinen, sanoi Kalle. — Teidän täytyy nauraa, jos sen voitte tehdä. Meitä pidetään silmällä. Murhaaja on Ilmari Peltola. Hän on huoneensa ikkunassa ja pitää meitä silmällä. Puhukaa sillä tavalla kuin jos vastaisitte siihen, että minä ilmoitan jääväni tänne ja te saatte ajaa yksin kotia.
Vanha emäntä taputti Kallea käsivarrelle ja sanoi:
— Nimismies oli täällä. Matti oli mennyt Kankaanpään autolla tuona iltana.
— Minä tiedän sen, vastasi Kalle taputtaen vuorostaan emännän kättä. — Ilmari Peltola on revolverilla varustettu. Me emme voi häntä saada huoneessaan kiinni. Hän pyytää minua jäämään sinne yöksi. Ehkä voin hänet vangita hänen nukkuessaan.
— Koeta keksiä keino, jolla saat hänet huoneestaan ulos, sanoi vanha emäntä.
— Toimittakaa sana nimismiehelle, että hän menee miesten kanssa piiloon Kankaanpään autovajaan, sanoi Kalle. — Minä koetan keksiä keinon, jonka avulla saan murhaajan menemään sinne.
— Nimismies on nyt kotonaan. Minä soitan hänelle ja käsken häntä menemään autovajaan. Sinä olet nyt vaarassa, minä tiedän sen. Rukoile Jumalaa, niin hän on lähettävä sinulle turvan ja suojan. Joka häneen turvaa, ei koskaan ole vaarassakaan vailla apua, sillä hänen kätensä on voimallinen eikä kukaan häntä taida vastustaa.
— Antakaa minulle nyt kättä. Hän uskoo meidän sanovan hyvästi toisillemme, — mutta minä tahdon teitä kiittää.
— Vielä sana, lausui vanha emäntä. — Hänen ikkunassaan oli tuli sinä aikana, jona murha tapahtui ja hänen varjonsa näkyi. Ota selkoa siitäkin.
Kalle nyökkäsi. Hän viittoi ikkunasta Ilmarin ikkunaa kohden koettaen selvittää, että asia oli järjestetty.
Kun hän palasi Ilmarin huoneeseen, kysyi tämä:
— Mitä emäntä sanoi?
— Mitä sanomista siinä oli. Hän nauroi ja sanoi osaavansa vielä itsekin ajaa.
— Te puhelitte muustakin, huomasin minä.
— Minä pyysin häntä poikkeamaan kotiani ja ilmoittamaan, että jään tänne mahdollisesti yöksi. Tällaisena aikana voi äitini tulla helposti levottomaksi, ellei minua kuulu kotia.
Muistaen emännän viimeisen huomautuksen alkoi Kalle tarkastella huonetta.
— Mitä te katselette? kysyi Ilmari.
— Teillä on hauska huone, sanoi Kalle. — Olemme tähän asti puhelleet niin paljon, että en ole edes katsellut ympärilleni.
Huoneen nurkassa oli miehen rintakuva. Hän meni sen eteen ja katseli sitä. Hän näki silloin, että jalustassa oli runsaasti naarmuja, joka osoitti, että sitä oli siirrelty. Kun hän palasi paikalleen pöydän ääreen, näki hän pöydässä jälleen naarmuja ja myös valkoisia viiruja, jotka olivat syntyneet epäilemättä juuri kipsikuvasta. Siis sen oli Ilmari niin asettanut, että varjo lankesi verhoon ja sivulliset voivat luulla ihmisen istuvan pöydän ääressä. Mikä erehdys, kun Ilmari oli asettanut sen siihen juuri siksi ajaksi, jonka hän oli ajelulla Matin kanssa. Epäilemättä hän ei silloin vielä ollut keksinyt sitä selitystä, jonka hän oli Kallelle antanut. Kotia tultuaan ei hän muistanut, että oli tarpeettomasti asettanut kuvan siihen. Ehkä hän oli useasti käyttänyt tätä keinoa ja oli siis koneellisesti sen suorittanut sinäkin iltana.
Huoneessa oli tullut kuuma, ja Ilmari kehoitti Kallea riisumaan takin yltään. Kalle vastusteli ensin tätä, koska hän tiesi, että takin ollessa muualla ei hänen pakonsa enää olisi yhtä helppoa. Mutta hän arveli hädän tullen voivansa takittakin lähteä ja sen vuoksi hän antoi takin Ilmarille, joka vei sen vuoteen luona olevaan naulaan riippumaan, riisuen oman takkinsa ja asettaen sen siihen viereen.
Voittaakseen aikaa alkoi Kalle tiedustella Ilmarin yliopisto-oloista. Näistä toinen puhui mielellään, koska hän samalla saattoi tarkalleen selittää, miten paljon hänelle oli tehty vääryyttä. Äkkiä Ilmari palasi uudelleen tuohon murhajuttuun sanoen:
— Minä olen suorastaan pelännyt sitä, että minua syytetään Matin murhaajaksi, ja senvuoksi on minun täytynyt keksiä kaikenlaiset ajatukset puolustaakseni itseäni. Minä en tahdo menettää vapauttani juuri nyt, kun rikkaus ja sen mukana hyvinvointi tulee osakseni. Jos he olisivat syyttäneet minua, niin olisin aivan varmasti tappanut itseni.
— Te kuvittelette liikoja, sanoi Kalle, — kukaan ei teitä syytä.
— Kiitos noista sanoista, lausui Ilmari. — Kun te olette seurassani, niin minä en enää pelkää mitään. Jospa minulla olisi yhtä hyvät hermot kuin teillä, niin olisin hyvin onnellinen.
Kallen ajatukset toimivat kuumeisesti. Ilmari saattoi olla syytön, mutta hän voi olla myös rikollinen. Päästäkseen tästä selville tahtoi Kalle asettaa hänelle ansan.
— Minä olen tätä rikosta tarkkaan seurannut, sanoi hän Ilmarille, — ja minä olen aivan varma siitä, että syyllinen joutuu viimein kiinni.
— Millä tavalla? kysyi Ilmari.
— Rikollinen tekee aina virheitä, sanoi Kalle. — Nuo rahat voidaan löytää, sillä niiden numerot ovat tiedossa.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Olen aivan varma. Minä kuulin numerotkin, vaikka en niitä muista ulkoa. Numerot ovat minulla kotona lapulle kirjoitettuna. Ja sitten on vielä toinenkin asia, josta nimismies ei tiedä vielä mitään.
— Ja mikä se on?
— Matin hattu on kateissa, oikeammin sanoen, oli kateissa.
— Ja mitä se todistaa? kysyi Ilmari.
— Se voi olla murhaajan huostassa.
— Aivan oikein.
— Jos siis jollakulla tavataan nuo rahat ja sitten tavataan myös hattu, näin varmasti hän joutuu kiinni.
— Tämä on hyvin terävästi ajateltu, sanoi Ilmari. — Tämä on asia joka varmasti ilahduttaa vanhuksia tuolla alhaalla. Minun täytyy mennä siitä heille kertomaan. Jääkää te tänne odottamaan, minä palaan aivan kohta.
Kalle nyökkäsi.
— Te voitte ryypätä täällä aivan rauhassa, sanoi Ilmari.
Hän nousi paikaltaan ja meni huoneen nurkkaan, missä hänen ja Kallen takit olivat. Kalle ei kääntynytkään. Hän saattoi seurata Ilmarin menettelyä muutenkin. Vastapäätä oli seinällä peili, ja siinä kuvastui Ilmarin liikehtiminen. Hän näki Ilmarin puuhailevan jotakin, mutta ei päässyt täydellisesti selville siitä, mitä se oli.
— Näkemiin asti siis, sanoi Ilmari ovella. — Minä voin viipyä jonkin aikaa, mutta odottakaa vain rauhassa.
Hän avasi oven ja meni. Kalle kuunteli. Askelet kuuluivat jonkin aikaa. Kalle ei hievahtanutkaan paikaltaan. Vähän ajan päästä Ilmari avasi oven aivan äkkiä.
— Unohtuiko jotakin? kysyi Kalle.
Ilmari astui pöydän ääreen ja sanoi hymyillen:
— Unohdin ottaa mukaani savukkeita.
Hän otti laatikon pöydältä ja poistui. Kalle ymmärsi varsin hyvin, että nuori mies ei tämän vuoksi ollut palannut, vaan pitääkseen häntä silmällä, sillä olihan Kalle nähnyt toisen koko ajan ottavan savukkeita taskussaan olevasta laatikosta. Pitkän aikaa Kalle istui paikallaan odottaen, palaisiko Ilmari vai ei. Hän katsoi kelloaan. Kun viisi minuuttia oli kulunut, meni hän ovelle ja avasi sen. Hän ei nähnyt ketään.
Nopeasti Kalle meni takkinsa luo ja alkoi sitä tarkastaa, sillä hän oli huomannut Ilmarin käsittelevän sitä. Kun hän pisti kätensä povitaskuun, huomasi hän siellä toisen lompakon. Hän otti sen ja avasi. Siellä oli seteleitä, jotka hän tunsi emännän merkitsemiksi. Hän katsoi seinälle naulaa kohden, jossa hänen hattunsa oli ollut. Ilmarin hattu oli jäljellä, mutta hänen hattunsa oli viety.
Kalle ymmärsi varsin hyvin, mitä Ilmari oli suunnitellut. Hän aikoi viedä hänen hattunsa autovajaan ja vaihtaa sen siellä Matin hattuun, jos tämä sattumalta oli jäänyt autoon. Ja kun setelit olivat Kallen taskussa, niin saattoi näiden kahden seikan perustuksella siirtää kaikki epäilykset häneen.
Kalle istui ikkunan ääreen ja piti silmällä Uotilan eteistä. Kului pitkä aika. Tavan takaa Kalle katsoi kelloonsa ja huomasi ajan kuluvan perin hitaasti.
Viimein hän näki nimismiehen tulevan Uotilan eteiseen ja menevän sisään. Vähän ajan päästä tuli vanha emäntä eteiseen ja ikkunan luota alkoi viittoilla hänelle. Nopeasti Kalle otti takkinsa ylleen ja meni portaita alas.
Kun hän tuli Uotilaan, sanoi nimismies:
— Ilmari Peltola on vangittu. Hän on tunnustanut tehneensä murhan.
— Onko hän tunnustanut? kysyi Kalle ihmeissään.
— On, vastasi nimismies. — Minä sain sananne ja menin kahden poliisin kanssa autovajaan, jossa piilouduimme. Jonkin ajan päästä kuulimme hiljaista rapinaa. Auton ikkuna avattiin ja mies tuli siitä sisään. Hän raapaisi tuli tikkuun valkeata, ja silloin tunsimme hänet Ilmari Peltolaksi. Hän näki vajan seinällä hatun ja aikoi juuri vaihtaa sen siihen, joka oli hänen päässään, kun me hyökkäsimme esiin.
— Ja mitä hän silloin teki? kysyi Kalle.
— Hän lysähti kokoon ja purskahti itkuun. Miehen hermot eivät enää kaikesta päättäen kestäneet jännitystä. "Se on siis selvä, mitä sitä enää kannattaa salata", sanoi hän. Ja sitten hän tunnusti kaiken.
— Miksi sinä tahdoit hänet houkutella tuonne vajaan? kysyi vanha emäntä.
— Minä muistin tuon teidän lauseenne Matin hatusta, vastasi Kalle. — En minä tiennyt, johdattaisiko viittaus hattuun minnekään. Mutta päätin sitä koettaa kuitenkin. Ajattelin sillä tavalla, että jos hattu oli jonnekin jäänyt, niin se oli pudonnut autoon. Ilmari-herra koetti johdattaa epäilykset minun niskoilleni sillä tavalla, että hän salavihkaa pisti takkini taskuun Matin lompakon, joka on tässä ja siinä vielä osa rahoista. Sitten hän otti hattuni ja meni autovajaan. Hän tahtoi vaihtaa minun hattuni Matin hattuun. Sillä tavalla olisivat kaikki epäilykset kohdistuneet minuun.
— Te laskitte viisaasti kaiken, sanoi nimismies.
— Ei se ollut laisinkaan mitään viisautta, sanoi Kalle. — Kun minä rupesin puhumaan hatusta, niin arvasin, että hän menee sitä etsimään. Minä uskoin, että hän veisi minut mukanaan autovajaan. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä ja tahdoin päästä hänen seurastaan pois. Kun te olitte siellä, niin olisin voinut vapautua. Siinä se oli minun viisauteni. Kaikki muuttuikin toiseksi, vaikka en sitä tarkoittanut laisinkaan.
— Pääasia on, että asia nyt on selvä ja minä päästän Antin vielä tänään vapaaksi, sanoi nimismies.
— Ja me kaksi voimme lähteä kotiin, sanoi vanha emäntä. — Minä tunnen itseni niin kovin väsyneeksi. Toimittakaa, nimismies, Antille hevonen, jotta hän pääsee kotia. Niin, ja ilmoittakaa ensin puhelimella tyttärelleni, millä kannalla asiat ovat, jotta siellä osataan ottaa Antti oikealla tavalla vastaan. Ja kai te voitte estää myös, että Erkkiä ei suotta tänne laahata?
— Minä ilmoitan tänään vielä siitäkin Helsinkiin, sanoi nimismies. —
Tällainen asioiden purkaminen on hyvin helppoa.
Vanha emäntä sanoi Uotilan väelle hyvästit, kiitteli nimismiestä ja läksi Kallen kanssa kotiaan kohden.
Kun he olivat ajaneet kylästä ja tulleet metsätaipaleelle, sanoi vanha emäntä:
— Anna hevosen kävellä, ei meillä ole mitään kiirettä.
Hiljalleen hevonen asteli syysillan pimeässä. Toisinaan se vähän matkaa juoksi, alkoi taas kävellä, kun sitä ei laisinkaan hoputettu, kääntyi joskus ihmetellen katsomaan, mikä ajajia vaivasi, kun eivät pitäneet kiirettä.
— Vähän me ihmiset osaamme ja vähän me tiedämme, sanoi vanha emäntä. — Me kaksi olemme tässä asiassa tehneet päätöksiämme, ja sitten Jumala johdattaa kaiken oikeaan suuntaan ja tuo rikoksen ilmi.
— Ettekö te koskaan epäillyt tuota Matin serkkua? kysyi Kalle.
— Minä olen jo pitkän aikaa häntä epäillyt, sanoi vanha emäntä, — mutta en tahtonut siitä sinullekaan mitään puhua. Katsohan, olenhan nähnyt, miten toinen epäilys toisensa jälkeen on osoittautunut vääräksi, enkä tahtonut mennä uudelle tielle, ennenkuin kaikki oli selvää.
— Miksi te häntä epäilitte? kysyi Kalle.
— Samalla tavalla kuin ajattelen aina ihmisistä, sanoi vanha emäntä. — Se mies oli saanut rahoja ja ne tuhlannut. Hänelle merkitsi helposti saatu raha tavattoman paljon. Jos Matti kuolisi, niin hän saisi periä talon ja tavarat. Hänellä oli etua Matin kuolemasta. Hän oli kylliksi viisas järjestääkseen rikoksen itselleen edullisella tavalla. Hän osasi peittää kaikki jäljet, peitti ne erittäin hyvin. Mutta kun kuulin, että hän oli ruvennut juomaan, niin tiesin, että siihen oli syynsä. Jos hän oli ennen elänyt huonosti, niin totta kai serkkunsa kuolema olisi vaikuttanut häneen aivan toisella tavalla, jos hän olisi ollut syytön.
He ajoivat pitkän aikaa molemmat ajatuksiinsa vaipuneina.
— Ihmeellisellä tavalla on tämä rikos meille kaikille tuottanut myös siunausta, sanoi viimein vanha emäntä. — Tuo verinen lyhty on valaissut meitä kaikkia. Minä olen nähnyt millainen Antti on. Aina olen tietänyt, että hän on kunnollinen, mutta tänä aikana hän on näyttänyt itsensä meille kirkkaassa valossa. Niin paljon on hän rakastanut taloa, missä hän on lapsuudesta asti elänyt, että hän oli valmis ottamaan syyn niskoilleen pelastaakseen talon kunnian. Kun ajattelee hänen tavallaan, niin huomaa, miksi hän kaiken teki. Hän näki, miten Erkki sai pistolin. Hän tuli murhapaikalle, huomasi aseen ja tunsi sen. Hän vei sen piiloon, pelastaakseen sillä tavalla Erkin. Ja verta hän sai käsiinsä kajottuaan ruumiiseen. Siinä on selvitys kaikkeen.
— Nyt kai Anna ja Antti pääsevät yhteen? sanoi Kalle.
— Jos tahtovat, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi vanha emäntä. — Minä tiedän silloin ainakin, että Anna on hyvässä turvassa. Milloin sinun syntymäpäiväsi on?
Kalle punastui, sillä hän arvasi, miksi emäntä tätä kysyi.
— Onhan siihen vielä aikaa toista kuukautta, vastasi hän. — Sehän oli iljanteen aikaan.
Vanha emäntä nipisti poikaa käsivarresta.
— Minä tulen silloin toivottamaan sinulle onnea ja tuon eräitä merkittyjä lampaitani sinulle.
— Minä pussaisin nyt, sanoi Kalle, — ellei hevonen siitä säikähtyisi.
Vanha emäntä taputti poikaa olalle.
Vaiti he jälleen ajelivat pitkän aikaa.
— Ihmeellinen on Herran tahto, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa valkeuden pimeässä loistaa, ja meidän on pakko nähdä elämä puhtaammin ja paremmin. Me näemme suuret viivat, jotka elämän määräävät, ja me näemme ihmisten luonteiden kaikki piirrot. Verinen lyhty, verinen lyhty! Meidän täytyy olla valmiita antamaan kaikki toistemme puolesta, jotta täyttäisimme tehtävämme tässä elämässä. Meidän täytyy valaista itseämme, jotta toiset oppisivat arvomme näkemään. Niinkuin maamies iloitsee vainiosta, kun se tähkäpäissään lainehtii, niin pitää meidänkin iloita toisista ihmisistä silloin, kun heissä kaikki on kypsymässä. Huono on se maamies, joka ei pelloistaan iloitse, huono on se ihminen, joka ei toisista ihmisistä iloitse.
Kalle nykäisi ohjaksista ja hevonen alkoi hiljaa juosta.
— Aja hiljaa, sanoi vanha emäntä, — meillä ei ole enää mitään kiirettä!