XXI
Kun talvimarkkinoiden aika läheni ja rahat ylioppilaiden kukkarosta peloittavassa määrässä vähenivät, sai Sundelius nerokkaan ajatuksen. He panevat toimeen näytännön, johon markkinaväki maksua vastaan pääsee. Oivallinen oli tuuma kaikkien mielestä, ja sen toteuttamista pitivät kaikki välttämättömänä, koska se olisi rehellinen keino, jonka avulla he pääsisivät rahapulastaan.
Latinan kielellä näytelmiä tavallisesti esitettiin, useasti myös ruotsiksi, mutta olihan jo kuusi vuotta sitten yliopistolla suomeksikin näytelty. Ja suomeksi se oli oleva, jotta markkinaväki rientäisi sitä katsomaan.
Gabriel Tuderus suostui kirjoittamaan näytelmän. Kauan pojat pohtivat, mikä aihe olisi parhain ja sopivin, David ja Goliat vai Susanna kylvyssä. Lopulta yhdyttiin siihen, että Tuhlaajapoika olisi se, joka kaikkia miellyttäisi ja joka kansalle olisi suurin hengenravinto ja kaunein sielun tavara.
Kaikkien mielestä olisi Sundelius ollut elämänsä ja tapojensa puolesta sopivin tuhlaajapojaksi, mutta kun hänen hahmonsa oli liian kukoistava eikä mitenkään voinut ajatellakaan hänen nälkää nähneen, otettiin Magnus Ringius siksi. Hän sanoikin jo ennestään olevansa tottunut sikojen kanssa seurustelemaan. Sundelius valittiin sen sijaan isäksi. Johannes Tuderus sai olla kateellisena veljenä. Palvelijoiksi ja muiksi sivuhenkilöiksi otettiin Mathesiuksen veljekset ja Pictorius. Viisi koulupoikaa päätettiin ottaa sikoja esittämään.
Kuka olisi paholainen, jonka läsnäolo jokaisessa näytelmässä oli välttämätön? Pitkän miettimisen jälkeen havaittiin eräs hiljainen ja murheellinen nuorukainen, Carolus Lapuensis, siihen sopivimmaksi. Hän ei koskaan ottanut osaa toisten iloihin, häntä ei koskaan kapakassa nähty, hän luki vain ahkerasti. Paholaisen osaan teki hänet sopivaksi hänen ulkomuotonsa, sillä taivas oli antanut hänelle naaman, joka kerrassaan johdatti mieleen pirun sellaisena, kuin hän maalattuna kirkon seinillä syntisiä kattilassaan hämmentelee. Ja kun hänet vielä sopivalla tavalla koristettaisiin, niin olisi häh omiansa antamaan täydellisen kuvan pimeyden ruhtinaasta.
Gabriel ryhtyi näytelmän laatimiseen. Se vietiin rehtorille tarkastettavaksi, ja kun hän sen oli katsonut kelvolliseksi, pyydettiin konsistoriumilta lupaa näytelmän pitoon, "koska se tänä syntisenä aikana oli estävä ihmisiä pahennuksen tieltä".
Lauri Matilaisen tuvassa näytäntö sitten suoritettiin iltahämärässä sen jälkeen, kun kauppa Heinätorilla oli jo loppunut. Katsojia oli ylen runsaasti, josta iloissaan Sundelius joi kolme suurta haarikallista olutta tietäen varmasti voivansa ne maksaa.
Tuvan perällä he sitten istuivat kaikin odottamassa vuoroaan.
Kun virsi oli veisattu, astui ensin esiin "prologi". Hän oli se oululainen Hooperin äijän tyttärenpoika. Urhoollinen hän muuten oli, mutta nyt rohkeus petti, ja tuimasti tutisivat pojan sääret, ja hampaat suussa loukkua löivät, kun hänen täytyi hartaana odottavien kuulijoiden eteen astua ja heille selittää, mitä näytelmä sisällänsä piti ja mitkä henkilöt siinä esiin tulevat. Hän oli pitkän alkurunonsa osannut kuin vettä, mutta nyt hän huomasi, että ihan joka ikinen sana siitä oli unohtunut.
— Etkö sinä lorvi saa loruläpeäsi liikkeelle? sanoi Sundelius, jonka naamasta hetkiseksi kiukun tieltä katosi lempeä muoto, ja silmät, jotka kattoa kohden mulkoilivat, iskivät vihaisen leimahduksen poikaan.
Silloin prologi arveli, että menköön kuinka menee, ja alkoi omasta päästään panna selityksiä kokoon. Hän kuvaili tuhlaajapojan elämää, hänen, joka ylensyömisessä ja juomisessa eli ja lopulta sikojen seuraan joutui. Sitten selitti hän pojan kotiintulon ja isän anteeksiannon. Näin näytelmän juonen julkilausuttuaan hän osoitteli kädessään olevalla kepillä jokaista näytelmään osallista.
— Tämä on isä, hurskas ja jumalaapelkääväinen mies, aina oikea ja tunnollinen, varakas ja kunnollinen, jolla mieli on hyvä ja rakkaus syvä, joka oikeuden tieltä ei pois vääjää, joka kaikki hyväksi säätää.
Sundelius nousi ja teki syvän kumarruksen. Hän oli puettu leveään punaiseen halaattiin, josta hänen vatsansa mahtavana pullotti esiin.
— Ja tämä on tuhlaajapoika, joka — joka — tässä pani poika jo omiaan, kun ei muistanut runoa — joka köyhä on niin, että roikaa, joka synnissä eli ja pysyi, ja irstaita himoja kysyi.
Ringius, jolla oli yllään risoja, arveli näytelmän päähenkilönä olevansa velvollinen suurempaan kunnianosoitukseen katsojia kohtaan, nousi paikaltaan, kulki katsojien eteen ja kumarsi jokaiselle.
— Tämä veli se riehuu juur julmast' ja toista hän kadehtii juur tuhmast', sanoi prologi osoittaen Johannes Tuderusta.
Samassa hän ällistyi, sillä hän ei tietänyt, mikä tuo pitkä ja laiha naisen pukimissa oleva olento oli, jota Jurvelius esitti.
— Se on minun aviosiippani, selitti Sundelius. Vaimo hyvä ja vakaa, joka kuten Saara on herrallensa kuuliainen eikä sano sanaakaan, tekee työtä ja ahertaa aamusta hamaan iltaan.
— Ja tässä on koko palveluskunta, hyvät ystävät ja kylänmiehet. sanoi prologi osoittaen Mathesiuksen veljeksiä, jotka häpeissänsä, punastuen aivan tukan rajaa myöten, istuivat penkillä kummallakin suuri oluthaarikka kädessään.
— Ja tässä, tässä ovat siat, ja prologi osoitti koulupoikia, jotka nelinkontin ryömivät maassa, ja kun heillä ei ollut mitään erikoista pukua sikamaisuutta ilmaisemassa, päästivät he aika sikavinkunan ja kiljahduksen. Katsojissa se herätti sellaista riemua, että he menestyksen rohkaisemina huusivat uudelleen aivan kuin siat, joista yksi on aidan raossa ja toiset vieressä ottavat tapaukseen osaa.
— Ja tässä, sanoi prologi lyöden kepillään permannossa olevaan luukkuun, on helvetin portti, ja piru on siellä sisällä.
Hän raotti hiukan luukkua, ja kaikki kumartuivat katsomaan Carolusta, joka pisti päänsä raosta esiin, mulkoili pahasti ja pisti kielen suustaan esiin. Naiset parkuivat ja rauhoittuivat vasta sitten, kun luukku taas oli suljettu ja prologi, sulkien näytelmän katsojien armolliseen suosioon, siirtyi pois.
Ringius astui nyt esiin tuhlaajapoikana, ja siat astelivat hänen kintereillään. Hän alkoi hiukan väräjävällä äänellä puheensa uskaltamatta luoda silmiään katsojiin. Mutta kauaakaan ei kestänyt, ennenkuin arkuus katosi; hän unohti, missä hän oli, ja tuhlaajapojan valitusten keralla hän valitti omaa kohtaloaan. Ja tuo välitön esitys riisti katsojien lapsimielet mukaansa. Ja kun Ringius vihdoin itkien vaipui maahan, oli syvä liikutus vallannut katsojien mielet.
Parkaisu, kimeä ja vihlova, joka naispuolelta kuului, katkaisi hiljaisuuden. Helvetin ovi oli auennut, paksu savupilvi nousi siitä, ja paholainen ryömi yskien tupaan. Hän oli sytyttänyt kellarissa suuren tukon märkiä heiniä "lisätäkseen vaikutusta". Vaikutus olikin valtaava katsojiin, mutta sitä turmiollisempi itse paholaiseen, joka kauan sai yskiä, ennenkuin saattoi puhua. Hänen osaansa ei varsinaisesti ollut kirjoitettu, vaan sai hän turvautua omaan kekseliäisyyteensä. Caroluksen kekseliäisyys ilmeni ensiksi siinä, että hän seisoi paikallaan, mulkoili pahasti, irvisteli, pisti kielen suustaan ja hännällään lyödä heilautti lähinnä olevia. Niin, häntä hänellä oli, köysi, joka oli takin liepeeseen kiinnitetty ja jonka toinen pää oli purkamalla köyden punontaa saatu leviämään paksuksi tupsuksi. Yllään hänellä oli punaisista tilkuista tehty puku ja otsassa laudan palaan kiinnitettynä kaksi lehmän sarvea. Naamansa hän oli noennut ja tappuroista tehnyt tuuhean tukan. Kolmipiikkinen hanko oli hänellä kädessään. Kun hän ei hetken naamaansa väännettyään osannut vieläkään mitään puhua, heristi hän hankoa ja alkoi pistellä katsojia mahaan.
Jurvelius, joka oli puettu akaksi, ryntäsi tuvan perältä ja kiljaisi:
— Mitä sinä täällä teet? Mene helvettiin!
Ei hänenkään osansa ollut kirjoitettu, vaan hän sai vapaasti puhua, mitä sylki suuhun toi. Naista pidettiin paholaisen hyvänä tuttavana, ja tällaisissa näytelmissä heillä aina oli paljon yhteistä hommaa. Jurvelius aloitti osansa haukkumalla paholaista, mihin tämä parhaansa mukaan vastasi. Pian oli käynnissä katsojien suureksi riemuksi vimmattu sanasota, jossa kiroilut ja haukkumasanat sinkoilivat. Lopulta syntyi tappelu heidän välillään, ja kun se suoritettiin oikein täydellä todella, otti yleisö huudoillaan siihen osaa. Lopulta Jurvelius kompastui hameisiinsa ja kaatui, jolloin piru pääsi hänen päälleen istumaan ja aikoi nyt laahata hänet kerallaan helvettiin. Silloin huusi akka renkinsä avukseen, ja yksin neuvoin, vimmatun ottelun jälkeen, jossa pirun häntä ratkesi ja jäi Jurveliuksen käteen piiskana käytettäväksi, Carolus lykättiin luukusta alas.
— Mene helvettiin ja vie häntäsikin sinne! huusi Jurvelius ja heitti köyden aukosta kellariin.
Kun luukku oli suljettu, menivät esiintyjät tuvan perälle lepäämään ponnistuksistaan.
Sundelius isänä nousi nyt paikaltaan. Hän sanoi olevansa rikkaassa talossaan ja läksi etsimään kadonnutta poikaansa. Hän teki permannolla kierroksen ja kertoi saapuneensa kylän ulkolaitaan. Uuden kierroksen tehtyään hän jo oli metsässä, jonka ihanuutta hän ylisti. Silloin hän näki poikansa, ja heidän välillään syntyi keskustelu, jossa lapselliset lauseet vuorottelivat raamatun lauseitten kanssa. Sundelius sulki Ringiuksen syliinsä, ja yhdessä he sikolauman seuraamina tekivät kierrokset permannolla tullakseen kylän ulkopuolelle ja lopulta kotiin. Täällä isä kutsui palvelijat valmistamaan pitoja, joiden näkyvin muoto oli oluella täytetyt haarikat. Sundelius herätti yleistä ihastusta tyhjentämällä ison haarikan yhteen hengenvetoon.
Kun hän näki kateellisen veljen, sanoi hän:
— Sinähän olet aivan viheliäinen paljaasta kateudesta.
Ja viheriäinen Johannes Tuderus olikin, aivan viheriäinen, sillä hän oli väriä käyttämällä saanut naamansa sellaiseksi.
Nyt alkoi riita isän ja pojan välillä tuhlaajapojan ruokkimisesta.
Riita oli kiivas ja loppui isän huudahdukseen:
— Piru sinut periköön!
Tätä hetkeä oli Carolus odottanut kurkistellessaan lattialuukun raosta. Hän ryntäsi ylös ja sieppasi kintusta Johannesta kiinni. Mutta tämä tarrasi vastaan eikä mitenkään ollut halukas menemään helvettiin.
— Eikö täällä ole ketään, joka tulisi avuksi? huusi hän.
Pari puolihumalaista sälliä, nähdessään paholaisen retuuttavan miestä, ryntäsi apuun. He kiskaisivat Johannes Tuderuksen vapaaksi. Mutta tämä oli vastoin näytelmän juonta, sillä helvettiinhän kateellinen veli oli vietävä. Nyt näyttelijät ryntäsivät Johanneksen apulaisten kimppuun, jota hyökkäystä he eivät suinkaan tyyninä ottaneet vastaan, vaan maksoivat lyönnin lyönnistä. He olisivat, vähälukuisuutensa takia joutuneet alakynteen, ellei katsojajoukosta olisi apua ilmaantunut. Pian oli täydellinen tappelu käynnissä. Siinä sitä rynnistettiin Lauri Matilaisen tuvan permannolla. Ja pirua puolustavat sällit, joilla jo ennestään oli kaunaa ylioppilaita kohtaan, iskivät oikeaan ja vasempaan.
Tiesi kuinka kauan tappelua olisikaan kestänyt, elleivät piru ja kateellinen veli olisi paenneet helvettiin ja vetäneet luukkua kiinni. Kahakka loppui, ja se antoi aiheen Sundeliukselle, joka itse oli hyvässä höyryssä, runomittaisen varoitussaarnan pitämiseen juoppoutta ja sen synnyttämiä paheita kuten irstautta ja tappelua vastaan.
Lopulta prologi astui esiin, ilmoitti näytelmän päättyneeksi, kehoitti katsojia pitämään täten saadun opetuksen mielessään ja elämään kunnollisesti ja jumalaapelkääväisesti tullakseen lopulta kootuksi Abrahamin helmaan.
Tyytyväisinä poistuivat katsojat, ja moni mietti, miten paljon sentään ylioppilaat saavat taistella sielun vihollista ja sen moninaisia juonia vastaan.
Suurilla juomingeilla ylioppilaat lopettivat sen illan.
* * * * *
Mutta Gabriel Tuderus läksi yksinään kulkemaan. Hän kulki pitkin joen jäätä ja nousi joen suussa olevalle Korpolaisvuorelle.
Hän oli nähnyt, miten hänen näytelmänsä oli esitetty, ja toverien suusta kaikuessa olivat monet kohdat siitä tuntuneet niin köyhiltä, niin kömpelöiltä. Ja kuitenkin! Hän osasi runoilla, ja suomenkieli taipui ajatuksia kuvaamaan. Tuo markkinaväki se oli sittenkin runon kautta saanut jotain uutta, hän tiesi sen.
Ja hän tiesi, että hän ei koskaan elämässään olisi osaava muulla kielellä runoilla, että siinä oli hänellä tehtävä, joka houkutteli ja joka tyydytti.
Palatessaan kävelyltään hän meni pormestarin luo, jonka asunnolla pidettiin pitoja. Rikkaita kauppiaita, äveriäitä maalaisia, ulkomaalaisia tavaranvaihtajia, jotka olivat turkiksia ostamassa, oli koolla. Gabriel näki siellä myös maaherran ja hänen seurassaan hienosti puetun nuorukaisen. Hän oli maaherran nuoremman veljen poika Gustaf von der Linde, joka oli tullut Turun yliopistoon lukujaan jatkamaan ja kuului smoolantilaiseen osakuntaan.
Tämän kanssa Gabriel näki Barbaran puhelevan, ja mieletön kateus heräsi hänessä. Hän vei Barbaran syrjempään ja sanoi hänelle:
— Miksi sinä olet tuolle nuorelle heitukalle niin ystävällinen?
— En minä ole hänelle sen ystävällisempi kuin muillekaan, vastasi
Barbara.
— Sinä niin sanot, mutta on minullakin silmät päässä.
— Katsele sitten, mitä olet näkevinäsi, sanoi Barbara ja aikoi lähteä.
— Sinä et saa mennä hänen luokseen. Minä kiellän sen.
— Minä olen talossa emäntänä ja minun täytyy kestitä vieraitani. Jos maaherra ja hänen veljenpoikansa isäni taloa käynnillään kunnioittavat, niin ei minun sovi pysyä loitolla.
— Barbara, älä nyt mene hänen luokseen, älä nyt! Mene joskus toiste, mutta älä tänä iltana!
— Miksi en tänään?
— Siksi, että minä en sitä tahdo!
— Vai niin! Joko mielesi taas tekee komennella? Nyt minä menen hänen luokseen.
— Jos menet, niin on se ero meidän välillämme!
— Tee mitä tahdot!
Ja kääntyen Gabrielin luota meni Barbara kuten uhalla Gustafia kohden. Hän tahtoi olla ystävällinen sille, jolle hän itse tahtoi. Ja uhmailemisen halu sai hänet olemaan ystävällisempi Gustafille kuin hän sitä ennen oli ollutkaan. Koko naisellisen lumousvoimansa, jonka nainen niin hyvin tuntee ja jota hän mielellään käyttää tunteakseen itsensä miehen yliherraksi, hän nyt suuntasi Gustafiin. Hän nauroi iloisesti, mutta naurussa oli samalla pieni levoton väre. Sisäisen levottomuuden vaikutuksesta hänen vilkkautensa lisääntyi, ja tuo ihmeellinen eloisuus, joka miehen kokonaan lumoo, värähteli koko hänen olemuksessaan. Sillä hetkellä hän oli todella nainen, turvaton ja arka ja samalla voitokas ja uskalias, ikuinen arvoitus itselleen ja arvoitus miehelle.
Gustaf ei voinut irroittautua hänen seurastaan. Hän tuli rohkeammaksi, hän uskalsi sanoa sanoja, joiden takana piilivät rakkauden ensimmäiset arat tunnustukset. Ja jota kauemmin hän puhui, jota enemmän hänen katseensa kertoivat siitä, mitä hän ei vielä suoraan tohtinut tunnustaa, sitä enemmän Barbarassa väheni iloisuus. Hän katseli pitkin huoneita etsien Gabrielia. Hän kulki hänen ohitseen, mutta Gabriel ei häneen katsonutkaan. Silloin olisi Barbaran tehnyt mieli itkeä, mutta ylpeys, se pani hänet nauramaan Gustafin kertomille kaskuille.
Sitten ei Barbara enää nähnyt Gabrielia. Kun tämä oli kadonnut, niin mitä välitti Barbara enää Gustafista. Hän pakeni hänen luotaan, etsi Gabrielia kaikista huoneista, mutta turhaan. Levottomana hän poistui talosta, juoksi pihamaan poikki professorin asunnolle. Avatessaan oven Stodiuksen huoneeseen hän näki Gabrielin siellä.
Hänet nähdessään Gabriel nousi ja aikoi mennä pois, mutta Barbara astui hänen tielleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Gabriel oli aikonut pysyä lujana, mutta itkevä tyttö pehmitti hänen mielensä. Hän ei voinut enää itseään hillitä, vaan painoi tytön lujasti rintaansa vastaan.
Kauan he istuivat vieretysten, ja rakkauden kaunis keskustelu, jossa tavallisin sana sisältää niin paljon, sovitti kaiken äskeisen.
— Sinun täytyy nyt jo mennä, vieraat odottavat, sanoi Gabriel.
— Mitä minä heistä, vastasi Barbara nauraen.
— Mutta Gustaf!
— Odottakoon, jos hän odottaa.
— Sinä et siis rakasta häntä?
— Joutavia!
— Et ole rakastanutkaan?
— Ei puhuta siitä enää.
— Kuule, Barbara, nyt sinä saat mennä taloon ja olla hänen seurassaan niin paljon kuin tahdot, minä en välitä siitä.
— Mitä hupia sinä silloin luulet siitä olevan.
— Tottele nyt kerran minua.
— Sinä tahdot siis niin?
— Tahdon.
— Minkätähden äsken sitten pidit sellaista melua siitä?
— Tietääkö ihminen aina, mitä hän tahtoo? Menkäämme nyt.
— Minä olisin paljon mieluummin täällä sinun seurassasi.
— Siihen on meillä huomenna aikaa.
Heidän mennessään yhdessä pihamaan poikki sanoi Gabriel:
— Ei sinun sentään koko aikaa tarvitse olla hänen seurassaan. Tule toisinaan minunkin luokseni. Ei sinun tarvitse jäädä, kunhan ohitse kuljet ja katsot minuun. Sitten saat taas mennä hänen luokseen. Ja kuule, yhtä et saa tehdä, et saa tarttua hänen käteensä.
— Miksi en?
— En minä tiedä, minä en sitä voisi katsella.
Ja sovussa he astelivat taloa kohden, jossa tanssi jo oli käynnissä.
— Mutta tanssissa? kysyi Barbara.
— Tanssista minä veisaan viisi. Ei sitä tanssissa kädet mitään merkitse, jalathan siinä ovat liikkeessä.
Isossa salissa kävi tanssi, nuoret siellä karkeloivat, mutta muualla istuivat vanhukset ja keskustelivat kaupan käynnistä Tukholman ja Saksan kanssa. Ja pujahtipa kieliriitakin esiin, sillä suomalaiset kauppiaat arvelivat ruotsalaisten ja saksalaisten elävän heidän kustannuksellaan.
— Mitä me saamme rahojemme edestä, kysyn minä, mitä me saamme? sanoi lihava Yrjänä Sonni. Jumalaa tuskin tohdimme suomeksi liki tulla, liekö tuokin jo ruotsalaiseksi muuttunut. Ja veroja, veroja, niitä kyllä kootaan, mutta minä nyt olen sellainen mies, että kun minä rahaa annan, niin tahdon jotain rahan edestä saadakin, jotain hyvää, enkä vain haukkumisia, joilla meitä syötetään arki- ja pyhäpäivinä. Minun nimeni on Sonni, ihan rehellisesti Sonni, mutta senkin saksalaiset muuttavat Sonneksi. Se kuuluu olevan aurinko. Kaikki ne tahtovat ottaa, yksin nimemmekin. Mutta sen minä sanon, että kerran minä näytän, mikä minä olen, ja tottahan tuntevat miehen, kun pusken.
Ja suomalaiset pysyivät erillään ja keskustelivat yhteenliittymisestä
Ruotsin herroja vastaan.
Missä maaherra liikkui, siellä hän kuitenkin heti katkeruuden poisti, sillä höyli ja alentuvainen oli hän kaikkia kohtaan. Ja suomeakin hän puhui suomalaisille, tosin kovin kankeasti, mutta yrityskin oli suomalaisten mieleen.
— Herra se minunkin pojastani on tuleva, sanoi Yrjänä Sonni, sen minä olen itse tykönäni päättänyt. Tavata se jo osaa, ja vähitellen, vähitellen siitä sitten mennään eteenpäin.
Ja Yrjänä Sonni selitteli poikansa ihmeellisiä luonnonlahjoja, ja iloissaan sellaisen pojan isänä olosta hän joi itsensä niin humalaan, että hänen vaimonsa sai raapottaa häntä kotia.
— Herra se meidän Kustusta tulee, puhui hän kotimatkalla vaimolleen, ihan oikea herra. Ja sitten sen nimikin muutetaan. Minä kysyin niiltä professoreilta, mikä se sonni on latinan kielellä. Taurus se kuuluu olevan. Ja Gustavus Taurén on minun poikaani nimitettävä. Se se joltakin kuuluu!
Vaimonsa vastustuksista huolimatta hän keskellä yötä herätti kuusivuotiaan poikansa ja sanoi:
— Tiedätkö, mikä sinun nimesi on?
— Kustu Sonnihan se on.
— Niin on, mutta kun kouluun tulet, niin Gustavus Taurén sinusta tehdään. Ja silloin ei sinua herrasta erota mikään muu kuin tuo nenäsi, josta niin selvästi näen, että minun poikani olet, omaa suomalaista vertani ja omaa sukuani.