ENSIMÄINEN LUKU.
Länteen päin Haoman rotkoasunnosta ja pohjoiseen Melik shaahin pääkaupungista, Raghasta, kohosi Raghaan päin pitkänkaltevalla mäellä kertojattaren, Anahitan, linna-asunto. Vaihtelevan rikas kasvullisuus rehoitti tämän mäen rinteillä, sen juurella tuuhea granaatti-lehto, korkeammalla tummia sypressejä ja lähinnä rakennusta iloisempia, täplärunkoisia ja runsaslehtisiä plataaneja. Haoman rotkon ohi syöksähtävä vuorijoki kääntyi laaksoon saavuttuaan länttä kohti ja kulki sirona, pitkänkaarevana mutkana Anahitan linnan pohjoispuolella olevan viljavan ja hymyilevän laakson läpi. Tie, jolle sinne tänne oli rakennettu harmaamarmorisia porrasastuimia, kiemurteli mäen rinnettä pitkin ylös linnan jykevälle rautaportille, jonka seudun väestö harvoin oli nähnyt aukeavan. Sillä oli olemassa vaan yksi mahti, joka vaikeudetta aukaisi tämän oven, ja se oli Anahitan jalokivistä säteilevä sormus, jonka näyttäjälle musta pääeunukki nosti portin paksun rautasalvan. Mutta tätä taikakalua säilytti linnan valtijatar, Anahita itse, ja vaan erityisen tärkeiden asianhaarojen vaatiessa hän sen antoi ulkopuolella linnaansa asuville kuolevaisille. Itse teossa olikin tämä linna, jota korkea suojamuuri ympäröi, ikäänkuin eroitettu pois muusta maailmasta. Tuntui siltä, kuin sen asujamet vaan katseidensa kautta olisivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.
Varsin avara oli se näköala, joka linnasta aukeni. Sen laakealle katolle istutetusta puutarhasta näki selvään yli upean Raghan kaupungin, vaaleansinisine ja kullattuine minareteineen ja kupukattoineen, komeine palatseineen, laveine torineen sekä varjokkaine sypressi- ja plataanipuistoineen. Pohjoisessa taas, tasangon kaukaisrajalla, haamoittivat Elbursvuorten mahtavat harjannepiirteet, joista Demavendin valkoinen jättiläiskeila hallitsevana, pilviä piirtäen kohosi ilmoille. Rautaportin sisällä oli pieni piha, ja sen perältä johti matala, ruskeamarmori-pielinen ovi kulman muodostavaan solakäytävään, johon pienet kattoaukot säästäväisesti päästivät valoa. Tämä käytävä päättyi avaraan kahden kerroksen korkuiseen saliin, jonka permantona oli taidokas mosaiikki ja jonka keskellä pulppuili jaspis-ammeinen, liljojen, zhasmiinien ja tulppaanien ympäröimä suihkulähde. Katossa oleva leveä neliskulmainen aukko päästi runsaan valon sisälle; ainoastaan helteisimpinä päivinä se peitettiin renkailla esiin vedettävällä verholla. Molemmin puolin tämän salin pitkiä seiniä sijaitsi pienempiä, pehmeillä patjaistuimilla ja hienoilla seinäverhoilla mukaviksi ja upeiksi sisustettuja huoneita. Alakerran huoneet eroitti salista ainoastaan paksut eriväriset laskosverhot, jotka saattoi kokonaan työntää eteen, niin että pieni huone peittyi, tarjoten hämärää ja viileyttä. Tavallisesti olivat nämät verhot syrjään vedetyt, ja tällöin aukeni sali kupeilleen vielä avarammaksi. Näiden yläpuolella parvekkeena olevia huoneita eroitti salin yläosasta keltainen seeteristä kauniskuvioisesti veistetty rintanoja. Nämät huoneet olivat alkuperäisesti vierashuoneita, laaditut matkustavia vieraita varten. Ennen niitä olikin siihen tarkoitukseen käytetty, sillä tämä linna oli alkuaan ollut erään visiirin asunto ja vasta hänen kuoltuaan annettu kertojattarelle, Anahitalle.
Avarasta etusalista johti kahden vaaleankeltaisen marmoripatsaan kolmeen osaan jakama leveä ovikäytävä sisempään pienempään saliin, jonka kattoaukko oli ahtaampi, ja jossa vallitsi himmeämpi valaistus. Keskellä tätä salia oli suuri hietakello. Salista kohosivat marmoriportaat pienelle ovelle, joka johti rakennuksen pohjoispuolella sijaitsevaan puutarhaan. Tämä ulottui aina linnaa ympäröivään suojusmuuriin saakka, joka huimaavan korkeana ja jyrkkänä laskeusi laaksoon saakka. Puutarhan polkuja peitti punerva hieta ja se oli täynnä harvinaisen kauniita ja hyvin hoidettuja ruusupensaita sekä Itämaan tuoksuvia kukkia. Hellä käsi nähtävästi hoiti tätä kasvipyhäkköä, sillä niin siisti, järjestetty ja rehoittava oli sen kukkaismaailma. Pienet, erihaaraisesti säteilevät suihkulähteet levittivät viileyttä, ja suuret, taidokkaasti, puutarhaan asetettujen pylväiden ja rakennuksen seinän väliin katokseksi pingoitetut kankaat estivät, tarpeen vaatiessa, auringon paahtavia säteitä kuihduttamasta hentoja kukkaisolentoja. Muuten ne nyöreillä vedettiin syrjään, sillä ei ollut pelkoa siitä, että kenenkään kuolevaisen katseet laakson puolelta olisivat voineet häiritä sitä, joka täällä puutarhassa oleskeli. Linnan puutarhanpuolista seinää peittivät paksut köynnöskasvit, joiden takaa ei ollenkaan näkynyt jykevistä kivistä kyhättyjä mustuneita seiniä. Puutarhan kulmasta kohosivat leveillä sivunojakkeilla varustetut valkeamarmoriset portaat linnan kattopuutarhaan. Pienemmästä salista johti solakäytäviä sisähuoneisiin. Näiden takana avautui vielä verhostimilla katettuja holvikaarikäytäviä, pihoja ja hedelmäpuutarhoja aina länsipuoliseen suojamuuriin saakka.
Oli aikainen aamuhetki. Joskohta vuodenaika jo kallistui syksyyn ja vaikka jo eloja ja hedelmiä ruvettiin korjaamaan, uhkui vielä itämainen luonto kesäistä elinvoimaa ja kasvimaailman komeutta. Elbursvuoria ja Demavend-huippua peitti ohut vaaleansinervä auer, joka näytti ikäänkuin käärivän nämät jähmeät ja jykevät kivijättiläiset pehmeisiin läpikuultaviin harsoverhoihin.
Kertojatar Anahita oli noussut tavallista aikaisemmin. Herättämättä makuukammionsa etuhuoneessa nukkuvia seuralaisnaisiaan oli hän pukeutunut ohueeseen liinaiseen vaippaan ja pujahtanut hiljaa ulos. Tultuaan hietakello-saliin, huomasi hän vielä melkoisen ajan olevan jälellä siihen hetkeen, jolloin Raghasta huminana kuului satojen muetsinien aamurukoukseen kehoittavat äänet. Anahita lähti siis puutarhaan turvateilleen virkistävää aamusuihkua antamaan. Marmorirahilta hän otti polttokuvilla koristetun pitkäkaulaisen saviastian, täytti sen vedellä lähimmästä suihkulähdeammeesta ja rupesi kukkasiaan kastelemaan. Notkeasti hänen siro vartalonsa pujoitteleikse ruusupensaiden ja kukkaislavojen välitse. Jokainen hänen viehkeistä suosikeistaan sai sitten hoitajattareltaan aamuvirkistyksensä, ja tuntui kuin näiden mykkien olentojen silmissä olisi välkähtänyt kiitollisuuden kyyneleitä, sillä kohta kimmelteli koko pieni puutarha moniväristen jalokivien hohteisena pisaravaippana. Viimeisen ruusupensaan kasteltuaan istuutui Anahita puutarhan pohjoisen seinän keskellä olevalle, köynnöskasvien ja ruusupensaiden ympäröimälle jaspis-rahille ja rupesi lukemaan koraani-kääryä. Ahkerasti hän tutki tätä islamin pyhää kirjaa, sillä hän ei yhtenäkään päivänä unhoittanut ylevää ja pyhää kertojattaren-tehtäväänsä. Tänä päivänä tietoisuus siitä erityisen elävästi liikkui hänen mielessään. Sillä oli juuri hänen edelläkävijänsä kertojattaren kuolinpäivä. Alamutin synkän joukkion ja hovijuonien yhdistyneisiin ansoihin oli tämä kertojatar langennut, häntä syytettiin siveyden rikoksesta, vääriä todistuksia tuotiin esiin ja kertojatar parka oli lain mukaan kuoletettu siten, että hän syöstiin alas kuiluun Elbursvuorten korkealta kallionkielekkeeltä. Hän ei ollut ikäänsä pysynyt impenä, sanottiin, hän ei ollut täyttänyt korkean tehtävänsä vaatimuksia ja — oli siis ansainnut kuolonrangaistuksen. — Vasta joku aika tuon onnettoman kuoltua tuli hänen viattomuutensa ilmi, ja silloin noudettiin hänen jäännöksensä Elbursvuoristosta, ne haudattiin juhlallisilla menoilla ja vainajata kunnioitettiin miltei pyhimyksenä. Hänen väärät syyttäjänsä rangaistiin julmasti; toiset haudattiin elävältä, toiset soaistiin ja hirtettiin jaloista. Tämän tiesi Anahita, ja muisteli nyt kuten usein muutoinkin kauhistuen edeltäjänsä surkeata kohtaloa. Mutta omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä olivathan hallitsevien silmät nyt auenneet. Ja lisäksi hän täysin tajusi tehtävänsä ylevän merkityksen. Olihan hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puoltaja shaahin tykönä, ja hänen innostuksensa tähän ylevään tehtävään voitti kaiken pelon ja kaikki muut näkökohdat. Siksipä hän alituisilla hartaudenharjoituksilla koetti tehdä itsensä soveliaaksi tulevaa tehtäväänsä täyttämään.
Anahita oli yli maan kuuluisa ja arvossapidetty. Jo hänen syntymästään oli liikkeellä taruja. Hänen vanhempansa olivat — näin kertoi kansa — lapsettomia. He tekivät kumpikin lupauksen elää kymmenen vuotta siveinä, toivoen Allahin tulevaisuudessa lahjoittavan heille lapsen, jonka he tahtoivat kasvattaa niin, että Allahin kunnia hänen kauttansa maan päällä oli lisääntyvä. Ja Allah kuuli heidän rukouksensa ja lahjoitti heille tyttären. Kun hän oli hieman suuremmaksi varttunut, huomattiin Allahin hänelle syntymästä antaneen tavattomia ominaisuuksia: nöyryyttä, lempeyttä, hyvyyttä ja viisautta. Tuntui siltä, kuin vanhemmilla ei olisi ollut mitään vaivaa kasvattaessaan häntä hurskaaksi ja Allahille mieleiseksi. — Näin kertoi kansa.
Eikä syyttä Anahitaa laajalti ylistetty. Sillä Itämaiden rikas luonto tuntui häneen koonneen kaikki, mitä sillä oli vienoa ja kaunista. Niin oli hohtava taivas antanut hänen silmilleen safiirinsininsä, ja ne säteilivät kirkkaina kuin onnea tuottava Kanopustähti. Hänen katseensa viattomuus ja lempeys tunki ehdottomasti jokaisen sielun syvyyteen, riemastuttaen ja elvyttäen kuin kevätaurinko; hänen huulensa olivat puhtaan punaiset kuin Jemenin kallein rubiini, ja hänen vartalonsa oli sypressinsolakka ja sulojäseninen.
Sekä vanhempiensa hurskauden että omien luontaisten ominaisuuksiensa vuoksi veti Anahita jo nuorena kansan huomion puoleensa, ja hänen suuremmaksi vartuttua, pääkaupungin kansa yksimielisesti määräsi hänet kertojattareksi kasvatettavaksi. Isä oli kuollut Anahitan lapsena ollessa, ja äidille oli sitten jäänyt hänen kasvatuksensa toimeksi.
Istuen jaspis-rahilla oli Anahita syventynyt Koraaniinsa, kun hänet äkkiä herätti hartaudenhaaveilustaan Raghasta päin kuuluva torvien toitotus. Se ilmaisi aikaisimman aamurukoushetken lähestyvän. Samassa näyttäytyi asuinhuoneeseen johtavalla kynnyksellä Ferengis, Anahitan ystävätär ja seurustelijatar. Häntä seurasi kuusi Anahitan muuta seurustelijatarta, jotka kantoivat mukanaan rukousmattoja. Sitten ilmestyi Anahitan harmaatukkainen äiti Sabeiha, sekä kaikkein viimeiseksi Anahitan imettäjä, vanha Tumadir. Anahita suuteli äitiänsä aamutervehdykseksi, ja kun naiset olivat vieneet rukousmatot ylös kattopuutarhaan ja levittäneet ne sen hienohietaisille poluille, rupesi Sabeiha, tyttärensä käsivarren tukemana, hitaasti astumaan katolle johtavia portaita ylös. Kaikkien saavuttua ylös, asettui kukin oman rukousmattonsa ääreen seisomaan, kasvot käännettyinä lounaaseen, pyhää kaupunkia kohti. Kun Raghasta rupesi kuulumaan muetsinien rukoukseen kehoittavat laulunsekaiset huudot, heittäytyivät katolla olevat naiset polvilleen ja toimittivat hartaan aamurukouksensa. Kun muut jo olivat lopettaneet rukouksensa ja nousseet seisomaan sekä kun seurustelijattaret alkoivat kääriä rukousmattoja kokoon viedäkseen ne alas, viipyi Anahita vielä kumartuneena matollaan ja kuiskaili palavia rukouksia. Sillä luettuaan tavalliset rukouksensa hän vielä rukoili edeltäjättärensä, kertojatar-vainajan puolesta, nyt hänen kuolinpäivänään. Mutta Anahitalle itselleenkin oli tämä päivä suuresti merkillinen. Sillä sen kestäessä hänen ensi kerta tuli ryhtyä täyttämään kertojattaren-tehtäväänsä. Edellisenä päivänä oli eräs kurdilainen päällikkö lähettänyt hänelle sanan ja ilmoittanut tulevansa asiaansa hänelle ilmaisemaan. Siksipä rukoili Anahita:
— Allah, sinä joka olet minulle määrännyt ylevän tehtäväni, kaikkien vääryttä kärsivien auttamisen, lainaa minulle kaikkivaltias apusi, suo minulle myös viisautta, että tällä ensi kerralla oikein ja tunnollisesti täyttäisin vaikean tehtäväni.
Ja kun hän viimein nousi, säteilivät hänen sinisilmänsä vakaumuksen hohtoa sekä tietoisuutta rukouksen kuulemisesta. Hänen poskilleen oli kohonnut ohut, soma puna, ja hän oli niin viattoman näköinen ja säteilevän kaunis, seisoessaan siinä keveinä poimuina alasvaluvassa valkoisessa hienoliinaisessa puvussaan, että hänen seurustelijattarensa ihastuneina katselivat häntä, hän kun näytti heidän eteensä äkkiä ilmestyneeltä sovinnon ja rauhan hengettäreltä.
— Sinulle on koittanut tärkeä päivä, lapsi, sanoi Sabeiha.
— Tärkeä ja pyhä päivä, äiti. Olen rukoillut sille Allahin siunausta ja toivon hänen auttavan minua.
Anahitan ääni kajahti heleän kirkkaana ja täynnä luottamusta.
— Minusta tuntuu ikävältä, huomautti vanha Tumadir, että tehtäväsi alkaa juuri edeltäjättäresi kuolinpäivänä.
Samassa kuului ruusupensaan juurelta hiljainen risahdus, ja kohta tuli sieltä esiin pieni stellio-sisilisko, joka peljästyneenä pysähtyi katsomaan puutarhassa olevia ihmisiä. Tumadir riensi sen luo, ja onnistui, muutaman kerran hypähdettyään pakenevan pikkueläimen jälkeen, sandaalinsa pohjalla polkemaan sen kuoliaaksi. Näiden pienten sisiliskojen tappamista piti harras islaminuskolainen velvollisuutenaan, sillä luultiin sen kallella olevalla päänasennollaan matkivan islaminuskoisten rukousta.
— Näittekö sen pahaa katsetta? — huudahti Tumadir. — Paha enne, paha enne. Mutta onneksi sain tuon ilkiön tapetuksi, ja tahdon tänään lisätä rukoukseni moninkertaisiksi, jotta sen vaikutukset jäisivät tehottomiksi.
— Allah on tekevä tyhjäksi jokaisen pahan katseen vaikutuksen — virkkoi Anahita — sillä tehtäväni on hänen määräämänsä ja suosimansa.
Näin sanottuaan hän tarjosi käsivartensa äitinsä Sabeihan nojattavaksi, ja naisten seuraamana hän hitaasti astuen saattoi hänet alas kattopuutarhasta linna-asunnon sisähuoneisiin.