TOINEN LUKU.
Ijäkäs Sabeiha oli seudun taitavin mattojen ja verhojen kutojatar. Useat Melik shaahin komeimmista matoista ja ikkunaverhoista olivat hänen kutomiaan. Kaikki Anahitan palatsin seinä- ja oviverhot olivat hänen tekemiään. Kieltämättä saattoivat nämät kilpailla upeiden Intian kudoksien ja komeiden Kashmirin shaalien kanssa.
Sisäpihan perällä oli Sabeihan kutomahuone. Siinä oli monenlaisia kangaspuita, joihin erivärisiä lankoja oli pingoitettu. Tästä avarasta huoneesta johti ovi plataanien varjostamalle lavealle nurmikolle, jolle lankojen kuivattamista varten oli pystytetty korkeita oksaisia sauvoja. Varhaisesta aamusta alkaen hääri ahkera Sabeiha täällä avustajanaistensa kanssa, kutoen taidokkaan-kuosisia mattoja ja verhoja. Tänne hän nytkin oli rukoilemasta tultuaan, vetäytynyt työskentelemään. Anahita palasi puutarhaan, istuutui jaspisrahille ja rupesi jatkamaan koraaninlukua. Tuntui siltä, kuin hän tänä päivänä monin kerroin olisi tahtonut toimittaa hartauttaan, kuin hän olisi kuumeentapaisella innolla tahtonut puhua Allahin kanssa, valmistuakseen tehtäväänsä ja saadakseen varmuutta ja voimia. Pitkäksi aikaa hän ei kuitenkaan ehtinyt vaipua pyhän kirjansa lukemiseen ja mietiskelyyn, ennenkuin rautaportilta kuului kolme koleata vasaraniskua. Kohta senjälkeen astui pääeunukki, tummaihoinen, laiha mies puutarhaan ja ilmoitti:
— Kurdilainen päällikkö, Mervim, lähettää sinulle, valtijatar, tervehdyksensä ja kysyy, oletko nyt valmis kuulemaan hänen asiaansa.
— Olen valmis — vastasi Anahita säpsähtäen keskeltä lukemistaan.
Eunukin poistuttua Anahita meni avaraan etusaliin, jossa hän istuutui matalalla kohonteella sijaitsevalle, punaisella silkkishaalilla peitetylle keltamarmori-istuimelle. Hän näpäytti kädellään istuimen vieressä riippuvaa hopealevyä; se oli merkki naisille. Ferengis ja muut Anahitan seuralaisnaiset saapuivat kohta paikalle ja asettuivat hietakello-saliin johtavan käytävän luo. Vanha Tumadirkin ilmestyi heidän pariinsa. Kuullessaan askeleita solakäytävästä, vetivät Anahita ja hänen naisensa harsot kasvoilleen. Vähällä olivat he unhoittaa tämän tavan, sillä niin harvoin muu mieshenkilö, kuin eunukki, astui näiden seinien sisälle.
Mervim, tummaverinen, mustapartainen ja ruhtinasryhtinen keski-ikäinen mies, astui eunukkien saattamana sisään. Hän oli puettu karkeakuteiseen, jalkoihin asti ylettyvään mustaan kauhtanaan, jota vyötäisien kohdalta piti koossa punaisesta ja valkoisesta silkistä punottu nuora; siitä riippui kauniskahvainen, hopeatuppinen tikari. Päässä oli hänellä avara valkea turbaani, ja oikeassa kädessä pitkä, omakorkuisensa käyräpää sauva. Hän irroitti tikarin vyöltään ja laski sen, rauhallisten aikeidensa merkiksi jalkojensa juureen. Myöskin sauvansa hän asetti syrjään seinän nojaan. Sitten hän ojensi molemmat kätensä Anahitaa kohti ja virkkoi:
— Terve, Anahita, sinä sorrettujen puoltaja!
— Terve, Mervim, terve tuloasi kattoni alle, virkkoi Anahita vieraalle.
Ja hän jatkoi:
— Vanno ensin, että tahdot kunnioittaa taloni rauhaa!
Mervim vannoi:
— Allahin ja profetan kautta vannon kunnioittavani tämän talon rauhaa.
Nyt poistuivat eunukit, ja naiset kantoivat suihkulähde-ammeen viereen maton, levittivät sen, ja laskivat sille korkean patjaistuimen vierasta varten.
Anahita viittasi naisille, että he saivat poistua, ja veti syrjään kasvoharsonsa. Avokasvoin ja peittelemättömänä kuin totuuden ja oikeuden piti kertojattaren ryhtyä tehtävänsä toimituksiin.
Mervim, joka juuri oli istuutumaisillaan, pysähtyi vaistomaisesti Anahitan sinisilmäin suloutta ihailemaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän, huomattuaan immen luovan katseensa alas, istui patjalle.
Anahita kehoitti häntä puhumaan:
— Nyt, Mervim, saatat ilmaista asiasi. Noudattaen kehoitusta Mervim alkoi:
— Elin onnellisena laajan heimon päällikkönä Kurdistanissa. Minulla oli heimoni ja pitkät ajat myöskin hallitsijani luottamus. Iloiten ajattelin että työni ja vaikutusvaltani tulevaisuudessa oli koituva kolmen poikani onneksi. Sillä isänsä tavoin toivoin heidän kerran saavuttavan ylhäisiä luottamustoimia heimoni keskuudessa. Ymmärtänet, että tämä on vanhempien suurin ilo, kun laskevat lastensa tulevan onnen perusteita. Lapsissamme jatkuu oma itsemme, se elää vielä silloinkin, kun jo lepäämme maan povessa. — Mutta onneni ei saanut häiritsemättä jatkua, elämäni alus ei totuttua tasaista suuntaansa kulkea. Sen eteen sattui petollisia salakaria, jotka olivat vähällä särkeä sen pirstaleiksi. Ne syöksivät sen pimeiden myrskyjen merille. — Kuulehan, kun jatkan ja kerron sinulle, mitä vääryyttä olen saanut kärsiä. Kurdistaniin tuli uusi maaherra, entisen kuoltua. Vainaja oli pitänyt minua ystävänään, maakunnan hallinnon tukijana. Sillä hän tiesi, että rakastin heimoani, että tunsin heidän tapansa ja että helposti saatoin ohjata heitä kuuliaisuuteen ja tapojen sävyisyyteen. Hän tiesi myös, että voitokkaasti olin torjunut ympäröivien syyrialaisten ja tatarilaisten heimojen hyökkäykset ja ryöstöretket. Hän tiesi, että olin karkoittanut murhan- ja vilpintekoja tavoittelevia, salaa hiipiviä assassiineja heimoni alueelta. Mutta uusi maaherra, Jusuf, tahtoi itse yksinomaan hallita. En sekaantunut hänen hallitustoimiinsa, vaan pysyin omilla aloillani, sovittaen heimolaisteni riidat, tukien heitä neuvoillani. Mutta uusi maaherra rupesi pian kadehtimaan rikkauksiani ja onneani. Hän kielsi minulta kaiken sen johdon, jonka heimoni keskuudessaan oli minulle uskonut, ja kun huomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, virkkoi hän ivallisesti, että oikeus maassa on vaan shaahilla ja hänen korkeimmilla palvelijoillaan. Hän kanteli nyt hoviin, että muka olin juonittelija ja että turhanpäiten sekaannuin maakunnan hallitustoimiin; tämän huomasin siitä, että shaahilta tuli julistuskirja, jossa minua kuoleman uhalla kiellettiin juonittelemasta ja hallintoon sekaantumasta. Tähän aikaan hyökkäsi Kurdistanin pohjoisosaan toinen tatarilainen rosvoheimo, ja kurdien päällikkönä lähdin heitä vastaan. Nyt oli uusi maaherra saanut tilaisuuden minut kokonaan kukistaakseen. Ennenkuin sotaretki oli ehtinyt loppua — vaikka ei kukaan epäillyt, että kurdien oli onnistuva karkoittaa raakalaisjoukot — kanteli Jusuf uudestaan hoviin, että minä olin liittynyt maahan hyökänneisiin vihollisiin. Juuri karkoitettuani viholliset kauas maan rajojen ulkopuolelle, ja heille hirvittävän tuhon tuotettuani, sain Jusufin kautta shaahilta kirjeen, jossa minut tuomittiin kapinoitsijana omaisuuteni menettäneeksi. Ja kuoleman uhalla käski tämä kirje minua kiireimmiten lähtemään perheeni kanssa maasta pois. Jusuf, tuo ilkiö, anasti omaisuuteni ja lähetti asunnolleni hurjat peitsimiehensä minua ja perhettäni karkoittamaan sekä omaisuuttani anastamaan. —
Suurimmalla jännityksellä oli Anahita seurannut kurdilaispäällikön kertomusta, ja hänen kauniisiin silmiinsä oli laskeutunut himmeä surullisuuden verho. Hän kysyi äkkiä:
— Mutta etkö koettanut puolustaa viattomuuttasi ja selvittää asiaasi shaahille?
— Sitä koetin monasti, mutta turhaan — vastasi Mervim. — Shaahin luo on vaikea päästä muun kuin hänen lähimpäinsä. Häntä ympäröi ylipääsemättömän korkea muuri, jonka portin ainoastaan hänen oma tai hänen ylinten käskyläistensä mahtisana aukaisee. — Kun huomasin perikatoni olevan oven edessä, lähetin joukon taattuja miehiä Raghaan jalon Hassan Ibn Alin luo, häneltä saadakseni apua. Mutta näistä joutuivat — kuten sittemmin kuulin — useat varta vasten Raghan teillä väijyvien assassiinien käsiin, ja loput katosivat tietämättömiin. Ehkäpä Jusuf puolestaan myös oli ryhtynyt varokeinoihin, jotta eivät edes valitukseni pääsisi hallitsijan kuuluviin. Heimoni aikoi jo nousta kapinaan, mutta sain heidät luopumaan siitä mielettömästä aikeesta. Päätin sillä hetkellä väistyä ylivallan edestä ja miettiä kunniani ja asemani entisen arvon palauttamista. Vetäydyin perheeni kanssa Thabarma järven etäiselle saarelle; ainoastaan harvat läheisimpiä ja uskollisimpia heimolaisiani seurasivat minua sinne.
— Miksi et aikaisempaa ole ryhtynyt toimiin? — kysyi Anahita.
— Nyt on tarjoutunut sopiva tilaisuus — virkkoi Mervim. — Nyt olet sinä täyttänyt kuusitoista vuotta; olet siis täysi-ikäinen ja saatat ryhtyä tehtäviäsi suorittamaan. Ja tiedät että shaahin omaa langettamaa tuomiota on vaikea peruuttaa, siinä saattaa ainoastaan kertojatar onnistua. Vielä toinenkin seikka tekee juuri tämän ajan minulle sopivaksi asiani elvyttämiseen. Päälikkyyteni entisillä alueilla Kurdistanissa, lähellä Thabarma järveä, asuu parsien läntinen heimo. He olivat tyytyväisiä johtooni sillä vaikka he ovat eri uskoa, kohtelin heitä hyvin, heidän rauhallisuutensa, ahkeruutensa ja hyvien tapojensa vuoksi. Uusi maaherra, Jusuf, taaskin on kohdellut heitä kuin orjia. Heihin hän on etupäässä suunnannut pohjattoman ahneutensa ja rikkauden himonsa. Vaikka koko maakunta raskaasti vaikeroi Jusufin ylenmääräisten veronkiskomisten ja vääryydentekojen alla, ovat parsit saaneet kovimpia kokea. Kerrotaan Jusufin veronkiskojien häväisseen parsien naisia, jopa Jusufin itsensä ryöstättäneen parsityttäriä. Paheksuminen ja katkeruus on parseilla tämän vuoksi ylimmillään, sillä heidän lakinsa ei salli lähempää yhteyttä muunuskoisten kanssa. Nyt on shaahi antanut armahdusjulistuksen ja uskonvapauden parseille, Heistä on joka mies valmis todistamaan viattomuuttani, sillä he eivät toivo mitään hartaammin, kuin että sortaja Jusuf kukistuisi, ja että minä saavuttaisin entisen arvoni ja oikeuteni. — Tämä, arvoisa kertojatar, on asiani. Toivon oikeutta harrastavan sydämesi sitä puoltavan, toivon että tahdot hankkia takaisin vääryyttä kärsineelle hänen kunniansa, toivon, ettet salli isän jäädä toivottomaksi kolmen poikansa tulevaisuudesta. Ujona loi Anahita katseensa miehekkääseen ja voimakkaaseen kurdilaispäällikköön, joka vetosi häneen, heikkoon naiseen. Hän virkkoi:
— Et turhaan asiaasi ole minulle kertonut. Sillä vaikka tiedän, että väärän asian kertominen shaahille minulle tuottaa häpeällisen eron toimestani ja ankaran rangaistuksen, en saata epäillä sanojesi totuutta, sillä oikea tunne ja isän huoli kuvastuu kasvoissasi.
Siihen huomautti Mervim:
— Niin totta kuin kerran perheeni kanssa toivon pääseväni Allahin kasvoja katselemaan, hänen ikipuutarhojensa ihanuutta nauttimaan, yhtä vakaasti vannon Allahin nimen kautta, että se, minkä olen kertonut, on totinen tosi. Syösköön minut profeetta viimeisenä päivänä sillalta kuolon jokeen, jos sanaakaan olen valehdellut.
Noustuaan patjaistuimelta seisomaan hän lisäsi:
— Teethän lopullisen päätöksesi vasta lähetettyäsi tiedustelijasi asiata tutkimaan ja heidän kauttansa asiastani varmuutta saavutettuasi. Mutta saanko viedä kotia sen lohduttavan sanoman, että olet ottanut asiani tutkittavaksesi?
Nousten marmori-istuimeltaan virkkoi Anahita:
— Sen sanoman voit viedä mukaasi, Mervim. Minkä voin, teen asiasi hyväksi.
Tämän sanottuaan, näpäytti Anahita istuimensa vieressä riippuvaa hopealevyä sekä peitti kasvonsa osoitteeksi, että keskustelu sillä kertaa oli lopussa. Naiset tulivat esille, kasvot niinikään verhottuina.
Mervim hankki lähtöä. Lähtiessään hän sanoi:
— Menen nyt Raghaan; siellä on muutamia kurdilaisystäviäni. Ennenkuin palaan kotia, poikkean tänne kuulustelemaan, olisiko sinulla jotakin määräyksiä minulle jaettavana. — Allahin siunaus tulkoon sinun ja koko huoneesi yli.
Mervim kääntyi ovea kohti, nosti mosaikki-permannolta hopeatuppisen tikarinsa, jonka köytti vyölleen, tarttui koukkusauvaansa ja poistui solakäytävään.
Kurdilaisen poistuttua tunkeutuivat naiset uteliaina Anahitan ympärille. Jokainen tahtoi tietää mitä vieras oli puhunut ja millainen hänen asiansa oli. Vanha Tumadir ei suinkaan ollut hitain kyselemään.
— Kerron teille kaikki äidin luona — sanoi Anahita.
Naiset saivat siis hillitä uteliaisuutensa, kunnes he, seurattuaan Anahitaa palatsin useiden salien, kammioiden, solakäytävien ja pihojen kautta saapuivat Sabeihan avaraan kutomahuoneeseen.
Sabeiha pujoitteli paraikaa pitkää sukkulaansa hienojen, heleäväristen silkkikuteiden läpi, kun Anahita seuralaisnaistensa kanssa tuli hänen luokseen. Auringonpaiste pujahti jo pihanpuolisesta ovesta sisään luoden lämmittävää kultahohdettaan Sabeihan lumivalkeille hiuksille ja hänen hienolle kankaalleen. Kertojattaren äiti oli vielä kaunis, huolimatta korkeasta ijästään: lempeys, vakavuus ja hyväsydämisyys kuvastuivat hänen kasvoillaan, ja hänen poskiaan peitti ahkeran työn nostama puna. Hän laski kädestään sukkulansa ja kysyi:
— Mitä kertoi sinulle Kurdilainen, lapseni? Ja minkä päätöksen teit?
Anahita kertoi nyt heille Mervimin asian, jota kaikki erinomaisella mielenkiinnolla kuuntelivat. Vanha Tumadir oli pari kertaa, Anahitan puhuessa, tahtonut keskeyttää häntä, mutta oli kuitenkin hillinnyt itsensä siihen asti, kunnes Anahita lopetti. Silloin hän huudahti:
— Paha onni on tuonut juuri kurdilaispäällikön, Mervimin, ensimäisenä puolustettavaksesi. Shaahi on itse langettanut hänen tuomionsa. Häntä vihaa Kurdistanin mahtava maaherra, ja kaikkialla väijyvät assassiinit ovat hänen liittolaisiaan ja tekevät Mervimin pelastuksen joko ylen vaaralliseksi, tai mahdottomaksi. Oi onnetonta päivää, jolloin hän tuli tämän katon alle. Vainoa saat kokea Anahita, ehkäpä surmankin kärsit tuon miehen vuoksi.
— En saa pelätä vainoja, enkä edes surmaa — huomautti Anahita; —
Pelkäämättä ihmisiä tulee minun ajaa Allahin asiaa.
— Allahiin meidän todella tulee turvata. Hän on meitä auttava, — lohdutti Sabeiha.
Mutta Tumadir ei rauhoittunut. Hänen mielenkiihoituksensa vaan kasvoi ja hän jatkoi:
— Pyhä profeetta meitä suojelkoon tästä uhkaavasta vaarasta. Hän estäköön toivottoman surun laskeumasta äitisi ja minun harmaiden hapsien yli.
— Ennenaikainen on levottomuutesi, Tumadir, — koetti Anahita edelleen lohduttaa häntä. — Ensin lähetetään tiedustelijoita asiaa tarkoin tutkimaan. Vasta kun kaikki on selvänä, kun todistajat ovat taatut ja varmat, lähden asiata Melik shaahille kertomaan.
— Mutta todistajatkin saattavat olla pettureita, lahjottuja, kuten ne, jotka edeltäjättäresi tuhoon syöksivät. Kaikki vielä liittoutuvat sinua vastaan.
— Koko läntinen parsien heimo rakastaa Mervimia ja on todistava hänen viattomuuttaan. Ja parsit ovat tunnetut totuudenharrastuksestaan.
Anahitan viimeiset sanat näyttivät hieman rauhoittavan Tumadiria.
Hetken mietittyään hän kysäsi Anahitalta:
— Onko Mervim todella vakuuttanut, että parsit ovat hänen puolellaan?
— Niin hän minulle kertoi.
— Jos niin on laita, luulen tietäväni neuvoa sinulle sopivan ja luotettavan henkilön asian tiedustelijaksi.
— Kuka on tämä henkilö?
— Se on parsilainen erakko, Haoma. Hän asuu luolassa, puolitiessä Raghan ja itäisten parsien vuoriston välillä. — Hän kuuluu olevan hyvin hurskas mies — huomautti Sabeiha.
— Lintujen ja erämaan eläinten kerrotaan pelkäämättä häntä lähestyvän - sanoi Ferengis.
— Mutta hän on vääräuskoinen — arveli Anahita.
— Jospa onkin vääräuskoinen, kerrotaan ihmeellisiä seikkoja hänen hyväsydämisyydestään. Eikä laki kiellä vääräuskoistakaan tiedustelijana käyttämästä — näin puolteli Tumadir.
— Mutta miten voin olla varma hänen tiedonantojensa totuudellisuudesta, kun hän ei voi vahvistaa niitä vannomalla Allahin nimeen?
— Ei ole kuultu että parsi rikkoisi valaansa, kun hän vannoo Ormuzdin nimeen — virkkoi Tumadir. — Luulenpa parsi-erakkoa senvuoksi sopivaksi, että Mervimin asiaan myös on yhdistynyt läntisten parsien asia. Eikä ole kuultu, että parsit antaisivat assassiinien lahjoa itseään. Haoma on myös mahtavan suurvisiirin pojan ystävä.
— Tahdonpa vielä punnita asiaa, rukoilla Allahia valistamaan mieltäni ja sitten tehdä päätökseni.
Näin sanottuaan Anahita alkoi hitaasti astua pois äitinsä työhuoneesta. Hän kulki sisäpihojen halki sekä kirjavilla kankailla peitettyjen kaarikäytävien läpi rakennuksen pohjoispuolella sijaitsevaan omaan puutarhaansa. Sinne tultuaan hän vaistomaisesti taittoi itselleen suuren vaaleanpunaisen ruusun, jonka hienoa balsamituoksua hän halukkaasti hengitti. Hän istuutui tavalliselle paikalleen, takamuurin luo olevalle, ruusupensaikon ympäröimälle jaspisrahille. Hän unhoitti koraaninsa, jonka hän tässä paikassa tavallisesti otti esille, ja vaipui syviin mietteisiin.
Nyt oli siis valjennut hänen suuri päivänsä, nyt oli hänen ylevä tehtävänsä alkanut. Peloittivatko siihen yhtyvät vaarat häntä? — Sehän olisi halpaa ja heikkoa, se olisi kiittämätöntä ja arvotonta. Eihän hän silloin ansaitsisi Allahin armoa, joka hänet kertojattareksi oli määrännyt, ei kansan luottamusta, joka juhlallisilla menoilla päämoskeassa oli hänet vihkinyt. Päinvastoin hänen tehtävänsä tuli herättää iloa ja riemuisaa toivoa. Ei kukaan muu koko avarassa valtakunnassa ollut kohonnut tähän kunniakkaaseen paikkaan. Mikä olikaan muiden Persian naisten kohtalo: haaremin orjuus, ja vanhemmaksi tultua unhoitus ja puute. Mutta hänelle, Anahitalle, oli Allah suonut valoisan vapauden, tehtävän, joka liiteli niin paljon yläpuolella maista todellisuutta kuin hohtavat hienot valkeat pilvenhattarat aamutaivaalla. — Ja sittenkin tuntui kuin olisi pieni pelontunne piillyt povessa. Se ei ollut uhkaavien vaarojen synnyttämä, vaan johtui oman mielen herkkyydestä. Oliko hän todella kyllin arvokas toteuttamaan Allahin yleviä määräyksiä? Oliko hänessä tarpeeksi voimaa ja pontevuutta noita vaikeita asioita perille ajamaan? Näin ajatellessaan huomasi hän yhä tuntuvammin voimattomuutensa suurien yritysten toteuttamiseen, ja hän rukoili:
— Anna sinä, oi Allah, väkevyytesi vaikuttaa minussa, anna ylevyytesi toteutua minun, heikon välikappaleesi kautta!
Tämä lyhyt rukous näytti taas vahvistavan häntä. Ja hän ajatteli:
— En yksinäni voi mitään aikaansaada; minun täytyy saada voimakkaita ja viisaita tiedustelijoita. Allah on minulle ne kyllä osoittava.
Hän luuli, että varmuus, levollisuus ja hilpeys nyt oli palaava mieleen, mutta kevyt surumielisyys tuntui vaan siellä asuvan. Sillä nyt olivat jääneet kuljetulle taipaleelle nuo viehkeimmän nuoruuden huolettomat päivät, jolloin tämä koti oli koko maailmana, jolloin hohtavat Elbursvuoret ja Demavendin jättiläiskeila tuolla kaukana näköpiirin rajalla ikäänkuin hiljaa, salaperäisen tuttavallisesti kuiskailivat vienoja muinaistarujaan, jolloin puutarhan ruusut, orvokit ja muut kukat olivat Anahitan ainoat hoidokkaat. Nyt aukeni eteen avara maailma, tuo maailma, jota hän niin vähän tunsi, mutta josta hänelle oli kerrottu, että siinä piili paljon selittämätöntä ja pahaa. Nyt hänen täytyi astua ulos tästä rauhallisesta tyyssijasta ja tutustua tuohon uuteen ja tuntemattomaan!
Anahitan näin antautuessa mietteisiinsä, oli hänen ystävättärensä, Ferengis hiljaa tullut puutarhaan. Nähdessään nuoren valtijattaren sinisilmien haaveellisesti katselevan eteensä, ikäänkuin jotakin kaukaista himmeätä päämäärää kohti, ei Ferengis hennonnut häntä häiritä, vaan istahti suihkulähdeammeen marmorilaidalle kirkkaiden vesipisaroiden leikkisää pulppuilemista katsomaan. Mutta vaikka hän hiljaa oli liikkunut, rasahtivat hänen sandaalinsa hiekkaa vastaan, ja silloin käänsi Anahita katseensa häneen.
— Suvaitsetko läsnäoloani, valtijatar, vai tahdotko, että poistun? — kysyi Ferengis.
— Tule vaan tänne luokseni, Ferengis. Ystävätär riensi Anahitan luo, istuutui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen pieneen käteensä ja peitti sen suudelmilla.
— Oletko suruissasi, valtijatar?
— En ole suruissani. Uudet tapahtumat vaan panevat ajattelemaan.
— Minä olen suruissani tähtesi, valtijatar. Kun äsken lähdit äitisi luota, en voinut hillitä kyyneleitäni.
Anahita silitti hyväillen hänen tummaa tukkaansa ja virkkoi:
— Sydämesi ottaa hellästi osaa tehtäviini. Olen iloinen uskollisuudestasi, Ferengis. Mutta onhan tänään kunniani päivä valjennut; mitä siis suret?
— Suren sitä, että sinä, joka olet niin hyvä ja kaunis, elinikäsi olet suljettu näiden kiviseinien sisälle. Avara maailma ja väljät ilmat olisivat sinun oikea valtakuntasi.
— Oikeuden valtakunta on arvokkain ja avarin, rakas Ferengis.
— Mutta lemmen valtakunta on syvempi ja elähyttävämpi.
Tuskin oli Ferengis saanut tämän sanotuksi, kun hän jo katui sitä ja punastuen loi katseensa alas.
Anahita huomasi hänen hämmästyksensä ja virkkoi:
— Maallinen lempi tekisi arvottomaksi sen, jonka Allah on välikappaleekseen valinnut. Mutta sinua, Ferengis, ei sido mikään pyhä lupaus. Sinä et saa ainaiseksi peittää kasvojasi harsoihin. Kun sydämesi vaatii, koetan voittaa ystävyytesi kaihon ja päästän sinut vapaaksi täältä.
Kyynel vierähti Ferengiksen poskelle, hän syleili kiihkeästi valtiattarensa polvia ja kuiskasi:
— Anna minulle anteeksi, että tällaisista sinulle puhuin. — Sinun luotasi en koskaan voisi lähteä. Sinun luonasi tahdon kuollakin. Ja kun Allah minut kutsuu luokseen, olen onnellinen, jos tiedän pehmeiden käsiesi sulkevan sammuneet silmäni!