KOLMAS LUKU.
Oli jo kulunut joku aika siitä, kun Haoma palasi parsien vuoristosta rotkoasuntoonsa. Yksin, ilman muuta seuraa kuin koiransa Kerivan, oli Haoma taas täällä jylhän luonnon helmassa. Yksin kuunteli hän vuorikosken voimakasta pauhinaa ja vuoriston lintujen lauluja. Mutta yksinäisyyden tunne ei häntä vaivannut, sillä hänellä oli kumppaneinaan ajatuksensa ja aatteensa, jotka kotokäynnin jälkeen olivat entisestään vilkastuneet. Tuntui kuin nyt vallan itsestään, ilman vaivaloista punniskelua ja järjestelyä, hänen uuden opinrakennuksensa kokonaispiirteet olisivat näyttäyneet hänen henkensä katseille. Varhaisesta aamusta alkaen hän istui pergamenttiliuskojensa ääressä, joille ahkeraan kirjoitteli ylhäisen innostuksensa tuloksia.
Hänen oltuaan muutaman päivän rotkoasunnollaan, tuli Vohumeno hänen yksinäisyyttään keskeyttämään. Kivenheiton päähän Haoman luolasta hän laati kallioseinämien väliin itselleen luolantapaisen asunnon.
— Kun tarvitset palvelustani tai tahdot jutella kanssani — oli hän sanonut Haomalle — voit kutsua minua tai heittää kivellä tuota kallion nurkkaa. Kuultuani kiven vierinnän, huomaan, että tarvitset minua, ja riennän luoksesi.
Haoma oli sen johdosta virkkanut:
— Eipä sinun minua palvellaksesi tarvinnut tänne tulla. Sinä olet rotkossasi oma isäntäsi, kuten minä omassani.
— Mutta tullessani sinun asunnollesi olen orjasi tai vaikka koirasi.
— Kerivan on koirani, mutta samalla hyvä kumppanini. Orjien pitämistä ei Ormuzd hyväksy. Ole siis vaan kumppanini, ajatusten vaihtaja ja metsätoverini.
Tästä huolimatta osoitti Vohumeno vapauttajataan kohtaan suurinta kunnioitusta ja nöyrää palvelevaisuutta. Hänen kiitollisuutensa olisi tilaisuuden sattuessa helposti saattanut hänet henkensäkin uhraamaan.
Haoma oli juuri vuorikoskella toimittanut aamukylpynsä ja istui nyt rotkonsa edustalla olevan matalan kivilohkarepöydän luona. Sille hän oli levittänyt vanhan arvokkaan Avestakäärynsä sekä pergamenttilehtensä, jolle hän piirtimellään kirjoitti uuden suuntansa aatteita. Tuontuostakin pysähtyi piirrin, ja Haoma loi katseensa tummansiniselle taivaalle sekä alas laaksoon, jossa joki kaarevana polvieli. Hän näytti välistä kaihoavan ja etsivän jotakin kaukaista, sellaista, mikä tempaisi hänen tulevat oppisuuntalaisensa vastustamatta mukaansa, luoden heihin saman ylevän innostuksen hehkun, joka lämmitti hänen omaa poveansa. Sitten hän taas tarkoin tutki Avestakääryä, hakien Zoroasterille ilmoitetusta sanasta tukea väitöksilleen. Sillä ei hän tahtonut julistaa mitään kokonaan uutta oppia. Hän tahtoi vaan puhdistaa Avestan opin sellaisesta, mitä hänen ajatuksensa ja tunteensa piti epäoleellisena. Hän tahtoi kehoittaa ihmisiä luopumaan yksipuolisesta puustavi-opista, johon he aikojen kuluessa olivat takertuneet ja neuvoa heitä kiintymään Avestan opin syvimpään sisällykseen, sen elinvoimaiseen ydinoppiin: taistelemaan Ahrimania ja pimeyttä vastaan ja samalla lisäämään Ormuzdin ja Valon valtaa.
Kun Haoma taas, miettiessään sopivaa sanapukua ajatuksilleen, loi katseensa laaksoon, huomasi hän Vohumenon alempana joen rannalla huuhtelevan hartijoitaan ja kasvojaan. Koska Haoma ei vielä Vohumenon siellä ollessa ollut nähnyt hänen noudattavan tätä parsilaista tapaa, ajatteli hän tyytyväisenä, että Vohumeno nyt oli luopunut täydellisestä uskonnottomuudestaan ja että hän vapauden hyväntekevästä vaikutuksesta oli heltynyt Ormuzdia palvelemaan. Ja Vohumenon lopetettua kylpynsä sekä aikoessa palata asunnolleen, huusi Haoma häntä luokseen.
Vohumeno, joka juuri aikoi tehdä kierroksen kallioiden taitse — niin arasti hän vältti omin päin tulemista Haoman rotkolle — kuuli Haoman huudon ja kääntyi häntä tervehtimään. Ja hän astui joutuisasti Haoman luo.
— Tahdotko viettää tässä hetken, jutellen kanssani? — kysyi Haoma häneltä.
— Keskusteleminen kanssasi, valtijas, on paras huvini.
— Näin sinun ensi kertaa käyvän aamukylvyssä. Onko vapaus jo lauhduttanut mielesi palvelemaan Ormuzdia?
— En Ormuzdia palvellakseni jokivedellä huuhtonut jäseniäni. Tämä vanha tapa on varsin virkistävä.
— Mutta jotakin meidän ihmisten täytyy palvella ja uskoa.
— Jo sanoin sinulle siellä häpeävankilassa, että uskon ainoastaan sydänten hyvyyteen ja pahuuteen.
— Mutta sydämen hyvyys on juuri Ormuzdin lahja.
— Jospa Ormuzd onkin olemassa, on hän liian heikko. Vuosituhansia ovat kärsivät ihmiset toivoneet, että hän pääsisi voitolle; mutta tämä toivo on ollut ja on yhä vielä turha.
— Tämä toivo ei vielä ole toteutunut, sillä vastaiseksi on Ahrimanin valta vahvempi. Ja vastaiseksi Ormuzd odottaa ihmisten tehokasta kanssavaikutusta. Sillä yksistään ihmisten hyvä tahto saattaa toteuttaa Ormuzdin valoisia tarkoituksia, ja lujittaa ja laajentaa hänen valtakuntaansa maan päällä. Onhan Ormuzdin vallalla jo jalansijaakin: luonnon luomakyky, auringon valo, hyvien aikaansaama melkoinen järjestys ja järjen ja hyvän kehityskelpoisuus.
— En kiellä, että muutamilla on hyvä tahto. Sinulla esimerkiksi, valtijas, ja muilla, joille luonto on lahjoittanut hyvän sydämen kauniin lahjan. Mutta tällaisten luku on niin pieni, etteivät he voi muuttaa maailman menoa parempaan. Sillä on niin paljon pahoja sydämiä, jotka luulevat pahuuden vallan ylläpitämisestä saavuttavansa hyötyä.
— Luulet siis, Vohumeno, että on ainoastaan hyviä ja pahoja sydämiä. On kumpiakin. Mutta on myöskin paljon perin laimeita sydämiä, jotka tajuavat sekä hyvän että pahan, selvemmin tai himmeämmin, mutta jotka eivät huoli niitä ajatella, sen vähemmin toimia hyvän eduksi. Kaikki on heille vaan kuin tuulen henkäys, joka puhaltaa ohi ja katoaa. Ja tuskin yksikään niistä sydämistä, joita hyviksi kutsumme, on kokonaan vapaa tällaisesta laimeuden lamauttavasta kivulloisuudesta.
— Olet oikeassa, valtijas, laimeiden lauma on perin suuri. Ja heistä on maailman viheliäisyydellä yhtä vähän parannuksen toivoa kuin pahoista. Ja vielä on niitäkin, joiden sydämen tämä viheliäisyys on tylsyttänyt ja tunteettomaksi paaduttanut. Minä olen yksi niitä.
— Siten kenties arvelet enemmän kuin todella on asianlaita. En luule tunteiden tylsyneen sydämessäsi. Ehkäpä ne vaan ovat väsähtäneet suurista vastoinkäymisistäsi. Muuten ei ole oikein, että annamme täydellisen katkeruuden ja tunteiden välinpitämättömyyden vallata mielemme. Sillä silloin asetumme laimeiden pariin. Ja Ormuzd tarvitsee jokaisen hyvän sydämen palvelukseensa. Päinvastoin meidän tulee karkoittaa katkeruus mielestämme, vaikka oma elämämme sitä ansaitsisikin, jotta voisimme ainakin auttaa muita.
— Puhut todesti, valtijas. Sinä yksin voit saada jähmeät tunteeni virkoamaan.
— Älkäämme siis kiistelkö uskon ja opin muodosta. Luulen, että pohjalta tavoittelemme samaa. Luulen myös, että mielesi vielä on lämpenevä valon taistelulle, ja että sinusta on tuleva ensimäinen uusien pyrkimyksieni kannattaja ja toteuttaja.
— Sinua seuraan vapaasti ja häikäilemättä, minne tahdot minua ohjata, sillä henkesi voima on minut vallannut.
— Uudet ajatuksesi minua suuresti ilahuttavat, ja näen että vapaus on vuodattanut balsamiaan sydämesi kärsimysten haavoihin. Päättäkäämme siis yhdessä lietsoa innostuksen tulta ihmismieliin, palavasti ja väsymättä.
Äänettömänä Vohumeno ojensi voimakkaan kätensä Haomalle merkiksi, että hän tähän kumppanuuteen suostui.
Samassa hän nousi seisomaan. Lyhyt vapauden aika oli jo ehtinyt melkoisesti virkistää hänen ruumistaan, ja jäntevänä ja suorana hänen kookas vartalonsa kohosi siinä Haoman edessä.
— Ammuin tänä aamuna nuoren kauriin ja lähden sitä meille aamuateriaksi vartaalla paistamaan, — sanoi hän, aikoen lähteä omalle asunnolleen.
Silloin Kerivan, joka levollisena ja tyytyväisenä, häntäänsä liehuttaen, oli loikonut isäntänsä jalkojen juuressa, äkkiä höristi korviaan ja karkasi esiin sekä rupesi, kääntyen laaksoon päin, raivokkaasti haukkumaan. Vaivoin sai Haoma sen rauhoitetuksi ja luokseen huudetuksi. Eläin ei kuitenkaan lakannut tuon tuostakin haukahtamasta ja välillä murisemasta.
Laakson puolella tarjoutui nyt tähän yksinäiseen seutuun nähden tavaton näky. Punaviittainen, vaaleankelta-turbaaninen tumma mies, pitkä hopeanuppinen sauva kädessä, kulki pienen seurueen etumaisena. Häntä seurasi kaksi, kantotuolissa kulkevaa verhottua naista; kantotuolien jälessä astui viisi mustiin viittoihin puettua aseellista miestä. Koko tämä pieni joukkio ohjasi kulkunsa Haoman rotkolle. Saavuttuaan matkan päähän siitä, iski punaviittainen mies sauvansa kallioperäiseen rinteeseen; koko seurue pysähtyi, kantajat laskivat alemmaksi kantotuolit, ja niissä istujat astuivat maahan seisomaan. Kulkueen johtaja lähestyi sitten Haomaa, tervehti häntä ja kysyi, luotuaan hieman kummeksuvan ja tyytymättömän katseen Vohumenoon:
— Oletko sinä parsilainen Haoma?
— Haoma on nimeni.
— Kertojatar Anahita lähettää sinulle tervehdyksensä ja kysyy, suostutko keskustelemaan hänen kanssaan tärkeiden asioiden johdosta.
Haoma näytti hämmästyneeltä, sillä tämä oli niin perin tavatonta ja odottamatonta. Kohta hän kuitenkin tointui hämmästyksestään:
— Kertojatar on tervetullut asunnolleni.
Punaviittainen pääeunukki — se oli kulkueen johtaja — loi nyt syrjäkatseen Vohumenoon ja virkkoi:
— Hänen asiansa vaatii, että hän kahden kesken saa sen sinulle ilmaista.
Enempää kehoitusta ei Vohumeno tarvinnut; luotuaan puolestaan epäilevän katseen punaviittaiseen mieheen sekä alempana odottavaan joukkioon, poistui Vohumeno rotkoasunnolleen.
Pääeunukki palasi nyt seurueen luo ja lausui siellä pari sanaa toiselle naisista. Tämä alkoi hitaasti astua rinnettä ylös Haoman rotkon edustalle. Saattojoukko jäi mäen rinteelle juuri niin pitkän matkan päähän, että se näki rotkon edustan ja valtijattaren pienimmätkin viittaukset, jotta se tarpeen vaatiessa saattoi rientää hänen luokseen.
Verhottu valkeapukuinen nainen saapui rotkon edustalle; hän pysähtyi epäröivänä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Hetken vaiettuaan, hän virkkoi:
— Olen kertojatar Anahita, ja etsin apuasi, parsilainen Haoma.
— Terve tulemaasi yksinkertaiselle asunnolleni — sanoi Haoma. — Suvaitsetko istua kivelle, sillä muita istuimia en täällä saata tarjota.
— Anahita veti nyt syrjään silkkiharson kasvoiltaan ja istuutui osoitetulle kivelle. Kun hänen kirkkaiden sinisilmiensä katseet kohtasivat Haomaa, tuntui destur mobedin pojasta, kuin jotakin hänen sisällään olisi omituisesti vavahtanut. Mutta hän pysyi tyyneenä, seisten siinä liikkumattomana ja suorana, pitkä tummansininen viitta yllä. Katkaisten äänettömyyden hän virkkoi:
— Mikä saattoi sinut asunnolleni ja mitä palvelusta haluat minulta?
Haoman kookas ja ryhdikäs vartalo ja hänen tummien silmiensä vakavuus näytti tekevän Anahitan ujoksi, melkein pelokkaaksi. Hänen äänensä värähteli heikosti, kun hän viimein puhkesi puhumaan:
— Ensi kertaa on minun hallitsijan edessä puolustaminen sorretun oikeutta. Tehtäväni on vaikea; tarvitsen taitavia ja luotettavia auttajoita. Pyydän sinua tiedustelijaksi.
Hän puhui pehmeällä helähtelevällä äänellään, hänen olentonsa oli lapsellisen yksinkertainen, ja sanomaton viehkeä sulo välkkyi hänen kasvoillaan.
Haoma vastasi:
— Tietänet, etten ole islaminuskoinen, että olen parsi. Sorrettujen oikeutta, myöskin muunuskoisten, kunnioitan. Mutta lähimmän velvollisuuteni tulee kohdistua omaan heimooni, jolle minun ensiksi täytyy omistaa työni.
Olisi voinut luulla, että kertojattaren korkeassa asemassa oleva nainen tästä puolinaisesta kieltäytymisestä olisi loukkautunut, että hän paheksumisen tai solvatun ylpeyden sana huulilla olisi poistunut. Mutta näin ei tehnyt Anahita. Sillä itsehillitsemystä oli häneen nuoruudesta pitäen teroitettu. Syvästi surullinen ilme vaan verhosi hänen silmiään. Ja kun Haoma sen huomasi, heräsi hänessä, erakossa, jonkunmoisen ritarillisuuden ja säälin sekaiset tunteet, ja hän katui äskeisiä jyrkkiä sanojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen edessään ollut kaunis ja viaton lapsi, joka rukoili hänen apuansa; ja tämän rukoilevan pyynnön oli hän hyljännyt! Ennenkuin hän ehti ruveta puolinaista epäystään selittämään ja perustelemaan, sanoi Anahita:
— Olen kuullut, että työskentelet oman heimosi hyväksi, ja se on hyvä ja kaunis teko. Mutta se toimi, johon sinua pyydän, ei ole vieras parsien harrastuksille. Kurdilaispäällikkö Mervim, jonka asiaa olen ottanut puolustaakseni, on läntisten, Thabarma-järven rannoilla asuvain parsien ystävä. Nykyinen Kurdistanin maaherra, Jusuf, sortaa parseja. Jos Mervim saa oikeutta, pääsevät myös parsit sortotilastaan.
Ilon välke oli kulkenut Haoman kasvojen yli, kun hän kuuli mainittavan läntisiä parseja ja Thabarma-järveä. Hän huudahti vallan ehdottomasti:
— Thabarma-järven rannat, Zoroasterin synnyinseutu! —
Velvollisuuteni on asian hyväksi toimia!
Anahitan surullisen ilmeen sijaan oli nyt tullut selkeä ilon kuvastus, joka oli niin lapsellisen vilpitön, että Haoma ihmetellen katseli häntä.
— Apusi on oleva minulle suuriarvoinen, ja sydämestäni kiitän sinua siitä, — huudahti Anahita.
— Miten on minun menetteleminen ja milloin on toimiin ryhdyttävä? — kysyi Haoma.
— Jos huomenna tahdot tulla asuntooni — vastasi Anahita — olet saava lähempiä tietoja. — Saatanko siis avunantoasi pitää varmana?
— Varmana saatat pitää.
Anahita otti poveltaan esiin kalliskivisen sormuksen, jonka hän ojensi Haomalle sanoen:
— Tämän sormuksen näytettyäsi asuntoni ovenvartijalle, pääset sisälle.
Vaistomaisesti vastaanotti Haoma sormuksen.
Ja Anahita hymyili vielä kerran kiitokseksi lapsellisen hyvää hymyilyään, kumarsi päätään ja viittasi kädellään hyvästiksi. Sitten nousi hän kiveltä ja verhosi kasvonsa sekä rupesi astumaan mäen rinnettä alas seurueensa luo. Sinne saavuttuaan hän nousi kohoitettuun kantotuoliinsa. Pääeunukki asettui etumaiseksi kulkuetta johtamaan. Se lähti liikkeelle ja katosi pian kallioiden taakse.
Haoma seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän oli seurannut Anahitan kulkuetta siihen asti, kun se katosi näkymättömiin. Sitten vasta hän heräsi haaveistaan. Näyn tavoin oli kertojatar tullut; hän oli viipynyt hetken ja taas kadonnut.
Nyt vasta rupesi Haomassa ajatusten ja tunteiden tulva virtaamaan. Siihen asti Anahitan odottamaton käynti oli hänessä herättänyt etupäässä hämmästystä. Hän istuutui kivirahille ja nojasi päänsä käsiin. — Kun Ahriman tahtoo miehelle asettaa kavalimmat ansansa, lähettää hän hänen luokseen kauniin naisen — tuo vanha parsilainen lauselma johtui leimauksen tavoin Haoman mieleen. Sen hän jo oli lapsuudessaan kuullut, ja kun hänen henkensä syvät ja vakavat pyrkimykset nuorukaisijän vartuttua olivat heränneet, mietti hän usein näiden sanojen merkitystä ja pakeni, osaksi ujon luontonsa vaikutuksesta, osaksi tulevan tehtävänsä tietoisuudesta, muiden kuin omaan perheeseensä kuuluvien naisten seuraa. Nyt hänestä siis tuntui ensi hetkellä vallan luonnolliselta, että pahuutta hautova Ahriman oli ohjannut häikäisevän kauniin kertojattaren hänen luoksensa. — Mutta älköön pimeyden ruhtinas vielä riemuitko! Haoma oli pysyvä kylmänä kuin jäinen, Elbursvuorilta puhaltava pohjantuuli! — Oliko hän menetellyt varomattomasti siinä, että hän punnitsematta antoi lupauksensa kertojattarelle? Oliko vielä mahdollista peruuttaa tuo lupaus? — — — Vallan mahdotonta; parsin antama sana oli pyhä. — Mutta toiselta puolen: saattoiko tässä edes olla mikään Ahrimanin ansa? Olihan kysymyksessä läntisten parsien, siis hänen läheisten heimosukulaistensa vapauttaminen sortajan vallan alta. Ja vielä lisäksi: Anahita oli kauniimpi keväistä päivää, mutta oliko hänen kauneutensa senlaatuinen, että sen alla saattoi piillä Ahrimanin kätyrin valhemuoto? Ei suinkaan. Hänen kirkkaiden silmiensä katse oli kevätauringon paisteen veroinen. Mutta kevätauringossa ei ole vilppiä, Se elähyttää, lämmittää ja riemastaa. Ken sellaisen katseen omistaa, hän ei saata olla Ahrimanin välikappale, hän on päinvastoin Ormuzdin ase. Ja todella tämä uusi suuri tehtävä, joka näin odottamatta tarjoutui Haomalle, mitä se muuta oli, kuin uusi Ormuzdin hyvyyden ja suosion osoitus. Äsken oli Haoma saanut viedä omalle heimolleen, itäisille parseille, vapauden riemusanoman. Ormuzdin avulla oli hänen onnistunut vapauttaa onnettomat vangit ja Ormuzdin kunniaksi hän tuona harvinaisena, heimonsa vapautuksen juhlana, oli saanut sytyttää kiitosuhrin! Nyt tarjoutui hänelle tilaisuus tehdä palvelusta läntisille parseille. Olihan tämä selvä merkki siitä, että Ormuzd hänelle oli määrännyt erityisiä tehtäviä, suuria ja kauniita tehtäviä. — Entä hänen uudistetun oppinsa kokoaminen ja järjestäminen? Eikö se ollut hänen elämänsä päätehtävä? Odottihan hänen isänsä sen valmistumista, odottihan sitä vanha Gurase ja ehkä moni muu hänen ystävänsä kotivuoristossa. — Eipä hän sitä aikonut laiminlyödä. Tuli vaan pieni keskeytys ja lykkäys. Ja oliko hänen heimolaistensa vapauttaminen ristiriitainen hänen opilleen? Ei suinkaan. Työllä ja toimella hän nyt ryhtyi elämässä toteuttamaan niitä aatteita, joita hän aikoi pergamentille kirjoittaa. Olihan elävä toiminta kuollutta oppia parempi!
Hänen näin ajatellessaan, valtasi hänet monipuolisen elämäntoiminnan hurmaus. Siinä hän tahtoi koetella intonsa hehkua, siinä luontonsa vielä piileviä uhkuvan runsaita voimia. Hän tahtoi edetä kuin vuoriston lumivyöry, vastustamattomana, seuraten uraansa. Hän tahtoi saada innostuksensa leimuamaan salaman tavoin, valaisten taivaan ja maan yhdellä suurella valonvälkähdyksellä.
Vaistomaisesti oli Haoma laskenut kädestään kivipöydälle Anahitan antaman sormuksen, jonka kallis jalokivi erivärisenä säteili auringonpaisteessa.
— Tuo on siis se tenhomahti — ajatteli hän — joka avaa kertojattaren oven. Ja tämä taikakalu on nyt minun huostassani.
Hän otti Avestakäärynsä ja sormuksen ja kätki molemmat rotkoseinän salaiseen komeroon. Sitten hän joutuisasti meni Vohumenon luo.
Vohumeno oli laatinut asuntonsa somaan kallioiden ympäröimään paikkaan. Pehmeä nurmikko levisi luolan edustalla, ja siellä täällä, kallioiden laidalla, kasvoi tamariskipensaita. Kauempaa, kallioiden lomitse pisti esiin tummia suippokärkisiä sypressilatvoja. Leveästä kallioiden aukosta näkyivät vuorikosken vaahtoisat aallot ja syöksähtävä vesijoukko. Nurmikkonsa laidalle oli Vohumeno tehnyt tulen, jonka yli vartaassa riippui iso kappale kauriinlihaa paistumassa. Vohumeno istui kivellä tulen ääressä, kohennelleen sitä ja lisäten siihen puita.
Kerrottuaan hänelle äskeisten vieraidensa käynnin tarkoituksen, kysyi
Haoma:
— Mitä arvelet tästä uudesta tehtävästä, joka minulle odottamatta tarjoutui?
— Luulenpa sitä sinulle varsin soveliaaksi. Ehkäpä parsien läntinen heimo on hedelmällinen maaperä uusille opeillesi. Mitä omaan heimoosi tulee, luulen sinun sen puolelta kokevasi sitkeää vastustusta, ainakin niin kauan kuin Naotarat ja Gershaspit hallintoa pitävät.
— Tämä yritys miellyttää minua senkin vuoksi, että se antaa minulle tilaisuuden nähdä Thabarma-järven rannat, suuren uskomme perustajan, Zoroasterin, synnyinseudut!
Omituisen vilkkauden ja iloisuuden sävy oli painunut Haoman kasvoihin. Vohumenosta tuntui kuin vakava erakkohaahmu olisi hänestä kadonnut, ja kuin sen sijaan olisi tullut taisteluhaluisen, häikäilemättömän soturin muoto.
Kun kauriinliha oli kypsäksi paistunut, kävivät toverukset käsiksi aamuateriaansa.
Päivä paistoi lempeästi kallioiden väliselle nurmikolle, ja vuorikoski soitti voimakasta, valtavan kohisevaa soittoansa.