NELJÄS LUKU.
Nyt se oli jo tapahtunut tuo Haoman merkillinen käynti kertojattaren, Anahitan, luona. Paksu rautaportti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ja siinä hän nyt astui pitkänkaltevaa ylänteen rinnettä laaksoon. Auringon kiertäessä lounaaseen oli hän lähtenyt vuorikoskelta, ja nyt, hänen palatessaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Vaikka iltaruskon värit jo, näin syksypuoleen, olivat tummemmat, tuntui hänestä kuin vaaleanpunaiset kevätvärit olisivat koreilleet lumihuipuilla, kuin syksyyn kallistuva kasvimaailma olisi uhkunut keväistä elinvoimaa ja henkinyt ilmoille nuoria tuoksujaan. Niin kevyt oli hänen mielensä! Nyt aukeni uusi ura hänen toiminnalleen. Se innostuksen taikaliekki, jota hän hiljaisessa mielessään oli odottanut ja aavistanut, se oli nyt syttynyt leimuamaan. Vielä soivat hänen korvissaan Anahitan viimeiset sanat:
— Olen turvallinen, jätettyäni asian sinun käsiisi, Haoma!
Oliko kukaan ennen lausunut hänen nimeänsä niin viehkeästi, niin täynnä vakaumusta? Se ääni oli kajahtanut lapsellisen hellänä ja luottavaisena, kuin ennen Haoman sisaren, Armaitiksen ääni. Ja nuo viattoman kauniit sinisilmät olivat vielä toisen kerran todistaneet, että tämä uusi tehtävä oli Ormuzdin lähettämä. Entä jos omasta uskostaan ja heimolaishengestään tarkasti kiinnipitävät parsit paheksuivat sitä, että Haoma ryhtyi ajamaan islaminuskoisen asiaa? Vaikkapa paheksuivatkin, niin oli Haoma sopivassa tilaisuudessa selittävä heille, että se oli liian ahdas katsomuskanta. Että islaminuskoisissakin se, mikä oli hyvää, oli Ormuzdin työtä, ja että heidän oppinsa erehdykset olivat Ahrimanin vaikutusta. Kerran, kun ihmiset taajoin rivein olivat liittyvät Ormuzdin taistelujoukoksi, varmaan kaikki harhauskot olivat haihtuvat ja ihmiset yhdistyvät yhdeksi suureksi valonpalvelija-joukoksi!
Tasaisesti ja voimakkaasti Haoman rinta hengitti viileätä iltailmaa, ja joutuisasti tie häneltä kului. Tummina ääriviivoina kohosivat eteläistä taivasta kohti Raghan minaretit ja palatsit. Sinne piti hänen siis seuraavana päivänä mennä Demurilta saamaan apuneuvoja Kurdistanin matkaa varten. Sillä pian aikoi hän lähteä kurdilaispäällikön Mervimin asiaa Thabarma-järven seuduille tutkimaan.
Iltarusko on jo vaalennut ja Itämaan salaperäinen hämärä on verhonnut maat ja manteret, kun Haoma saapuu vuorikoskelle. Voimakkaasti pauhaavana, mutta hellämielisenä jättiläisenä tuntuu se tervehtivän Haomaa. Eihän tämä seutu ole erämaata. Kaikki täällä ainakin nyt elää. Tuntuu siltä, kuin rosoiset kalliotkin tuttavallisesti kuiskailisivat tyytyväisyyden kuisketta. Eikä kuu malta olla luomatta tänne katsettaan. Se nostaa vaalean loistavat kasvonsa kallioiden loveen ja levittää vuorikoskelle hyppielevän hopeaverkon. Suuri yölepakko sujahtaa äänettömänä Haoman ohitse hänen puhtaan valkean päähineensä houkuttelemana. Kerivan vahtii uskollisesti rotkoasuntoa ja lähtee sen suulta liikkeelle isäntäänsä tervehtimään, iloisena, kuten aina Haoman palatessa kotia, häntäänsä liehuttaen.
Mutta Haoman on tarvis ilmaista uhkuvia tunteitaan ja ajatuksiaan toiselle, toverille. Hän kulkee Vohumenon luolalle ja kutsuu häntä, mutta ei kuule vastausta. Vohumeno on siis lähtenyt saaliinajoon vuoristoon. Sinne päättää Haomakin lähteä toveriaan vastaan. Sillä ei hän nyt enää saata pitkään viipyä, jo hän on paluumatkalla. Ja Haoma käy omassa rotkossaan, riisuu päältään pitkän juhlaviittansa, pukee ylleen lyhyen, vuoriretkillä mukavan nutun sekä sieppaa jousen olalleen. — Tuonne vuoristoon johtavaa polkua pitkin Vohumeno varmaan on mennyt, ja sitä tietä hän myös palaa.
Tutulta tuntuu polku, keveästi nousee jalka. Ja koko tämä vuoristoluonto tuntuu hellältä ja herttaiselta, ikäänkuin se sulkisi Haoman syliinsä. Tuossa haamoittaa esiin tuttu granaatti-omenapuu. Sen hedelmät ovat jo tulentuneet. Haoma taittaa itselleen hedelmäin runsaudesta alasriippuvalta oksalta suuren granaatti-omenan, halkaisee sen ja rupeaa syömään kuorien sisällä piileviä mehukkaan virvoittavia marjasia. Niiden tuoksu ja raitis maku herättää mielessä tietoisuuden luonnon hyväntekevästä äärettömästä luomavoimasta, sen tyhjentymättömistä varoista, sen viileistä lähdesuonista, jotka elähyttäen pulppuilevat maan povessa, raviten ja uudistaen luonnon elämäkuntaa. Terveyden ja voiman tunne herää selväksi Haomassa, ja hän ajattelee siunaten Ormuzdin antimia, joiden runsaus on tullut hänen osakseen.
Äkkiä näkyi tiheän ja korkean, tuuheakukkaisen vuorikanervan takaa kaksi kiiluvaa tulipistettä. Silmänräpäyksessä oli Haoma temmannut olaitaan jousen, pannut siihen nuolen, tähdännyt ja laukaissut. Ja seuraavassa tuokiossa makasi kanervikossa kuolleena yön hiipivä nelijalkainen varas: verenhimoinen shakaali. Se oli Haoman nuolen tapaamana muutaman kerran nytkäytellyt notkeita jäseniään ja viskellyt päätänsä. Senjälkeen retkahti sen suippo, repomainen kuono maahan, ja sen kiiluvat varkaanlyhtysilmät taukosivat ainaiseksi loistamasta. Haoma nosti kaadetun pedon läheisen kiven huipulle, ja otti paikasta merkkejä, voidakseen sittemmin korjata vuodan.
Yhä kauemmaksi vuoristoon johti häntä polku; pian se vallan loppui, ja eteen tuli jylhä tunturiseutu. Haoma pysähtyi ja kutsui voimakkailla huudoilla Vohumenoa. Moninkertaiset kaiut vaan vastasivat etäisiltä vuorenseinämiltä, mutta Vohumenoa ei kuulunut. — Hänellä on varmaankin ollut huono metsäonni, ja hän on kaiketi eksynyt tavallista kauemmaksi saalista ajamaan.
Näin ajatteli Haoma ja palasi takaisin rotkoasunnolleen. Lähestyessään vuorikoskea näki hän jo kaukaa tulen pilkoittavan kallioiden lomitse. Vohumeno oli siis jo kotona; hän oli tällä kertaa käynyt toisella taholla. Nopein askelin ohjasi Haoma kulkunsa Vohumenon tulen ääreen. Tämä väsymätön toveri oli taas aterian valmistuspuuhissa. Tällä kertaa oli hän ampunut pyitä, joita nyt oliiviöljyssä paistoi kivestä kaiverretussa padassa.
— Tulet vuoristosta päin, valtijas, sanoi hän Haomalle. Odotin sinua tulevaksi kertojattaren puolelta.
— Palasin sieltä jo aikaisemmin ja lähdin vuoristoon sinua vastaan.
— Miten asia päättyi?
— Tiedustelumatkani Kurdistaniin on päätetty. Huomenna menen Raghaan suurvisiirin pojalta, Demurilta, matkaneuvoja pyytämään. — Tuletko sinä matkatoverikseni.
— Sitä aijoin juuri ehdoittaa, valtijas. Voihan sinulla niin pitkällä ja vaarallisella matkalla olla minusta vähän hyötyä.
— Paljonkin hyötyä, ja lisäksi rattoa.
Ilta-ateria on syöty, Haoma on toivottanut toverilleen yörauhaa ja palannut rotkolleen. Kuutamo on nyt niin kirkas, että selvästi näkee pitkät alat alhaalla leviävää laaksoa. Ei tunnu uni tulevan nyt, ei muistu mieleenkään vuode. Haoma on siirtynyt haaveilujen maille. Ehkäpä hänen ei vielä olisi pitänyt erota Vohumenosta. Olihan hänellä paljon puhuttavaa: sydän oli vielä täynnä tunteita, jotka sanoin pyrkivät päästä ilmoille. Mutta toiselta puolen: se mitä hän nyt tunsi, oli kuitenkin niin salaperäistä ja epämääräisen viehkeää, että kieli varmaankin olisi kieltäytynyt sitä tulkitsemasta. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut jakaa toiselle sydämensä uhkuvaa sisällystä, olentoaan täyttävää uutta innostusta.
Äkkiä johtuu ajatus hänen mieleensä. Pitäähän hänellä tuolla luolassa olla vanha syrinda-kitara, jonka Armaitis antoi hänelle mukaan, hänen ensi kertaa lähtiessään kotoa. Mutta sen kielet ovat varmaankin taittuneet tai ruostuneet, sillä ei hän, tämän rotkon löydettyään ja siihen asetuttuaan, ole tuota soitintaan koskenut. Se onkin nurkassa pölyn peitossa, josta hän vaivoin saa sen vapautetuksi. Kielet ovat kyllä eheät, mutta kauheassa epävireessä. Tokko hän enää osaa soitintaan virittää! Hän menee ulos kuutamoon ja istuutuu, kitara sylissä, kivirahille. Ja pian on syrinda-kitara taas vireissä, ja Haoma rupeaa soittamaan vanhoja tuttuja parsilaisia säveleitä, jotka hän nuorempana on kuullut ja oppinut. Hän soittaa kilvan kosken pauhinan kanssa ja luo säveleihin sydämensä täyden tunnerikkauden. Ja vanha soitin tuntuu nyt hänestä toverilta, jolle hän on uskonut kaikki, ja jonka osanottava ääni on häntä lohduttanut ja rohkaissut.
Vähitellen solui kitara Haoman huomaamatta hänen syliinsä. Viimeinen soinnos, jonka hän sen kielistä oli kaiuttanut, palautti hänen korvaansa helinän, jonka pieni pehmeä käsi päivällä oli näpäyttänyt hopealevystä. Hänen mielestään sukelsi esiin kuluneen päivän hänestä niin vaiherikkaat muistot. Ennen kaikkea haamoitti niiden kätköistä kaksi kirkasta sinisilmää, joilla oli lapsen viaton loiste, ja lämmittävän hyvä katse. Se oli ilmeisen elävä tuo kuva, se tenhosi, tehden samalla levottomaksi ja rauhalliseksi!
Haoma tunsi kaiken verensä syöksähtävän sydäntä kohti, hänen tunteensa kuohahtivat kummallisina, ja hän kätki päänsä kivipöytään nojaaviin käsiinsä.