VIIDES LUKU.
Haoma oli jo saapunut vallan lähelle Raghaa. Nyt havaitsi hän jo selvästi edessään nuo lukuisat sirot minaretit, vaaleansiniset ja punaiset moskeat, joiden kullatut ja hopeoidut kupukatot hän tähän asti vaan kaukaa oli nähnyt. Siinä jo kohosi hänen edessään kaupungin pohjoispuolinen, jykeväpiirteinen kiviportti. Kun Haoma kulki siitä sisään, virkkoi eräs portinvartijoista toiselle:
— Tuossa tulee parsi!
Toinen huomautti siihen:
— Niitä kai nyt rupeaa tulvimaan tänne Raghaan, sittenkuin shaahi on heille julistanut armahduksensa.
Portista sisälle mentyään tuli Haoma leveälle suoralle kadulle, jonka kummallakin puolella oli suuria rikkaita basaareja. Siinä oli laajalti, itse basaarien ulkopuolellakin levitettyinä, mitä vaihtelevimpia korutavaroita: Intian silkkikankaita, Kashmirin shaaleja, arapialaisia mattoja, Jemenin jalokiviä y.m. Ostajia ja myyjiä vilisi viljalti basaareissa ja niiden edustalla. Tosin Haoma, tuo yksinäinen rotkoasukas, joka ensi kertaa täällä liikkui, hämmästyneenä loi silmänsä tähän kirjavuuteen ja väenvilinään. Mutta hän ei malttanut pysähtyä tätä kaikkea lähemmin tarkastamaan. Sillä hänellä oli asiansa ja suuri yrityksensä mielessä, ja se valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Kuljettuaan leveän kadun päähän, saapui hän pienelle torille, jonka äärellä oli etupäässä helmi- ja jalokivimyymälöitä. Suuret valkea- ja punaliinaiset suojuskatokset estivät auringon, vielä näin syyspuoleenkin paahtavien säteiden uuvuttamasta jalokivien ostajia. Tällä pikkutorilla kohtasi Haoma äkkiarvaamatta tuttavan. Arasta, Haoman vankeudesta vapauttaman, parsien uhripaikalla kuolleen Salferin poika, joka nyt komeapukuisena palveli Demuria, liikkui täällä isäntänsä ostoksilla.
Nuorukainen oli niiden hyvien olojen vaikutuksesta, joihin hän odottamatta oli siirtynyt, suuresti hyötynyt. Vankilaluolan ummehtuneen ilman ja nälän tuottama kalpeus oli paennut hänen kasvoistaan ja palaavaa terveyttä ennustava puna oli noussut poskille. Huomattuaan ja tunnettuaan vapauttajansa, destur mobedin pojan, meni Arasta häntä kohti ja heittäytyi, häntä lähelle tultuaan, maahan, täten tervehtien häntä kuin itämaalaista ruhtinasta ainakin.
Haoma ei ensin ollut häntä tuntea, sillä vieras puku ja terveemmät kasvot saattoivat hänet vallan erilaiseksi siitä, jommoisena Haoma hänet parsien vuorikylässä oli oppinut tuntemaan. Mutta kun Arasta kyyryisestä asennostaan loi ylös katseensa Haomaan, tunsi tämä hänen nöyrät silmänsä ja huudahti:
— Nouse toki ylös, Arasta! Mitä sinä minun edessäni maassa ryömit!
Arasta nousi nyt seisomaan ja virkkoi ujosti!
— Terve, valtijas!
— Terve, Arasta! virkkoi Haoma. — Olenpa varsin tyytyväinen, että sinut tapasin, sillä aioin juuri kysyä tietä herrasi Demurin asunnolle.
— Sinne olen minäkin menossa. Olen käynyt ostamassa herrani lempipuolisolle, Menishelle, kaulahelmikoristeen ja palaan sitä viemään herralleni.
He kääntyivät nyt astumaan kaidalle kadulle, joka pieneltä torilta poikkesi vasemmalle. Ohikulkevat katsoivat hieman uteliaasti suoraryhtistä Haomaa, hänen pitkää tummansini-viittaansa ja puhdasta valkoista päähinettään. Nähtyään että hovin palvelija oli hänen seurassaan, monikin, ensin rypistettyään huulensa parsilaista ivaavaan hymyyn, kunnioittavasti väistyi hänen edestään kapealla kadulla syrjään. Sillä Melik shaahi ja Hassan Ibn Ali olivat selvästi osoittaneet suosivansa parseja. Ja koska tämä kulki kultarannerenkaisen hovipalvelijan seurassa, hän varmaankin liikkui parsien asioilla hovissa.
Kaita katu päättyi sileillä, leveillä kiviliuskoilla kivitettyyn rantatoriin. Astujien eteen aukeni nyt avara näky. He olivat näet tulleet keinotekoisen leveän joen rannalle. Tämän joen oli Melik shaahi panemalla liikkeelle tuhansia työmiehiä ja uhraamalla äärettömiä rahasummia eräästä vuorijärvestä johdattanut kaupungin halki. Lukuisat valkeamarmoriset sillat johtivat sen yli, ja kauempana, sen vastakkaisella rannalla, haamoitti siniautereisen ilman verhoamana Melik shaahin suunnattoman lavea-alainen, erivärisistä marmorilajeista rakennettu palatsi. Tuuheat puutarhat, joihin oli istutettu Intian harvinaisimmat puulajit, ja Ceylonin uhkuvasta kasvimaailmasta noudettuja palmuja sekä leveälehtisiä pensaita, pistivät esiin vaaleankeltaisesta marmorista tehtyjen muurien takaa. Palatsirakennusten katoilla liehui purppuranpunaisia ja vaaleansinisiä silkkilippuja, joihin oli kuvattuna kultakuteiset seldshukilaiset puolikuut.
Arasta opasti Haomaa pitkän matkaa järven pohjoispuolista rantaa pitkin, kunnes he tulivat shaahin linnaryhmien kohdalle. Niiden järvenpuolisen laidan keskipalkoille johti leveä valkoinen valkeamarmorinen silta, jonka kummassakin päässä oli jykevä kullattu portti.
— Tämä silta vie shaahin lempipuolison asunnon portin edustalle — huomautti Arasta. Sitä myöten ei kukaan muu saa kulkea, kuin shaahi ja hänen lempipuolisonsa. Kun he tahtovat lähteä ajelemaan, avataan kullatut portit, ja kahdeksanvaljakko, joka vetää jalokivistä säteileviä vaunuja, karauttaa ulos linnasta ja ohjaa kulkunsa tälle sillalle.
— Kuka on shaahin lempipuoliso? — kysyi Haoma hajamielisenä.
— Tällä haavaa hänellä ei kuulu olevankaan lempipuolisoa, siitäperin kuin Turkan Chatun on menettänyt nuoruutensa kauneuden ja joutunut epäsuosioon.
— Oletpa jo ehtinyt kokea yhtä toista, lyhyen olosi aikana hovissa.
— Kuuleehan sitä kaikennäköistä. Kun palvelijat ovat joutilaina, kertovat he toisilleen lakkaamatta hovin uutisia.
— Onko herrasi Demur nyt kotona? — kysyi Haoma, joka oli kokonaan omien ajatustensa maailmassa ja joka ei näyttänyt olevan halukas kuuntelemaan enempiä hovijuttuja.
— Herrani Demur lähti juuri mennessäni aamukylpyyn, mutta on jo varmaankin siitä palannut. Hän käski minun heti basaarista tultuani tuomaan tämän helminauhan hänen käteensä. Sillä tänään on hänen lemmikkinsä, Menishen, syntymäpäivä, ja vartijaani tahtoo antaa hänelle tämän kalliin lahjan.
Haoma huomasi nyt, että Arasta varovasti kantoi kädessään silkkikoteloa, jossa hän oletti tuon syntymäpäivälahjan piilevän.
Samassa he kääntyivät yhdelle marmorisilloista, ja Arasta huomautti:
— Tämä silta johtaa siihen osaan shaahin linnaa, missä suurvisiirin,
Hassan Ibn Alin ja herrani Demurin asunnot ja puutarhat ovat.
— He kulkivat tätä siltaa pitkin leveän joen yli, jonka ohuesti väreilevään pintaan sillan valkeat marmoripatsaat kiemurtelevina kuvastuivat. Heidän saavuttuaan palatsin ulkomuurin portille, löi Arasta portin vieressä riippuvalla rautakurikalla kolmasti seeteriporttiin. Se aukeni, ja vartija pisti ulos päänsä, nähdäkseen, kuka oli tulossa. Huomattuaan Arastan, oli vartija halukas ilman muuta päästämään hänet sisälle. Mutta havaittuaan hänen seurassaan oudon miehen, katsahti hän tähän kummeksien ja kysyi:
— Ken on tämä vieras?
— Se on parsilainen Haoma, herrani Demurin hyvä ystävä — vastasi
Arasta. — Hänellä on asiaa herralleni.
— Saattaa olla — huomautti vartija. — Mutta minun on kielletty päästämästä sisälle hoviin outoja vieraita ilman herrani lupaa. Riennä sinä suurvisiirin pojan luo vieraan tuloa ilmoittamaan. Vieras itse istukoon portin viereiselle rahille odottamaan.
Ei ollut muu neuvona, kuin mukaantua tähän hovimääräykseen. Arasta pujahti siis sisälle portista, ja Haoma istuutui kivirahille odottamaan. Portti suljettiin Arastan jälkeen. Hetken kuluttua se jälleen raoitettiin, ja vartija ojensi raosta Haomalle ison päivänvarjostimen ja riikinkukon sulista tehdyn viuhkan. Näiden viileyttä tuottavien esineiden ojentaminen oli käynyt niin pian, ja portti oli taas niin viipymättä sen jälkeen sulkeutunut, ettei Haoma ehtinyt huomauttaa näiden hänelle outojen kapineiden turhuutta. Hän, joka oli tottunut vuoriston polttavaan auringonhehkuun, ei suinkaan pelännyt jokituulen lauhduttamaa lämpöä tuossa muurin laidalla. Senpä vuoksi hän varovasti asetti koreavärisen varjostimen ja upean viuhkan viereensä rahille. Kun hän siinä oli istunut hetken aikaa, rupesi oikealta pitkin rantaäyrästä tulemaan miehiä, joilla oli yllään jalkoihin ylettyvät valkeat kaaput ja niiden päällä lyhyemmät, vihreät vaipat. Päässä oli heillä isot punaiset turbaanit. Tämän parven etumaisena kulki vanha valkeapartainen mies. Mikäli Haoma oli kuullut kuvailtavan mollia, muhamettilaisten pappeja, oli näiden miesten puku noiden selityksien mukainen. Ja todella kantoi kukin koraanikääryä kädessään. He palasivat nähtävästi rukoilemasta moskeasta. Jonon johtaja, valkeapartainen mies, iski, tultuaan Haoman rahin kohdalle, teräväkatseiset silmänsä häneen ja virkkoi, kääntäen päätään takanaan kulkevalle mollalle puoliääneen:
— Näitkö parsia? — Noita vääräuskoisia koiria rupeaa nyt tulvimaan tänne.
— Pian heistä tulee vaaraa profetan pyhälle uskolle — virkkoi tämä vastaukseksi.
Sen enempää ei Haoma kuullut. Mutta hän huomasi, että johtaja siirtyi astumaan puhuttelemansa mollan viereen, jonka jälkeen he vilkkaasti käsiään huitoen jatkoivat keskusteluaan, arvatenkin äskeisestä aineestaan.
— He eivät uskoamme tunne, ja jos vähän tuntevatkin, eivät sitä ymmärrä, ja siksi he sitä tuomitsevat — ajatteli Haoma itsekseen.
Samassa kiintyi hänen huomionsa suippokokkaiseen veneeseen, joka kahden seisovillaan olevan miehen melomana lähestyi linnanpuolista joen rantaa. Veneen kokka sujahti seuraavassa tuokiossa maihin vähän matkan päässä, vasemmalla siitä paikasta, missä Haoma istui. Miehistä, jotka hypähtivät rannalle, oli toinen vanha, harvapartainen, toinen nuorempi. He alkoivat astua rantaa pitkin Haomaa kohti. Heidän tultua lähemmäksi, tunsi Haoma vanhemman miehistä Shirujeksi, paenneeksi vankienvartijaksi. Hän näytti rasittavasta toimestaan erottuaan saaneen selkänsä vallan suoraksi, ja hänen jalkansa liikkuivat entistään ketterämmin.
Shirujekin tunsi nyt Haoman ja säpsähti, mutta ei muuten ollut millänsäkään, katsoi vaan eteensä ja joudutti hieman askeleitaan. Juuri kun hän kumppaninsa kanssa oli mennyt Haoman ohi, avattiin portti, ja herransa luota palaava Arasta astui siitä ulos. Saranoiden narinan kuullessaan, käänsi Shiruje päätään.
— Herrani, Demur, käskee sanoa sinut tervetulleeksi, valtijas! Hän odottaa sinua tuolla sisällä — sanoi Arasta.
Nyt avattiin portti kunnioittavasti selälleen ja Haoma astui, annettuaan kumartavalle vartijalle takaisin tarpeettomat viileysvehkeet, Arastan seuraamana hovin muurien sisälle. He tulivat pitkään pylväskäytävään, jonka katolta kummaltakin puolen riippui köynnöskasveja.
— Näitkö Shirujen tuolla äsken? — kysyi Haoma.
— Näinpä kyllä, ja olen jo tätä ennenkin muutaman kerran häntä tavannut. Ensi kerralla, kun hänet äkkiä kohtasin tuolla joen rannalla, hän kovin hämmästyi ja näytti kohta senjälkeen hyvin kiukkuiselta.
— Mitä hän täällä toimii?
— Kerrotaan hänen olevan visiiri Abu'l-ganaïmin palveluksessa. Tuo toinen, joka äsken oli hänen seurassaan, oli myöskin visiirin palvelijoita, ja kerrotaan, että hän on valepukuinen assassiini, joka ylläpitää yhteyttä Abu'l-ganaïmin ja Alamutin linnan assassiinien välillä.
— Mikä mies on sitten tuo Abu'l-ganaïm.
— Se on shaahin entisen lempipuolison, Turkan Chatunin, suosikki ja kätyri sekä jalon suurvisiirin, Hassan Ibn Alin pahin vihamies ja vastustaja. Hän on monta kertaa koettanut syöstä syrjään suurvisiirin, mutta kaikki hänen yrityksensä ovat olleet turhat.
— Hassan Ibn Alilla taitaa olla hallitsijansa järkähtämätön luottamus?
— Niin sanotaan.
Näin puhuessaan olivat he pylväskäytävästä saapuneet, riippuvien puutarhojen ympäröimälle avaralle pihalle, joka oli kivitetty leveillä harmailla marmorilevyillä. Sen halki astuttuaan menivät he sisälle Demurin palatsin suureen eteiseen, ja siitä vähän pienempään saliin, jossa vallitsi miellyttävä viileys ja jonka keskustassa korkea suihkulähteen säde pulppuili ylös rehevien kasvien keskeltä. Suihkulähteen vieressä loikoi Demur, ohut vihreä silkkivaippa yllä, matalalla ja pitkällä vuoteentapaisella istuimella polttaen pitkävartista, hienohajuista narghile-piippua. Kaksi palvelijaa seisoi hänen pääpuolellaan isot viuhkat kädessä, valmiina karkoittamaan liian lämmön herrastaan.
Haoman astuttua sisälle Arastan seuraamana, hypähti Demur ylös mukavasta asennostaan, jossa hän oli nauttinut äskeisen kylvyn tuottamaa hyvinvoinnintunnetta, syleili herttaiseen tapaansa ystäväänsä Haomaa ja virkkoi:
— Tuollaisena sinusta vielä enemmän pidän! Johan nyt rohkenet tulla ihmisasunnoille.
Hän viittasi Arastalle. Tämä joutuisasti lykkäsi Haoman eteen korkean musnud-patjan. Sitten Demur käski toisen viuhkojista asettumaan Haoman luo sekä toisen tuomaan hänelle pitkävartisen narghile-piipun. Mutta kumpikin kohteliaisuudenosoitus oli Haomasta turha. Toiselle palvelijoista, joka alttiisti rupesi heiluttamaan komeata viuhkaansa, virkkoi Haoma:
— Ystäväni, tuo vaivasi on tarpeeton, sillä eipä liika lämmin minua rasita.
Toisen palvelijan tuotua hänen eteensä pitkävartisen piipun, sanoi hän, tehden väistävän liikkeen kädellään:
— Kiitän tarjoumuksesta, mutta en saata siitä nauttia, sillä parsi ei polta.
— Se minun olisi pitänyt muistaa ennalta, huudahti Demur. — Rupean kuitenkin jo unhoittamaan tapojanne. Mutta sanohan, ystävä hyvä, mitä sinulle saan tarjota. Tahdotko mango-hedelmää, Ceylonin hehkuvia viiniä, vai haluatko mieluummin vahvaa ateriaa jalkamatkasi jälkeen? Sano vaan, mitä ikinä halajat; paraalla, mitä huoneeni omistaa, tahtoisin sinua kestitä.
— Vieraanvaraisuuttasi kiitän ja olen valmis siitä myöhemmin nauttimaan. Mutta kaikkein ensiksi pyytäisin saada kanssasi keskustella tärkeästä asiastani.
Tämän sanottuaan katsahti Haoma huoneessa oleviin palvelijoihin. Ennenkuin hän oli ehtinyt huomauttaa, että asiansa vaati keskustelua kahden kesken, oli Demur tajunnut hänen ajatuksensa ja viittasi palvelijoita poistumaan.
Heidän mentyänsä, kysyi Haoma:
— Eivätkö nyt muut, kuin sinun korvasi ole puhettani kuulemassa?
Silloin nousi Demur istuimeltaan ja kulki varpaillaan leveätä taustaovea peittävän paksun punasilkkisen intialaisen laskosverhon luo, jonka hän äkkiä nosti. Pitkä, tyhjä solakäytävä vaan näkyi sen takaa. Demur palasi vieraansa luo sanoen:
— Voit olla huoleti. Ainoastaan minun korvani ovat sinua kuuntelemassa, ja jos puhut puoliääneen, voit olla varma siitä, ettei kukaan muu kuule sanojasi.
— Haoma kertoi nyt, minkä suuren tehtävän Anahita oli hänelle uskonut ja kysyi senjälkeen:
— Voinko toivoa sinun, Demur, antavan minulle apukeinoja tiedustelumatkalleni? — Sen teen varsin mielelläni, vastasi suurvisiirin poika. — Kotimatkalla käyttämääsi oritta olen käskenyt säästää ja syöttää sinun varallesi. Siitä saat nytkin ratsun itsellesi.
— Mutta kumppanini Vohumeno tarvitsisi myös hevosta.
— Sen hän on saapa, ja aseita, rahaa, — mitä vaan tarvitsette, kaikki on teille annettava matkaanne varten. — Mutta kas vaan, oletpa sinä nähnyt kertojattaren. Sinun osaksesi on tullut kunnia, josta ani harva voi kerskata. Sillä hän on vahvasti verhottu, käydessään juhlina Raghan isossa sinisessä moskeassa, niin että vaan hänen sypressinsolakka vartalonsa on katseiden saavutettavissa. Mutta hänen silmänsä taitavat olla verrattoman ihanat, ja hänen kasvojensa sulo harvinainen?
— Hän on kaunis, ja näyttää hyvältä — sanoi Haoma ujona ja punastui.
— Luulenpa että meidän erakkomme on ihastunut — huudahti Demur, iskien Haomalle veitikkamaisesti silmää. — Vahinko vaan, että Anahita on sitoutunut ainaisesti pysymään impenä. Shaahikaan, tuo mahtava mies, ei saa nauttia hänen sulostaan, vaan on moskeassa kansan edessä vannonut suojelevansa kertojattaren viattomuutta.
— Lasket leikkiä vakavista asioista, sanoi Haoma — soimaava ilme tummissa silmissään.
— No jospa laskenkin leikkiä Anahitasta, niin todenteolla kehoitan sinua toisaalta hankkimaan itsellesi hempeän toverin. Ensimäisen askeleen olet jo ottanut tulemalla sieltä, erämaastasi tänne linnaan. Olen jo sinuun tyytyväinen. Ja jos vaan tahdot, niin lahjoitan sinulle sievän intialaisen orjattaren. Tyttö on tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta. Näin hänet äskeisillä markkinoilla ja ostin hänet kolmestasadasta kultarahasta. — Melkoinen hinta! — Voin vakuuttaa sinulle, että hän on viaton ja soma kuin puhkeamaisillaan oleva ruusunnuppu. Hän on nyt lemmikkini Menishen seuralaisnainen. Mutta kernaasti saat hänet, jos tahdot.
Haoma näytti olevan hämillään ja huomautti:
— Ei tehtäväni salli minun sellaisia ajatella.
— Emme puhu siitä enää tällä kertaa — virkkoi Demur, joka huomasi vieraanvaraisissa pyrkimyksissään menneensä liian pitkälle. — Toivon kuitenkin, että tahdot läsnäolollasi kunnioittaa sitä pientä juhlaa, joka kohta alkaa lemmikkini Menishen kunniaksi.
— Siihen suostun kernaasti, ellei perheesi ilo minun kauttani häiriydy.
— Vieläpä mitä! Naiseni päinvastoin ovat hyvin uteliaat näkemään sinut, josta jo täällä hovissa puhutaan. Haaremista palattuamme vien sinut isäni suurvisiirin puheille. Olen puhunut hänelle sinusta, ja mielellään hän tahtoo sinuun tutustua.
— Outoa on minun niin ylhäisten eteen astua, ja luulen liian kauan täällä viipyväni.
— Isäni ylhäisyyttä sinun ei tarvitse haikailla. Hän on yksinkertainen kuin kansan mies. Ja muuten on tuo Mervimin asia luullakseni hyvin arveluttava ja vaikea, sillä shaahi itse on hänen tuomionsa langettanut. Isäni voi siis antaa hyviä neuvoja, miten sinun on soveliaimmin menetteleminen.
— Mielipiteesi on oikea. Velvollisuuteni on siis sitä noudattaa.
— Tahdotko hetken odottaa tässä, Haoma? Pistäydyn sisähuoneessa pukua muuttamaan.
Samassa Demur näpäytti kädellään läheiseen pylvääseen ripustettua hopealevyä, jonka helähdyksestä Arasta hetken kuluttua riensi esille.
— Oletko ostanut helmikoristeen? kysyi Demur.
— Se on tässä, valtijas.
Hän ojensi herralleen basaarista noutamansa kotelon. Demur aukaisi sen ja otti siitä esille hienon helminauhan. Katseltuaan sitä hieman, sanoi hän:
— Hyvin toimitit tehtäväsi. Helmet ovat oikeita ja puhtaat kuin lähdeveden pisarat.
Jätettyään Arastan Haomalle seuraa pitämään, poistui Demur sisähuoneisiin luvaten pian palata.
Arasta asettui seisomaan suihkulähteen ääreen, vaieten, kuten hovipalvelijoiden oli määrä.
— Tuon sinulle terveiset Vohumenolta — sanoi Haoma katkaisten äänettömyyden. Hän on varmaankin oleva iloinen, kun kerron, miten hyvä sinun on olla — sillä luulen, että sinulla todella on täällä mukavaa, koska noin läheisesti saat palvella suurvisiirin poikaa.
— Oloni täällä on niin hyvä, etten koskaan ole voinut sellaista aavistaa. Herrani on minulle niin armollinen, että ilolla häntä palvelen. Ja kaikesta saan kiittää sinun hyvyyttäsi, valtijas. Jospahan Ormuzd soisi, että joskus saisin sen sinulle palkita!
— Turhaan puhut palkitsemisesta. Osoita kiitollisuuttasi Ormuzdille hänen hyvistä lahjoistaan. Sillä kaikki hyvä, mikä tässä huonossa maailmassa tulee osaksemme, johtuu Ormuzdin siunauksesta, hänen valppaasta taistelustaan pimeyden ruhtinasta vastaan. Yhdy sinäkin Ormuzdin taistelujoukkoon!
— Ormuzdia koetan joka päivä palvella lukien Avestaa ja hoitaen hiilustan hehkua.
— Se minua miellyttää, että herrasi sallii sinun uskoasi hoitaa.
Siinäkin suhteessa hän on suuren isänsä arvoinen.
He eivät ehtineet jatkaa keskusteluaan sen kauempaa, kun sisään astui kiireisesti komeapukuinen shaahin palvelija. Hän kääntyi Arastan puoleen kysyen:
— Missä on suurvisiirin poika?
— Hän on sisähuoneissaan pukeutumassa pientä kotoista juhlaa varten.
— Sen hän tehköön joutuisasti, sillä suurherramme shaahi on paraikaa hänen isänsä luona ja tahtoo viipymättä puhua hänen kanssaan aiotusta metsästysretkestä.
Samassa Demur, joka oli muuttanut ylleen paksusta valkoisesta silkkikankaasta tehdyn viitan, ja sitonut ympärilleen leveän punapurppuravyön, palasi saliin.
— Vie armolliselle hallitsijallemme se viesti, että hänen nöyrin palvelijansa Demur heti rientää hänen käskyjänsä kuulemaan — sanoi Demur, kuultuaan mistä oli kysymys, shaahin palvelijalle. Tämä poistui kiireisesti.
— Ikävä, että Menisheni nyt saa odottaa — huoahti Demur, palvelijan mentyä, lyöden Haomaa olalle. — Seuraa nyt minua isäni odotushuoneeseen. Shaahin lähdettyä pois isäni luota, vien sinut sisälle.
Demurin seurassa alkoi Haoma astua avaroiden marmoripihojen, ihmepuutarhojen ja riippukasvien koristamien pylväskäytävien läpi suurvisiirin asuntoihin, jotka sijaitsivat lähinnä Melik shaahin palatsiryhmää.