KUUDES LUKU.
Suurvisiiri Hassan Ibn Alin avara odotussali oli hovisuojaksi tavattoman yksinkertainen. Paksujen huonetta ympäröivien harmaiden marmoripylväiden välissä ei edes riippunut mitään silkkisiä laskosverhoja, kuten muuten tämän aikuisissa upeammissa huoneissa oli tavallista. Ainoana koristuksena olivat seinä- ja kattomaalaukset sekä permantomosaiikki, jotka kaikki kuvasivat tapauksia ja sankareita Persian muinaistarustosta. Sillä vaikka islam jo aikoja sitten oli voitokkaasti kohoittanut lippunsa Persian hallitustalojen katolle, muistettiin ja harrastettiin rikasmuotoisia ja jännittäviä muinaisiranilaisia kansantaruja.
Mataloita patjaistuimia oli asetettu pilareiden ääreen luoksepääsyä odottavia varten. Nyt oli odotussali melkein tyhjä, sillä siihen päivän aikaan ei suurvisiirillä ollut yleistä vastaanottoa. Melik shaahilla näet oli silloin tapana oman yksityisen käytävänsä kautta mennä suurvisiirinsä luo puhelemaan tämän omassa työhuoneessa. Tämä tuttavallisuus johtui siitä, että Hassan Ibn Ali shaahi Alp Arslanin eläessä, ja ennenkuin hän kohosi korkeaan asemaansa, oli ollut Melikin opettaja. Tästä syystä Melik yhä vielä, lavean ja mahtavan Persian hallitsijaksi tultuaan, suuresti kunnioitti Hassan Ibn Alia, nykyistä taitavinta neuvonantajaansa, kutsuen häntä tuttavallisessa keskustelussa "mestari Hassaniksi." Huolimatta siitä, että Hassan Ibn Alin nuoruuden ystävä, sittemmin juonittelevaksi ja viekkaaksi kehittynyt Ibn es-Ssabbach jo hovissa ollessaan oli monasti koettanut järkyttää Hassanin rajatonta suosiota shaahin tykönä, ei se ollut onnistunut. Alamutin linnan herraksi päästyään, oli Ibn es-Ssabbach lakkaamatta salaisten fidaaviensa avulla jatkanut pyrintöjään. Mutta kaikki hänen ja muiden asettamat ansat, vaikka olivatkin ensin näyttäneet vaarallisilta, olivat kuitenkin kohta lauenneet. Sillä aina Melik huomasi, että Hassan syystä kansalta oli saanut kunnianimen "Nisam-el-mulk" — valtakunnan tuki. Eikä Melik mistään hinnasta tahtonut menettää tätä valtakunnan suunnatonta suojakatosta kannattavaa vankkaa tukipylvästä.
Paitsi Haomaa, jota Demur mennessään sisälle isänsä työhuoneeseen shaahin puheille oli pyytänyt odottamaan etusalissa, oli siellä kuusi sysimustaa, purppurapaitoihin puettua nuubialaista orjaa, joilla oli kookkaat riikinkukonsulista tehdyt viuhkat käsissä. Sitäpaitsi oli vielä kolme henkivartijaa, joilla oli käyrät lyhyet miekat vyöllä ja pitkät, pystyssä olevat keihäät kädessä. Erillä näistä seisoi rikasaseinen tummaverinen mies, jonka turbaanissa välkkyi häikäisevän komeita jalokiviä. Tämä mies oli Melik shaahin henkivartiaston johtaja, haaremin kauneustuomari, visiiri Abu'l-ganaïm.
Haomasta, joka istui syrjemmässä, pitkän seinän keskipalkoilla, alkoi odotus tuntua hieman vaivaavalta. Sillä suurvisiirin ovella seisovat mustat nuubialaiset loivat tuon tuostakin suuret muljottavat silmänsä uteliaasti häneen. Ja varsinkin Abu'l-ganaïm ahmi Haomaa katseillaan. Tämän viekkaan näköisen hovimiehen huulilla lepäsi ivallinen ilme ja hän katseli Haomaa säädyttömän tarkasti, ikäänkuin piirre piirteeltä olisi tahtonut painaa hänen ulkomuotonsa muistiinsa. Tyyneenä Haoma ensin kesti tuota katseiden tähtäilyä. Ja kun sitä jatkui, päätti hän olla tästä tungettelevaisuudesta välittämättä ja rupesi tarkastamaan katto- ja seinämaalauksia. Kokonainen sankarimaailma levisi siinä hänen eteensä, ja Haoma, joka tunsi muinaistaruston, arvaili itsekseen, mitä sankana kukin kuva esitti, oliko se Rustemia vai Salia, vai muita. Ja syrjäkuvista hän koetti päättää, mitä seikkailua kukin kuvaryhmä esitti. Mutta pian tämä katselu kävi hajamieliseksi, ja Haoma ikäänkuin vieraantuen heräsi pois siitä haaveilevasta uuden ympäristön tarkastamisesta, johon hän äkkiä oli siirtynyt. Hänestä tuntui vastenmieliseltä viipyä näin kauan näiden seinien välillä, ja hänessä heräsi taas elävinä ja valtavina kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka kahden kuluneen päivän tapahtumat olivat aiheuttaneet. Voimakkaasti hän myös tunsi pyrkimystä, niin kiireisesti kuin suinkin päästä uutta suurta yritystään toteuttamaan. Ja lopuksi hänen mielikuvituksensa kätköistä kohosi esiin kertojattaren pitkän kalteva mäki, tuuheine puineen ja tummine muurineen ja linnaseinineen. Ruusunhohteinen kevättaivas näytti kaareutuvan mäen ja linnan ylitse ja kaukainen hiljaisen tuulen humina ja laulurastaan iltasävelet tuntuivat tunkevan korvaan.
Haoman haaveilu keskeytyi siitä, että suurvisiirin työhuoneen paksu, hopeakangilla koristettu seeteriovi aukeni ja asestettu kuuluttaja, joka tavallisesti kulki shaahin edellä tiedustellen paikan turvallisuutta, joutuisasti astui odotussalin läpi oviaukolle päin, joka johti shaahin asuntoihin vievään yksityiseen käytävään. Tämän edelläkulkijan tulo oli merkki siitä, että Persian hallitsija seuraavassa tuokiossa oli tuleva samaa tietä.
Nuubialaiset orjat, henkivartijat ja Abu'l-ganaïm heittäytyivät valmiiksi maahan käsien nojaan, ja Haoma, joka arvasi, että jotakin erinomaista oli tulossa, nousi seisomaan. Seeteriovi aukeni nyt, ja suurvisiirin huoneesta astui etusaliin Melik shaahi, ei vielä neljääkymmentä täyttänyt mies, keltasilkkinen, säteilevillä jalokivillä koristettu viitta yllä. Hänen vyöllään riippui lyhyt käyrä miekka, jonka kultatuppeen oli kiinnitetty pieniä hehkuvia rubiineja ja smaragdeja. Päässä oli hänellä korkea valkea silkkiturbaani, jonka höyhentöyhdön juurta kaunistivat tavattoman suuret hohtokivet. Saattoi lisääntyvästä lihavuudesta huolimatta vielä huomata hänessä entisen sotasankarin ja maidenvalloittajan ryhtiä. Mutta levollinen elämä, jota jo pitkät ajat hänelle oli tarjonnut Nisam-el-mulkin koko valtakunnan asioista huoltapitävä ohjaus, oli painanut selvän leimansa Melik shaahin koko personaan. Hänen sileäksi ajetulla leuallaan ja paksunpuolisilla punaisilla huulillaan lepäsi hekumallisuutta ilmaiseva piirre. Mutta päättävästi suljetuissa suupielissä kuvastui syvemmällä piilevää tarmokkaisuutta ja tahdonlujuutta, joka tarvittaessa saattoi toimintana puhjeta ilmoille. Kädessä kantoi Melik ohutta, kultanuppista sauvaa, jonka hän harvoin hylkäsi liikkuessaan kotoisissa asunnoissaan. Hänen silmänsä olivat vilkkaat ja hänen tuliset ja läpitunkevat katseensa tuntuivat tarkastellessaan ympäristöä tahtovan koota niin paljon vaikutelmia kuin suinkin.
Kun Melik ohikulkiessaan loi silmänsä Haomaan ja näytti olevan hieman ihmeissään, ettei hän muiden tavoin langennut maahan, kumarsi Haoma syvään ja ojensi häntä kohti molemmat kätensä, kuten parsien oli tapana tervehtiä.
Melik kuroitti ohutta sauvaansa häntä vastaan ja kysyi:
— Kuka olet?
— Olen parsi, Haoma nimeltäni, vastasi destur mobedin poika.
— Vai olet parsi. Heimosi asuinsijoilla tahdon ensi matkallani käydä, sillä sitä valtakuntani kolkkaa en vielä tunne, vaikka se on vallan läheinen.
Tämän sanottuaan hymyili shaahi armollisesti, kulki edelleen ja katosi asuntoonsa johtavan käytävän aukkoon. Nuubialaiset orjat, sekä henkivartijat, jotka jo olivat ehtineet nousta pystyyn, seurasivat shaahia. Ainoastaan Abu'l-ganaïm viivähti hetken ja tiuskasi kiukkuisesti Haomalle:
— Etkö käsitä, tolvana, että sinun pitää tervehtiä shaahia niin kuin muut?
— Sinä tervehdit shaahia omalla tavallasi, minä taas parsien tavalla. Enkä luule hallitsijaa siltä vähemmän kunnioittavani kuin sinäkään — sanoi Haoma, koettaen pysyä tyyneenä, vaikka visiirin julkean kiukkuinen ääni häntä suuresti suututti.
— Hyvä! virkkoi Abu'l-ganaïm, jonka kiukku kiihtymistään kiihtyi. — Luulet kai nyt, kun shaahi on armahtanut teitä, olevasi niin suuri herra, että sinulla on oikeus tuoda hoviin uusia tapoja! Voin ilmoittaa sinulle, parsilaiskoira, että jos vielä joskus saat kunnian päästä hovin seinien sisälle, lähetän orjani jäykkää selkääsi notkistamaan.
Tämän sanottuaan aikoi hän rajusti lyödä Haomaa selkään, antaakseen hänelle esimakua tulevasta kohtelusta. Mutta samassa Demur, joka tällä välin oli tullut ulos isänsä huoneesta ja seurannut visiirin kiukunpurkausta, astui ehkäisemään visiirin lyöntiä, huudahtaen täynnä suuttumusta:
— Parsi on ystäväni ja kiellän sinua, Abu'l-ganaïm, häntä loukkaamasta.
Säpsähtäen veti visiiri jo ojennetun kätensä takaisin ja virkkoi hieman kohteliaammin, kuitenkaan voimatta salata sappensa kuohumista:
— Luulin, että hovitapojen valvominen oli minulle uskottu tehtävä, ja metsästysretkien menot sinulle, suurvisiirin poika!
Se äänenpaino, jolla hän lausui sanat "suurvisiirin poika," osoitti selvästi, kuinka syvästi hän vihasi ja kadehti sekä suurvisiiriä että hänen poikaansa.
Mutta hyvin tietäen, että valta nyt oli heidän käsissään, katsoi hän viisaammaksi jättää jatkamatta selkkauksia ja poistui pikaisesti samasta oviaukosta, josta shaahikin.
— Kyllä hänelle vielä kostan tämän solvauksen, — sanoi Demur visiirin mentyä.
— Hänelle on saamansa valta noussut päähän — virkkoi Haoma. — Harva kuolevainen näyttää voivan oikein ja hillitysti käyttää sitä valtaa, joka hänelle on uskottu.
— Minua pahoittaa, että tällainen kohtelu on tullut osaksesi hovissa. Ja vielä lisäksi minua pahoittaa, etten tänään jouda haihduttamaan sitä ikävää vaikutusta, jonka juuri olet saanut, sillä shaahi lähtee varhain huomisaamuna metsästysretkelle, ja tänään täytyy minun koko loppuosa päivää valvoa sen valmistuksia. Mutta lupaathan, että pian taas tulet minua tervehtimään tänne. Silloin panen toimeen upean perhejuhlan yksinomaan sinun kunniaksesi.
— Kiitän kutsumastasi. Mutta enpä varmasti saata sanoa, milloin voin tänne taas tulla käymään, sillä viipymättä aion lähteä tiedustelumatkalleni Kurdistaniin. Ja se luultavasti vie suuren osan talvea.
— Mutta sieltä palattuasi käyt luonani. Voit muuten olla huoleti siitä, että toimitan sinulle kaikki mitä matkallesi tarvitset.
Demur kiiruhti pois metsästysvalmistuksia valvomaan.
Omituiselta tuntui Haomasta nyt vallan yksin astua kuuluisan ja voimakkaan suurvisiirin eteen. Mutta olihan Demur sanonut häntä ystävälliseksi ja tavoiltaan yksinkertaiseksi. Ei siis erakonkaan tarvinnut häntä peljätä. Lisäksi hän juuri parseille oli osoittanut suurta suosiota. Levollisena ja varmana Haoma siis meni suurvisiirin ovelle, jolle hän varovasti kolkutti. Syvä ääni kuului huoneesta kehoittavan astumaan sisälle, ja seuraavassa tuokiossa seisoi Haoma suurvisiirin edessä.
Tämä oli pitkä mies, vanhuuttaan jo vähän kumaraselkäinen, harmaahiuksinen ja hyväkatseinen. Hänen työhuoneensa oli odotussalia vielä yksinkertaisempi. Siinä ei edes ollut maalauksia seinillä. Huone oli pienenläntä ja kaksi suurta, matalaa pöytää täytti siitä melkoisen osan. Näille pöydille oli kasattu koko joukko pergamentti- ja papyruskääryjä, sillä lukuisat olivat Hassan Ibn Alin valtakunnan eri hallinnonosia koskevat muistiinpanot, suunnitelmat ja ohjesäännöt. Kaikki valtiolliset asiat kulkivat tämän pienen työhuoneen kiirastuli-tarkastuksen läpi. Ja kuitenkin Hassan valitti, ettei hän ehtinyt eikä voinut kaikkiin yksityiskohtiin perehtyä, vaikka hänellä olikin avustaja-tarkastajansa. Sillä joskin ijäkäs suurvisiiri uhrasi suurimman osan päiväänsä ja melkoisen osan yötään valtion toimille, eivät yhden ihmisen voimat ja ajatuskyky sentään riittäneet niin avaran, eriaineksisen valtakunnan asioiden täydelliseen pohtimiseen.
Leveä ja korkea ikkuna aukeni puutarhaan päin, jonka puissa lenti, liverrellen, piipittäen, kaakattaen, jos jonkinnäköisiä lintuja. Nämät olivat suurvisiirin hoidokkaita. Tuon tuostakin hän nousi nahkapalaltaan pergamenttikääryjensä luota ja viskasi siivekkäille suosikeilleen jyviä ja ryynejä. Tämä suuri ihmisystävä oli myös suuri eläinystävä. Nytkin istui leveällä ikkunalaudalla parvi kyyhkysiä, jotka kuherrellen ilmaisivat läsnäoloaan ja ruuanhaluaan. Hieno avattava rautalankaristikko esti pieniä ruokavieraita sisään lehahtamasta. Sillä ne olivat niin kesyjä, että ne alituisesti olisivat häärineet ijäkkään ystävänsä ympärillä, häiriten valtion asiain korkeinta johtoa ja pannen pergamentti- ja papyryskääryt epäjärjestykseen.
Haoman astuttua sisään, kohoitti Hassan Ibn Ali silmänsä edessään olevalta pergamentilta ja loi vieraaseen hyvän katseensa. Hän lykkäsi esiin samanlaisen nahkapatjan kuin se, jolla hän itse istui, ja virkkoi kädenviittauksella kehoittaen Haomaa istumaan:
— Terve, parsilainen Haoma!
Mutta ennenkuin Haoma noudatti ylhäisen isäntänsä kehoitusta, hän huudahti:
— Siunatkoon Ormuzd moninkerroin sinua, parsien jalo vapauttaja!
— Vapauttajanne on Melik shaahi. Minä olen vaan hänen palvelijansa ja käskyjensä toimeenpanija. — Mutta käyhän patjalle lepäämään, sillä olet kaiketi väsynyt pitkän jalkamatkasi jälkeen.
Haoma noudatti nyt Hassanin kehoitusta.
— Miten jaksaa ystäväni, isäsi Iredsh? kysyi suurvisiiri. — Siitä on aikoja, kun hänet viimeksi näin.
— Hän on jo ijäkäs, mutta oli terve, kun muutama päivä sitten kävin kotiheimoni mailla. Hänen sydämensä on täynnä kiitollisuutta jalon tekosi vuoksi. Nyt saavat parsit taas vapaasti noudattaa tapojaan ja hoitaa uskoaan. Se on arvaamattoman suuri lahja.
— Eri kansan osien tyytyväisyys ja onni on valtakunnan paras tuki. — Olenpa muuten kuullut, että aiot muuttaa parsien uskoa. Mihin suuntaan nämät muutospyrintösi käyvät?
— En tahdo suorastaan muuttaa parsien uskoa, tahtoisin vaan puhdistaa sitä ja saattaa sen runsaampia hedelmiä tuottavaksi. Sillä ylen suuri on Ahrimanin voima, koska ihmiset veltosti edistävät Ormuzdin valtaa. Virkeäksi Ormuzdin taistelujoukoksi tahtoisin nostaa heimoni.
— Mutta oletko myöskin punninnut, kuinka vaaralliset kaikki taisteluliikkeet ovat näin avarassa ja eriaineksisessa valtakunnassa? Minun hiukseni ovat vaalenneet ponnistellessani levollisuuden ja rauhan aikaansaamiseksi. Ja sittenkin huomaan kuohuvan tyytymättömiä, joita tuntuu olevan mahdoton saattaa tyytyväisiksi.
— Tarkoitukseni ei ole levottomuuksien nostaminen ja rauhan siunausten hävittäminen. Tahdonpa kehoittaa heimoani taistelemaan vakaumuksen, virkeän innostuksen ja väsymättömän rakkauden aseilla. Tahdon vaan opettaa ihmisiä itsessään ja ympärillään vihaamaan ja vastustamaan pahaa, joka voimakkaana ja elinjuuria kalvavana näivetyttää luomakuntaa.
— Näitä aseitasi en moiti. Ne voivat, viisaasti käytettyinä, tuottaa hyviä voittoja. — Poikani kertoi minulle äsken, että olit ruvennut kertojattaren, Anahitan, tiedustelijaksi, ajaaksesi kurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.
— Se luottamustoimi on osakseni tullut.
— Tiedätkö myös, että tuo Mervimin asia on hyvin arkaluontoinen, jopa sangen vaarallinenkin?
— Luulen sen tarjoavan paljon vaikeuksia.
— Se tarjoaa ylen paljon vaikeuksia. Sillä shaahi on itse langettanut Mervimin tuomion ja karkoittanut hänet maanpakoon. En ole unhoittanut tuon onnettoman kurdilaispäällikön asiaa, mutta minun on tähän asti ollut mahdotonta uudelleen kajota siihen tai ottaa sitä esille, sillä ylen vahva ja suuri on Jusufin puolue ja tavattoman suuria mullistuksia asian vireillesaattaminen matkaansaisi.
— Luuletko Mervimia viattomaksi ja syyttömästi tuomituksi?
— Hyvin paljon on syitä tähän luuloon, vaikka viimeinen varmuus puuttuu.
— Silloin on velvollisuuteni viipymättä lähteä hänen asiaansa tiedustelemaan.
— Asia on tutkittava; siitä ei ole epäilystä. Toinen kysymys on, tokko juuri nykyhetki on siihen sovelias.
— Mutta Mervim on jo ilmaissut asiansa kertojattarelle. Sitä ei nyt enää voi jättää ajamatta, mikäli olen kuullut. Eikä vaaraa liene kertojattarella, koska asiata ensin tiedustellaan.
— Jo pelkkä tiedustelu on nostava mielet kuohuksiin ja fidaavien lukuisat salaiset laumat toimimaan. Pelkään, että nykyinen nuori kertojatar on joutuva ainakin yhtä ankaroiden hyökkäysten alaiseksi, kuin hänen onneton edeltäjättärensä.
— Olen huomauttava hänelle yritykseen yhdistyneitä vaikeuksia ja vaaroja. Mutta luulen, ettei hän niitä säikähdä, sillä hän pitää tehtäväänsä pyhänä.
— Siitä hänen ei suinkaan tarvitsisi luopua. Viisaus ja varovaisuus vaatisi vaan yritystä hieman lykkäämään.
— Mutta vitkasteleva viisaus ja varovaisuus saattavat kuolettaa oikeuden. Mervim on jo niin kauan kärsinyt.
— Kas niin, minäkin olen samaa mieltä, että Kurdilaista on autettava. Tunnen vaan tarpeeksi Alamutin juonet, jonka vuoksi tahdoin miettimisaikaa, asiaa punnitakseni. Aionpa puolestani vielä kerran tarkoin tutkia Mervimin asiaa ja toimia omalla tahollani. — Sinulla näyttää olevan isäsi hehkuva toiminnaninto. Tunnen sen jo palavasta silmästäsi. — No niin, en tahdo nuorta intoasi jäähdyttää enkä ehkäistä. Voithan matkustaa läntisten parsien luo asiaa tiedustelemaan. Mutta älä anna esiintymisellesi siellä julkisuuden leimaa, vaan toimi enemmän hiljaisuudessa ja yksityisesti. Minä ryhdyn puolestani varokeinoihini. Ja voit hädän tullen luottaa apuuni.
— Suosiostasi ja avunlupauksestasi sinua sydämestäni kiitän, heimoni hyväntekijä!
Haoma älysi nyt, että hän jo sangen paljon oli vienyt aikaa ahkeralta suurvisiiriltä, ja teki lähtöä.
— Aiotko jalan palata rotkoasunnollesi? — kysyi vanhus Haoman noustua.
— Se on aikomukseni.
— Onpa siis tärkeätä, että annan sinulle pari tai kolme asestettua miestä sinua ulos kaupungista ja puoliväliin kotimatkaasi saattamaan. Sillä muuten väijyvät fidaaviparvet sinut korjaavat huostaansa. He näet pitävät tarkasti huolta kaikista, jotka minun luotani menevät pois. Heillä on vakoilijansa kaikkialla.
— Ormuzd on minua suojeleva, koska liikun hänen asioillaan. Luulenpa siis tarjoamaasi turvajoukkoa tarpeettomaksi.
— Päinvastoin se on välttämätön. Tänne tullessasi olit tuntematon ja pelkkä parsi. Täältä lähdettyäsi olet epäilemättä tunnettu niille väijyville joukoille, jotka vaanivat jokaista hyvien tekojen polulla vaeltavaa. Suostu siis tarjoumukseeni.
Näin sanottuaan Hassan Ibn Ali näpäytti hopealevyään. Hetken kuluttua tuli palvelija sisään, ja suurvisiiri virkkoi hänelle:
— Käske tänne viipymättä kolme vahvasti asestettua miestä. Aseensa he peittäkööt avaroihin vaippoihin, sillä heidän tulee lähteä turvasaattona kaupungista.
Palvelija katosi määräyksen saatuaan, eikä Haoman tarvinnut pitkään odottaa, ennenkuin nuo kolme saattajaa ilmestyivät. Kiitoksensa ja jäähyväisensä lausuttuaan suurvisiirille, poistui Haoma hänen työhuoneestaan, kulki turvajoukkonsa kanssa avaran odotussalin läpi ja alkoi astua saattajiensa osoittamaa kaitaa ja pitkää salakäytävää. Hyvän aikaa kuljettuaan kaikennäköisten käytävien, sokkeloiden, pienten pihojen ja puutarhojen kautta, saapui Haoma seuralaisineen pienelle lukitulle, muurissa sijaitsevalle portille. Tämän lukon aukaisi yksi vartijoista, ja seuraavassa tuokiossa olivat kaikki neljä Raghan läpi virtaavan leveän joen rannalla. Saattajat viittasivat Haomaa astumaan rannalla olevaan veneeseen, johon hänen jälkeensä nuo kolme turvasoturia myös astuivat. Vene lykättiin vesille, ja kaksi sotureista alkoi meloa sitä kaupungin pohjoiselle portille päin.
Venematkansa suoritettuaan, kuljettuaan basaarien ohi ja lopuksi jätettyään taakseen Raghan pohjoisen portin, suuntasivat nämät neljä miestä kulkunsa vuorikoskea kohti. Hämärä rupesi jo laskeumaan maille, kun Haoman asuinpaikan kalliot ja sirolatvaiset sypressit jo läheltä näkyivät. Silloin pysähtyi Haoma ja sanoi kääntyen pienen turvajoukkonsa puoleen:
— Nyt, ystäväni, en enää tarvitse saattoanne. Sillä muutaman kivenheiton päässä on asuntoni.
Hän erosi heistä rientäen rotkoasuntoonsa.