SEITSEMÄS LUKU.
Turkan Chatun, joka pitkät ajat oli haaremissa nauttinut shaahin lempipuolison kunnia-arvoa, oli jo joku aika sitten menettänyt sen ja ollut pakoitettu muuttamaan pois erityisestä shaahin omien asuinhuoneiden läheisyydessä sijaitsevasta haaremirakennuksesta. Kerrottiin Melikin tällä haavaa olevan vallan ilman erityistä lemmikki-kaunotarta, sillä eräs arapialainen tyttö, jonka hän kerran matkoillaan oli itselleen katsonut ja hoviinsa tuonut, oli lyhyen aikaa hovissa oleskeltuaan kuollut — Turkan Chatunin myrkyttämänä, — kuten kuiskailtiin.
Turkan Chatunin arvo ja vaikutusvalta ei siltä ollut vallan vähäiseksi supistunut, sillä hän oli lahjoittanut Melik shaahille pojan, Machmudin; ja koska Machmud myös saattoi tulla kysymykseen, Melikin vallanperijää määrättäessä, oli luonnollista, että Turkan Chatunilla syrjäisempäänkin asemaan jouduttuaan oli muhkeammat olot kuin muilla haaremin naisilla.
Saman päivän illalla, jolloin Haoma oli hovissa käynyt, istui Turkan Chatun pienessä sisähuoneessaan leveällä silkkipatjaistuimella. Korkeajalkainen hopealamppu levitti himmeätä levottomasti liehuvaa valoansa huoneen räikeänpunasille silkkiverhoille. Tässä valaistuksessa olivat Turkanin kasvot vielä erinomaisen kauniit; ja jos ei olisi ottanut huomioon hänen vartalonsa lisääntyvää, haaremin kauneuslakien mukaan jo hieman liiallista lihavuutta, olisi pitänyt Melikiä tavattoman vaativaisena kauneusmaun valtakunnassa, koska hän jo oli hänet hyljännyt. Mutta tuli vielä lisää toinen seikka, joka selitti, miten shaahi näin verrattain pian oli syrjäyttänyt Turkanin. Tämän ääni oli näet matala ja hieman karkea, enemmän miehen, kuin naisen ääneen vivahtava. Melikillä taas oli tässä suhteessa hyvin vaativainen korva. Hän ei ollut tarpeeksi voinut ihailla ja kehua arapialaisen tyttövainajan sulavaa ääntä. Ja Turkanin viehkeimmän kauneuden kadottua, tämä äänen karkeus näytti työntävän luotaan Melikkiä.
Vanha, paksuhuulinen numiidialainen orjatar, jonka vanukkeinen kiherätukka jo harmahti, seisoi shaahin entisen lemmikin edessä, ja molemmat naiset juttelivat puoliääneen.
— Oletko siis aivan varma siitä, että Barkijárokin imettäjä yhä edelleen on puolellamme? — kysyi Turkan Chatun.
— Siitä panen vanhan pääni pantiksi, valtijatar. Hän saa sinun kauttasi niin paljon etuja ja lahjoja, ettei hän ikipäivinä luovu meitä auttamasta.
— Hän antaa siis Barkijárokille yhä edelleen paljon makeisia?
— No sen voin vakuuttaa. Jo sen pojan vatsa kuuluu olevan niin huono, ettei hänestä ikinä tule hallitsijaa.
— Näet asiat liiaksi ruusunvalossa. — Ei huono vatsa vielä ihmistä tapa tai tee kykenemättömäksi. — Eikä sinun muuten tarvitse antaa tuon imettäjän tulla siihen luuloon, että hän tekee meille suuren palveluksen tuolla namujen syöttämisellä.
— Kyllähän se imettäjäeukko tuon tuostakin valittaa virkansa vaikeutta. Hovilääkäri on näet antanut ankarat hoitomääräykset pojan kivulloisuuden vuoksi, ja imettäjä vetää jo sitä virttä, että tuo makeisien antaminen voi käydä hänelle sangen vaaralliseksi, jos se tulee ilmi.
— Tuon hän tietysti sanoo, saadakseen paremman palkan. Voithan joskus pistää hänelle jonkun helminauhan ja pari kultarahaa enemmän, kunhan hän vaan lopettaa mankumisensa. — Miten pikku Machmudini jaksaa?
— Siinä on vasta riski poika. Syö jo kuin mies, on vahva ja iloinen. Ei sen parempaa hallitsijanalkua voi ajatella. Äsken hän pantiin nukkumaan.
— Se on hyvä. Saat siis mennä levolle sinäkin, sillä en enää tarvitse sinua tänään.
Tämän kuultuaan heittäysi orjatar alas pehmeälle matolle emäntänsä eteen ja kuiskasi:
— Allahin haltuun, valtijatar!
Sitten hän hiljaa poistui huoneesta.
Turkan Chatun jäi orjattaren mentyä, istumaan, pysyen liikkumatta silkkipatjallaan, sillä hän näytti odottavan ja tarkasti kuuntelevan jotakin. Odottaessaan hän aukaisi kultaketjussa kaulassaan riippuvan pienen hajuvesipullon, kaasi sen sisällyksestä vähän käsilleen ja pirskoitti sitä patjoille. Pieni huone täyttyi huumaavan vahvalla tuoksulla. Tuskin oli hän ehtinyt sulkea hajuvesipullonsa tulpan, kun hän kuuli vastaisen seinän laskosverhon takaa hiljaista naputusta. Eikä hän antanut sen toistua, vaan hypähti ylös istuimeltaan, otti esiin avaimen ja aukaisi verhon takana piilevän matalan oven. Kyyristyen tuli siitä sisälle eunukiksi puettu mies.
— Iltaa, rakas Abu'l-ganaïm, — sanoi Turkan Chatun!
— Iltaa, armas Turkan. Joko olet kauan minua odottanut?
— Tulit hyvään aikaan, sillä sain juuri parhaiksi orjattareni, tuon vanhan mustan apinan, täältä pois. Istuhan, rakkaani.
Heidän istuttua vieretysten patjoille, virkkoi visiiri Abu'l-ganaïm.
— Olisin jo tullut aikaisemmin, mutta muuan tehtävä minua pidätti.
— Onko sinulla ollut ikävyyksiä, rakkaani?
— Eipä juuri ikävyyksiä. Oiva saalis vaan pääsi käsistäni.
— Kerro, kerro!
— Täällä näet tänään kävi suurvisiirin pojan tykönä eräs ylhäinen parsi, joku profeetta tai senkaltainen — muuten parsien destur mobedin, Iredshin poika.
— Ystävämme Ibn es-Ssabbachin vihamiehen poika.
— Niin juuri. Haoma on hänen nimensä. Shiruje ja palveluksessani oleva valepukuinen fidaavi näkivät hänen menevän sisälle suurvisiirin pojan portista. Myöhemmin tapasin tuon saman parsin suurvisiirin odotussalissa. Ei hänen käyntinsä siis ollut pelkkää yksityistä laatua, vaan oli sillä epäilemättä tärkeä "valtiollinen" merkityksensä. Sen saattoi jo huomata hänen ylpeästä kumarruksestaan shaahin edessä.
— Varmuus ja ylhäinen suosio tavallisesti synnyttävät alhaisossa ylpeyttä.
— Minunkin edessäni hän esiintyi tavattoman jäykästi, tuo koira! — No niin. Tuo parsi oli mielestäni oikea makupala, jonka vuoksi annoin Shirujelle ja fidaaville toimeksi ottaa hänet kiinni, kun hänen piti poistua linnasta. Tämä työ oli Shirujelle varsin mieluinen, sillä hän sanoi tahtovansa omasta puolestaan kostaa parsille, joka oli riistänyt häneltä ammatin ja karkoittanut hänet pois parsien luota. — Mutta parsi oli meitä viekkaampi, hän ei palannutkaan samaa tietä kuin tuli. Vaan kaukaa näkivät Shiruje ja fidaavi hänen astuvan veneeseen kolmen vartijan seurassa. Takaa-ajo olisi ollut turha.
— Sepä oli vahinko.
— Todella suuri vahinko. Sillä olisimme epäilemättä kiduttamalla puristaneet parsista esille tiesi mitä tärkeitä tietoja. Ja sitten olisin elävänä tai puolikuolleena lähettänyt hänet Alamutiin lahjaksi Ibn es-Ssabbachille. Luulen että tämä ystävämme olisi lahjasta sydämellisesti iloinnut. Sillä vaikka se ei olisi ollutkaan hänen vihollisensa Iredsh, niin olisi se ollut tämän poika, siis sinnepäin. Ja varmaankin Nisam-el-mulk olisi ollut kiukkuinen kuullessaan, miten hänen turvattinsa oli käynyt. Harva seikka tuottaa minulle niin vilpitöntä iloa, kuin kiusanteko tuolle kaikkivaltiaalle ukkonahjukselle.
— Onkohan hän oikein luotettava tuo Shiruje? Etköhän liian anteliaasti suo hänelle luottamustasi? Sinun pitäisi muistaa, että hän on parsi.
— Sitä en unhoita. Mutta hän on nykyään parsien vihollinen, joutui pakomatkallaan fidaavien käsiin ja vannoi silloin rupeavansa Alamutin asioita ajamaan. Tähän asti ei ole ollut pienintäkään syytä hänen uskollisuuttaan epäillä. Hän tuntee sen kamalan rangaistuksen, joka odottaa luopiofidaavia. Luulen, että Alamutilla ja meillä voi olla paljon hyötyä hänestä, sillä hän tuntee parsit.
— Assassiinien suurmestari siis yhä edelleen hautoo kostoaan molemmille nuoruudenystävilleen?
— Hän ei lepää, ennenkuin hän on saanut heistä verisen koston.
— Se on lohdullista meidän asiallemme. Mutta luuletko, että tuohon rautaiseen suurvisiiri-vanhukseen mikään pystyy ja että hän edes koskaan lähtee niin kauas pesästään, että fidaavit pääsevät hänen kimppuunsa?
— Totta kai ainakin ensi keväällä, kun hänen täytyy lähteä veronkantoa järjestämään Kasviniin.
— Mutta jos hän ei lähdekkään sinne itse.
— Asiat ovat kehittyneet sille kannalle, että hänen läsnäolonsa siellä on miltei välttämätön.
— Mutta häntä ympäröi vahva vartijajoukko.
— Vartijoidenkin täytyy nukkua. — Ja fidaaveilla on tarkka käsi tikaria tähtäämään.
— Mutta heitä ei päästetä tarpeeksi lähelle tikariaan iskemään.
— Nuoli iskee kauempaakin.
— No niin, koska nyt vielä puhumme näistä ikävistä valtiollisista asioista, rakas Abu'l-ganaïm, niin en tahdo jättää koskettelematta Barkijárokin tulevaisuutta. Tiedätkö varmasti, että Melik yhä edelleen aikoo häntä vallanperijäkseen?
— Sen tiedän varmasti. Sillä mitä suurvisiiri tahtoo, sitä tahtoo myös Melik.
— Mitä olet siis ajatellut Barkijárokin suhteen?
— No, jahka hän tulee mieskuntoiseksi, niin kyllä hänen heikko terveytensä saa kuoliniskunsa haaremin viettelyksistä.
— Mutta kuka avaa hänelle näiden viettelysten oven?
— Häntä ympäröivä muuri ei ole niin korkea ja vankka, kuin se, jonka
Nisam-el-mulk on rakentanut itsensä ja shaahin ympärille.
Abu'l-ganaïm oli tämän keskustelun kuluessa ja varsinkin sen loppupuolella vajonnut jonkunmoiseen välinpitämättömyyteen. Se ei jäänyt Turkan Chatunilta huomaamatta, ja senvuoksi hän laski kätensä liittolaisensa olalle ja virkkoi:
— Lopettakaamme jo keskustelu näistä ikävistä asioista. Toivon että tulit muutenkin tänne kuin niistä puhumaan, tarkoitan, että tulit — minunkin vuokseni. Nyt kai jäät kauaksi tänne luokseni sillä ikävät ovat päiväni, ja unettomuus on öideni kumppani.
— Minua pahoittaa, etten tällä kertaa voi jäädä pitemmäksi ajaksi. Sillä shaahi lähtee huomenna varhain metsästysretkelle, ja onneton se, joka ei ajoissa ole jalkeilla ja valmis. Melik on sentään vielä hekumoivasta elämästään huolimatta säilyttänyt jonkun verran entistä soturikomentoaan.
— Noin ei Abu'l-ganaïm ennen puhunut. — Tuo on veruketta, pelkkää veruketta.
Näin huudahdettuaan karkasi Turkan Chatun patjaistuimelta seisomaan, ja harmin puna hohti hänen poskillaan.
— Hiljaa, armaani, kehoitti visiiri. — Unhoitat, että meidän tulee kuiskata, korkeintaan puhua puoliääneen. Sillä jos noin kiivastut, voi käyntini täällä käydä minulle sangen kalliiksi. Jos vaan jotkut urkkivat korvat eroittavat äänemme, niin ei ole sanottu, että tämä eunukkipukuni tai kauneustuomariammattini tähän myöhäiseen yön hetkeen puolustaisi täälläoloani.
Sen sijaan, että tämä huomautus, joka lausuttiin hieman ivallisella äänellä, olisi rauhoittanut Turkania, saattoi se hänen verensä vielä kovempaan kuohuntaan. Hän hiljensi äänensä, mutta tiuskasi kähisten:
— Parasta on, että tuot mallivyösi mukaasi, kun ensi kerralla tulet.
Ehkäpä käytkin täällä nyt enää vaan virkatehtävilläsi.
— Rauhoitu, armaani, sanoi Abu'l-ganaïm, joka nyt huomasi, että
Turkan oli pahalla päällä. — Miksi äkkiä muutut noin katkeraksi?
— Eikö minulla kenties ole syytä katkeruuteen? Olethan kokonaan muuttunut viime aikoina: sinulla on aina kiire.
— Tiedät, etten täällä hovissa istu kädet ristissä — huomautti visiiri, jonka sappi myös helposti kuohahti.
— No niin. Omista vaan tästälähin kaikki aikasi hovin asioille. Ssmarkandin ruhtinaan tytär on liiaksi ylpeä kerjätäkseen täälläkäyntejäsi ja seuraasi.
— Hyvä! — sanoi Abu'l-ganaïm, nousten patjaistuimelta ja ottaen muutaman askeleen pientä salaovea kohti. — Myöskin visiiri Abu'l-ganaïm on liian ylpeä kauempaa pysyäkseen seinien sisällä, mistä hänet puoleksi ajetaan ulos. — Luulin, että apuni täällä oli tarpeellinen; olen luullut, että minulla täälläkäynneistäni ja yhteisistä tuumistamme on ollut vähemmän hyötyä odotettavissa. Mutta näytän olevan tarpeeton. Hyvästi Turkan Chatun!
Hän aikoi juuri nostaa salaovea peittävää laskosverhoa, mutta katsahti sitä ennen taakseen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen menettelytapansa oli tehnyt Turkaniin.
Tämä seisoi siinä loimuavan hopealampun valossa, käsivarret uhkaavina rinnan yli ristissä ja suuret ruskeat silmät säihkyvinä. Hän oli peloittavan kaunis, ylevän ärtynyt kuin vihoitettu naarasjalopeura, joka asettuu hyökkäysasentoonsa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen povensa kohoili rajusti, ja hänen leimuavat katseensa osoittivat syvintä katkeruutta ja loukkautunutta ylpeyttä.
Selittämätön taikavoima tuntui pidättävän visiiriä. Turkan näytti hänestä nyt kauniimmalta kuin koskaan ennen; hän huomasi, ettei hän nyt voinutkaan poistua, vaan että hänen täytyi lepyttää hurjistunut kaunotar ja jäädä hänen luokseen. Hän astui muutaman askeleen Turkania kohti ja kuiskasi, luoden häneen intohimosta välkähtävät katseensa:
— Anteeksi, armaani, äskeinen tylyyteni. Olen ollut niin vaivattu ja ärtyinen koko illan…
Turkan, joka hyvin huomasi, minne tuuli nyt oli kääntynyt, päätti hieman kiusata rakastajaansa. Hän pysyi yhä äskeisessä asennossaan ja virkkoi:
— Melikillekään en koskaan anna anteeksi. Ja vaikka olen hyljätty hallitsijan puoliso, en kuitenkaan unhoita, että suonissani virtaa ruhtinaallista verta.
Visiiri tiesi, ettei hän kauan saattanut olla vihainen, lähestyi häntä ja sanoi imartelevan lempeällä äänellä:
— Rakas Turkan, unhoittakaamme pois, äskeinen pieni kiista.
Tiedäthän, että sinua kaikesta huolimatta rakastan.
Kun Turkan edelleen pysyi jäykkänä ja välinpitämättömän näköisenä, kietoi Abu'l-ganaïm käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa, sillä sinussa on voimaa ja intohimoa! Enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, sen tiedät varsin hyvin.
Heikkoa vastustusta tehden antoi Turkan vetää itsensä silkkipatjoille istumaan. Ja hetken kuluttua oli heidän äskeinen kiivastumisensa unhoittunut.
— Sinulla on häikäilemättömän luja tahto — sanoi Turkan, silittäen visiirin tuuheata tukkaa — ja siksi pidän sinusta. Tahtosi ei alistu kenenkään alle.
— Paitsi sinun.
— Siksi rakastan sinua palavasti ja voin uhrata sinun edestäsi kaikki — kuuletko kaikki!
— Lahjoittaessasi minulle lempesi, jo annat minulle kaikki!
— Kuulehan! Olet välistä, pahalla päällä ollessasi, huomauttanut, ettei lempeni muka ole vilpitön, että tahdon vaan saada pikku Machmudin oikeutta ajetuksi ja hänet vallanperijäksi. — Luuletko todella, että niin paljon pitäisin Melikin lapsesta?
— No emme siitä puhu nyt, — onhan hän myös sinun lapsesi.
— Olkoon! Mutta jos hänen vallanperimyksensä tuleekin varmaksi, olen sitä vaan käyttävä keinona.
— Mitä tarkoitat?
— Olen käyttävä sitä kostoni keinona. Yhtä palavasti kuin sinua rakastan, yhtä leppymättömästi vihaan Melikiä, en senvuoksi, että häntä koskaan olisin rakastanut, vaan siksi, että hän on solvaissut minua, Ssamarkandin ruhtinaan tytärtä!
— Mutta älkäämme taas eksykö valtion asioihin, armaani. Säästäkäämme nämät lyhyet hetket lempemme viehkeille vaatimuksille, sillä kohta rupeaa aamu valkenemaan.
— Niin, tehkäämme se, rakas Abu'l-ganaïm. Mutta sitä ennen täytyy minun vielä sanoa, että kostotuumillanikin on vielä toinen tarkoitus.
— Olet täynnä arvoituksia tänä yönä.
— Kostoni Melikille tarkoittaa vaan palavan kiintymykseni ja lempeni osoitusta sinulle. Tiedät, että Melik ensi kesänä lähtee kuuluisalle Bagdadin-retkelleen.
— Sen tietävät jo muutamat. Mutta hänellä on koko armeija mukanaan silloin. Häntä lähelle on vielä monta vertaa vaikeampi päästä.
— Olkoonpa vaan. Mutta minne eivät fidaavitkaan pääse, sinne pääsen minä. Yksityiselämässä saattaa Melik minua solvaista ja unhoittaa kuka olen. Mutta tältä loistavalta matkalta hän ei voi jättää minua pois. Se olisi julkinen solvaus Smarkandia vastaan, ja Melik on liian viisas, tehdäkseen itsensä syypääksi siihen. Tuolla matkalla olen itse toimiva.
— Tuumasi ovat huumaavan rohkeita…
— Ne ovat rohkeita, mutta niiden täytyy toteutua.
Tämän sanottuaan polki Turkanin pieni silkkikenkäinen jalka vaistomaisesti paksua intialaista mattoa, ja hän jatkoi:
— Kaikki tämä on vaan sinua varten, sillä sinut tahdon nähdä koroitetuksi ylimmälle sijalle — kuuletko — voin rakastaa ainoastaan sellaista, joka on kaikkia muita etevämpi, jonka jalkojen juuressa kaikki matelevat.
Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säihkyivät ja hänen kätensä puristivat suonenvedontapaisesti visiirin kättä.
— Ja sitten on nimesi oleva Tadsh-el-mulk — valtakunnan kruunu — ymmärrätkö — tämän nimen olen itse keksinyt, sitä olen tuuminut unettomina öinä, ja välistä haaveiluihin vaivuttuani olen luullut kaukana näkeväni sen kirkkaan kullan kumoittavan, sen hohtokivien säteilevän. — Sillä hehkuvan lempeni esineen tulee olla loistoisa ja häikäisevä, kuin Itämaan aurinko…