KAHDEKSAS LUKU.
Demur oli lupauksensa mukaan lähettänyt vuorikoskelle kaksi ratsua, rahoja ja aseita. Ja nyt oli lähdön hetki tullut, hetki, jolloin Haoma Vohumenon seurassa pitkiksi ajoiksi hylkäsi rotkoasuntonsa, matkustaakseen Kurdistaniin Mervimin asiaa tutkimaan. Ei ollut muuta neuvoa, kuin sammuttaa kotiliesi ja tehdä Ormuzdille se lupaus, että se kotia palatessa taas oli viritettävä leimuamaan. Rukoiltuaan lähtörukouksensa ja anottuaan Ormuzdin siunausta aiotulle yritykselle, nousi Haoma valkoisen orhin selkään — saman orhin, joka vähää ennen oli kuljettanut hänet itäisen parsiheimon maille. Vohumeno oli saanut ruskean ratsun, joka sekin oli muhkea. Vaatimattomasti hän jäi Haomasta jälelle, ratsastaen perässä kuin palvelija ainakin. Mutta Haoma huomautti hänelle kohta:
— Miksi jäät jälelle Vohumeno? Lupauduithan toverikseni. Voitpa siis ohjata hevosesi tänne minun ratsuni kupeelle.
Vohumeno noudatti herransa kehoitusta.
Haoman uskollinen koira, Kerivan, oli otettu mukaan, ja se hyppeli, väliin lyhyesti haukkuen, hevosten ympärillä, ollen suunniltaan ihastuksesta.
Kun ratsastajat olivat saapuneet alas laaksoon siihen kohtaan, missä vuoristosta syöksähtävä joki jo alkoi tasaisemmin virrata ja missä se pitkän kaarevana mutkana kääntyi juoksemaan kertojattaren linnaylänköä kohti, pysähtyi Haoma kaidan, joen yli johtavan holvinmuotoon rakennetun kivisillan luo ja sanoi Vohumenolle:
— Jää sinä tähän hetkeksi odottamaan; sido hevosesi plataaniin ja asetu Kerivanin kanssa sen siimekseen. Minä poikkean hetkeksi kertojattaren luo ilmoittamaan, että nyt olen matkalla hänen asiataan ajamaan.
Vohumeno virkkoi:
— Odotan sinua tässä, valtijas!
Sydän omituisen levottomasti sykkien ratsasti Haoma hitaasti kertojattaren linnaa kohti. Eipä hän joku aika sitten olisi voinut aavistaakaan niitä vaiheita, jotka nyt olivat häntä kohdanneet. Ei hän ollut voinut edes uneksia, että Ormuzd näin pian taas oli antava hänelle uuden kunniatoimen. — Ja kuitenkin omituinen alakuloisuuden tunne joskus keskellä hänen innostustaan sukelsi esiin mielen syvyyksistä ja se pani hänet ajattelemaan, tokko hän sentään teki oikein, kun keskeytti suuren työnsä, uuden oppisuuntansa järjestämisen ja kirjoittamisen. Olihan hän nyt astunut islaminuskoisten palvelukseen, jotka vihasivat ja halveksivat kaikkia muunuskoisia. Mitähän parsit sanoivat, saadessaan kuulla tämän? Olivatko he tyytyvät siihen, että Haoma selitti toisenuskoisenkin pyrintöjen olevan kannatettavia, kun hän ajoi oikeuden ja ihmisyyden asiaa? Tulisivatko parsit, tulisivatko edes Iredsh ja Gurase, jotka kaikki pitivät kiinni parsilaisuudesta, hyväksymään sitä, että hän näin oli keskeyttänyt omat pyrintönsä ja ruvennut ajamaan islaminuskoisen kertojattaren asiaa?
Suuri epäilyksen ja epävarmuuden puuska valtasi äkkiä Haoman. Oli kuin joku salainen ääni hänen sisällään olisi kuiskannut, että hänen vielä piti luopua yrityksestä, luopua koko maailmasta, palata yksinäiseen rotkoonsa ja siellä yksinomaan, täydesti antautua suureen tehtäväänsä, jonka Ormuzd epäilemättä oli hänelle määrännyt. — Pitikö hänen nyt siis vaan käydä kertojattaren ovella ja ilmoittaa, että tuo tehtävä olikin Ahrimanin keksimä, ettei hän nyt tarkemmin ajatellessaan saattanutkaan siihen ryhtyä?
Näiden ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään, oli hän jo saapunut kaltevaa rinnettä nousevalle tielle, joka johti ylös Anahitan linnan portille. Nähdessään edessään nuo tummat jykevät muurit, tunsi hän omituisen tenhon virtaavan esille niistä. — Saattoiko hän peruuttaa kertojattarelle antamansa lupauksen? — Se oli mahdotonta. Miehen sana velvoittaa. Ja mitä sanoisi Demur, joka alttiisti oli tarjonnut matkaneuvot, mitä itse suurvisiiri, jos kuulisi Haoman peruuttaneen lupauksensa? — Ja mitä muuten tuollainen peruutus toimittaisi, mitä toimitti yleensä tämä hänen epäilyksensä? Eihän se voinut olla muuta kuin ohimenevää heikkoutta, ehkä Ahrimanin viimeisiä yrityksiä ja ponnisteluja hänen tuumiensa raukeamiseksi. — Hänen ei pitänyt unhoittaa, että tässä oli kysymyksessä läntisten parsien vapauttaminen ja siis samalla suuren Zoroasterin synnyinseutujen ylentäminen ja kirkastaminen. Mitenkä hän oli saattanutkaan epäillä tällaisen yrityksen oikeutusta!
Siinä jo oli hänen edessään vankka rautaportti. Haoma astui orhin selästä, köytti suitset kiinni paksuun sykomori-oksaan ja löi rautanuijalla kolme tanakkaa lyöntiä ovelle. Pääeunukki aukaisi pienen, portin kupeella olevan luukun ja pisti siitä esiin päänsä tiedustellen, ken näin varhain saattoi kertojattaren linnaan pyrkiä.
Haoma näytti hänelle Anahitalta saamaansa sormusta, jota hän vahvaan silkkinauhaan sidottuna säilytti kaulassaan. Vitkastelematta tämä pieni hohtava taikaesine avasi hänelle portin.
— Kertojatar ei juuri tällä hetkellä ole kotona, — sanoi eunukki — hän meni varhain tänä aamuna isoon moskeaan rukoilemaan. Mutta kohta hän on taas täällä, sillä näen jo hänen vaununsa ajavan tännepäin Raghasta. Sinä, vieras, voit kuitenkin käydä sisälle odottamaan.
Tämän sanottuaan eunukki katosi sisään. Hetken kuluttua hän palasi ja virkkoi:
— Kertojattaren imettäjä, vanha Tumadir, pyytää sinua sisälle.
Haoma meni nyt solakäytävän läpi isoon etusaliin, joka hänelle jo oli tuttu edelliseltä käynniltä. Koko sen sisustus oli selvästi painunut hänen muistiinsa ja oli usein yksityiskohtiaan myöten palannut esiin hänen mielessään. Siinä pulppuili vilposena keskellä huonetta suihkulähteen säde. — Tuossa oli yhä samalla paikalla kertojattaren istuin vallan kuin kuningattaren valtaistuin. Ja mitäpä hän muuta oli kuin kuningatar valtakunnassaan — kuningatar oikeuden… kauneuden ja viattomuuden valtakunnassa. — Tuossa riippui yhä vielä hopealevy, josta Anahitan pieni soma käsi oli näpäyttänyt kirkkaan, usein vielä jälestäpäinkin Haoman korvissa soivan helähdyksen. Hartaana, ikäänkuin pyhäkössä, kulki Haoma etusalin halki hietakello-saliin. Siellä odotti häntä vanha Tumadir. Hän pyysi Haomaa, pieneen pohjoispuoliseen puutarhaan. Haoman istuttua suihkulähteen reunalle, sanoi Tumadir:
— Tiedätkö, parsi, kuinka levottomaksi tämä ensimäinen Anahitalle uskottu oikeusasia on saattanut koko hänen talonsa? Hänen äitinsä, Sabeiha, ja minä olemme huonosti nukkuneet yömme, siitäperin kuin tuo huolestuttava sanoma tuli näiden seinien sisälle.
— Yritys voi tuottaa vaikeuksia ja vaaroja. Mutta toivokaamme, että oikea asia lopulta on saavuttava voiton.
— Niin teki Anahitan edeltäjätär, ja mikä oli hänen toivonsa palkka? — Häpeä ja kuolema. — Itkisin nämät vanhat silmät päästäni, jos onnettomuus kohtaisi suloista lastamme, sillä ei Persian mailla ole hänen vertaistaan, tokko lienee koko maailmassa. — Tiennetkö siis, parsi, miten tärkeä tehtäväsi on? Jos suoritat sen huonosti tai jos petät meitä, niin muista, että manaan Allahin moninkertaiset kiroukset pääsi päälle. Ja tiedä, että Allahin viha on hirvittävä ja musertava.
— Tämä asia on kuin omani; se on vielä enemmän, se on oikeuden asia, ja siis myös Ormuzdin asia. Pyhällä uskollisuudella se on suoritettava.
Sisältä kuului kevyitä askeleita, jotka lähestyivät puutarhaa, ja Haoman kääntyessä ovea kohti, hän näki kertojattaren solakan vartalon edessään. Sydän sykkien Haoma nousi seisomaan.
Anahita veti syrjään kasvoharsonsa ja loi Haomaan hyvän ja kauniin katseensa. Noiden safiirinsinisten silmien hohdetta Haoma oli odottanut ja ikävöinyt, ja kun hän sen nyt näki, tunsi hän riemun ja samalla masennuksen tunnetta. Ja seuraavassa tuokiossa oli hänen äskeinen epäröimisensä kokonaan haihtunut. Hän tiesi nyt varmasti, että yksin Ormuzd oli saattanut lähettää kertojattaren hänen tiellensä, että yksin Ormuzd oli voinut määrätä hänelle sen tehtävän, jota toteuttamaan hän juuri ryhtyi.
Anahita oli Tumadirin mentyä asettunut korkean ruusupensaan ääreen ja taittanut vaistomaisesti pienen nupun, josta hän nyt poimiskeli irti terälehtiä, ikäänkuin lapsi, joka on hämillään. Haomakin näytti hieman ujostuneen, ja vasta hetken vaiettuaan hän katkaisi hiljaisuuden:
— Olen käynyt Raghassa ja saanut kaikki valmiiksi matkaa varten.
Tulin sinulle ilmoittamaan, että jo olen matkalla Kurdistaniin.
— Joutuisasti olet toiminut; Allah sinulle palkitkoon alttiutesi.
Taas Anahita katsoi Haomaan viattomasti ja kiitollisesti, mutta tämä katse tunki Haoman sisimpään olemukseen, hän tunsi itsessään oudon väristyksen ja verensä syöksähtävän sydäntä kohti, vallan kuin sinä iltana, kun hän oli noutanut esiin rotkostaan pölyisen kitaransa ja helkytellyt sen kieliä vuorikosken säestykseen. Mutta hän koetti hillitä verensä kuohahdusta ja tukahuttaa sisällään heränneitä outoja tunteita. Kuitenkin hänen soinnukas, syvä äänensä värähteli kevyesti, kun hän virkkoi:
— Kävin suurvisiirinkin puheilla.
— Mitä hän asiasta sanoi?
— Hän oli asian puolella, mutta sanoi sen ajamiseen liittyvän paljon vaikeuksia ja vaarojakin.
— Arveluttaako yritys siis sinua?
— Ei suinkaan omasta puolestani, vaan sinun puolestasi.
— Miksi minun puolestani? Ilmoitanhan asian shaahille vasta silloin, kun olen saanut siitä täyden varmuuden.
— Mutta jo asian pelkkä tutkiminen voi tuottaa sinulle paljon vastustajia ja vihamiehiä, kuten edeltäjättärellesikin.
— Niitä en pelkää, sillä Allah on puolellani. Jos ihmisiä pelkäisin, en koskaan voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Allah on minulle uskonut. — Mutta suostutko sinä panemaan turvallisuuttasi alttiiksi muunuskoisen asian hyväksi?
Haoma oli odottanut Anahitan katsetta, sillä sen viehkeys oli hänet lumonnut, ja kun kertojatar nyt taas loi sen häneen, tunsi hän voimakasta vavistusta koko ruumiissaan. Ja hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä alas Anahitan eteen ja vannoa Ormuzdin kautta hänen tähtensä menevänsä vaikka kuolemaan. Mutta hän sai vielä kuohahtavan verensä hillityksi ja huudahti ainoastaan:
— Ilolla uhraan minä vaikka kaikki jalon asiasi hyväksi.
Tyynnyttyään ja saavutettuaan jälleen malttiaan, huomasi Haoma, että hänen nyt täytyi poistua, jottei se lumous, joka hänet oli vallannut, kokonaan häntä kietoisi. Hän virkkoi siis:
— Jää hyvästi, kertojatar! Lähden asiaasi tutkimaan ja ainakin kevääksi toivon palaavani ja tuovani sinulle tietoja.
— Allahin siunaus ja apu matkalle! — sanoi Anahita helähtävän kirkkaalla äänellä.
Ennenkuin Haoma lähti, etsi hän vielä kerran Anahitan katsetta. Hän tahtoi painaa sen syvälle mieleensä innostavaksi ja johtavaksi valonvälkkeeksi matkallensa. Ja kun kertojatar vihdoin nosti luomensa, katsoi Haoma häneen niin täynnä ihailua, mutta myös niin täynnä hehkua, ettei Anahita voinut sitä silmäilyä kestää, vaan loi kummastusta ja miltei pelkoa ilmaisevat katseensa alas.
Hietakello-salissa odottivat Anahitan seuralaisnaiset. Myöskin hänen äitinsä, Sabeiha, vanha Tumadir sekä ystävätär Ferengis olivat siellä.
Silmät palaen säihkyvää tulta, astui Haoma heidän ohitsensa ja pysähtyi heitä tervehtimään. Hitain askelin saapui Anahitakin puutarhasta.
Haoma tervehti avaran etusalin ovelle tultuaan parsien jäähyväistervehdyksen. Silloin näki hän, kuinka Anahita katseli häntä, ja kertojattaren safiirinsinisissä silmissä oli taas entinen kaino, lapsellinen ja hyvä välke, joka lämmittävänä ja ylentävänä tunki Haoman sydämeen. Hän katui syvästi äskeistä intohimoista silmäilyään, ja hän loi kertojattareen viimeisen jäähyväiskatseen, joka oli täynnä nöyrää katumusta, ylintä kunnioittavaa ihailua.
Paksu rautaportti jymähti kiinni Haoman takana ja hän alkoi nopein askelin astua sykomoriin köytetyn ratsunsa luo. Syyspuolen taivaan raskaiden pilvien lomitse paistoi aurinko äkkiä esille ja kultasi koko Raghan tasangon tenhoavalla kullallaan. Haoman korvissa soi valtava soitto, voimakkaampi kuin vuorikosken kohina ja vastustamaton tunturimyrsky. Ja hänen sielussaan liikkuivat tavattoman onnellisuuden väreet, sillä nyt tunsi hän saavuttaneensa sen elävän ja toteutuneen ihanteen, joka hänelle tarjosi virkeän toiminnan ja tunteen syvinten kaihojen sopusuhtaisuuden.
Unissakävijän tavoin hän nousi ratsunsa selkään ja saapui toverinsa Vohumenon luo, joka kummeksien katseli hänen silmiensä salaperäistä välkettä ja poskiensa tavatonta punaa.
Seuraavassa tuokiossa ratsastivat molemmat kivisillan yli ja käänsivät kulkunsa luoteeseen, Kasvinin vuoristoa kohti.