YHDEKSÄS LUKU.
Pilveili taajaan, ja kylmä pohjantuuli puhalsi Elbursvuorilta päin. Syksyn tulo tuntui etenkin vuoristossa jo vallan selvästi. Vuorokauden olivat Haoma ja Vohumeno ratsastaneet luodetta kohti; vaan pari kertaa olivat he malttaneet pysähtyä levähtämään, virkistääkseen itseään ruualla sekä juottaakseen ja syöttääkseen ratsujaan. Nyt olivat he jo saapuneet Kasvinin ylhäiseen vuoristoon. Demurin lähettämä palvelija, joka oli tuonut vuorikoskelle matkaratsut, oli neuvonut tietä Kurdistaniin. Aluksi olikin Haomalla ja hänen toverillaan ollut hyötyä näistä matkaohjeista, niin kauan kuin selvät tiet heitä johtivat. Mutta kauempana erosi ehtimiseen teitä eri haaroille, ja silloin täytyi pitää korkeampia vuorenhuippuja tienviittoina. Välistä olivat he kohdanneet pienemmän karavaanin, joka neuvoi heitä oikeaan suuntaan. Haoman ei sopinut suorastaan ilmaista, että hän kumppaninsa kanssa oli matkalla Kurdistaniin, vaan täytyi hänen varovaisuuden vuoksi ainoastaan sanoa:
— Olemme parseja, ja matkustamme Thabarma-järven rannoille.
Päivä kallistui jo iltaan. Ratsastajat olivat saapuneet jylhään vuoriseutuun, jossa olivat kokonaan epätietoiset matkansa oikeasta suunnasta. Ei mikään karavaanikaan sattunut heidän tielleen, joten eivät nyt voineet turvautua uusiin matkaohjeisiin. Haoma rupesi senvuoksi luulemaan, että he olivat kokonaan eksyneet pois oikeasta suunnasta. Ei ollut enää pitkä aika illan pimenemiseen, ja tummapilvinen taivas jo levitti hämärää. Vinha pohjantuuli rupesi lennättämään suuria lumihiuteita ratsastajia vastaan. Ensi kertaa he, lauhkeiden seutujen asukkaat, näkivät lunta. Haoman mieleen muistuivat ne vanhat Iranin sankaritarut, joissa kerrotaan Ahrimanin ylhäältä vuoristosta lähettäneen murhaavan lumimyrskyn hautaamaan niitä sotajoukkoja, joita hän vainosi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei Ahriman häntäkään eikä hänen kumppaniaan ollut jättävä ahdistamatta, ja että pimeyden ruhtinas kenties juuri lumimyrskyn muodossa valmisti heille ensimäisen vastuksen. — Mutta Ormuzd oli kyllä lieventävä tämän vastuksen vaikutukset!
Vohumeno pyyhkäisi kädellään hihaansa ja otti siitä kouraansa lunta.
Uteliaana ja ihmetellen hän katseli lumipalloa ja virkahti:
— Kuinka se on valkeata ja kylmää!
— Ei ole kumma, että se voi jäätää jäsenet ja hyytää veren, kun se tuulen kiidättämänä laskeutuu alas tuntureilta, sanoi Haoma.
Lumisade tihenemistään tiheni, ja lumi rupesi tupruilemaan tuulessa.
Kauempana näyttivät vuoret olevan tiheän valkean sumun peitossa.
Etäältä kuului valtavaa kohinaa ja huminaa.
— Pilvet estävät meiltä tänä iltana tähtien opastuksen — huomautti
Vohumeno.
— Parasta on, että haemme itsellemme suojapaikan kallion laidassa — sanoi Haoma.
— Tiekin käy epävarmaksi ja vaaralliseksi, sillä tuo valkea jauho tekee koko seudun samankaltaiseksi. Helposti saattaa ratsu erehtyä ja astua syvyyteen.
Kumpikin katsoi vaistomaisesti sivulle ja huomasi, että he ratsastivat kaitaa kallionreunaa pitkin, jonka vieressä ammoitti huimaavan syvä kuilu.
— Tähän kohtaan ei ole hyvä jäädä — virkkoi Haoma.
— Ei; mutta tuntuu melkein kuin tässä taas kulkisi käytetty tie, joka ehkä kohta vie meidät ihmisasunnoille tai ainakin väljemmille vuorialueille.
Lumimyrsky kiihtyi hetki hetkeltä yhä raivokkaammaksi, niin että enää tuskin saattoi selvästi eroittaa kalliot sylen ympäristössä. Ja vinha pohjantuuli rupesi jäätämään ratsastajien jäseniä. Tosin irroittivat he satulan nappulaan kiinnitetyt turkiksilla vuoratut vaippansa ja pukivat ne ylleen. Mutta ollen lauhkeiden seutujen asukkaita ja tottumattomia pakkaseen, tunsivat he siitä huolimatta jäisenkylmiä väreitä ruumiissaan. Heidän kätensä kohmettuivat jäykiksi, niin että vaivoin saattoivat pitää kiinni ratustimista. Kinokset kasvoivat kasvamistaan, ja polviin asti upposivat ratsut niihin.
— Ahriman uhkaa meitä tuholla — sanoi Haoma katkaisten tuskallisen äänettömyyden. — Mutta Ormuzd ei ole meitä unhoittava!
Samassa näytti kaita kalliotie hiukan laajenevan vasemmalle.
Kallionseinä näet siinä kohdin muodosti vähäisen syvennyksen.
Vohumeno huomasi tämän:
— Tässä kohden on tie avarampi, valtijas. Astukaamme hevosen selästä ja hakekaamme suojaa kallioseinämän luota. Toivotonta on meidän koettaa ponnistella eteenpäin tässä loppumattomassa lumimeressä.
Haoma huomasi Vohumenon neuvon oikeaksi, pysäytti ratsunsa ja kiipesi alas sen selästä. Kömpelösti se hänelle onnistui, sillä jäsenet olivat kylmästä vallan jäykistyneet. Vohumenon kanssa asettui Haoma kalliosyvennykseen. Mutta se oli niin matala, että heidän täytyi seisoa selkä kyyryssä, nojaten hevostensa satuloihin. Myös nämät uskolliset eläimet näyttivät kärsivän pakkasesta. Tuon tuostakin niiden voimakkaat ruumiit vavahtelivat kylmän väreistä. Kalliosyvennys tuotti Haomalle ja Vohumenolle vaan vähäistä suojaa, sillä se oli avoinna pohjoiseen päin, josta vuoriston kaikki pahat henget kuormittain heittelivät lunta poloisia kohti. Ei siinä auttanut potkia lunta syrjään. Kinokset kasaantuivat kasaantumistaan; jo seisoivat ratsastajat ja ratsut yli polvien uponneina niihin. Kerivan rimpuili onnettomana kinoksissa.
Vohumeno näytti olevan, karaistumpi tätä kaikkea kärsimään; Haoma taas tunsi jo kuolettavan jäätävää lamausta koko ruumiissaan ja hän vajosi vallan kuin horrostilaan, siinä nojatessaan vavahtelevan ratsunsa selkään. Hän katseli kuitenkin vielä edessään tupruilevaa lunta, joka pimeän rajalla olevassa hämärässä muodostui kaikennäköisiksi hurjasti tanssiviksi henkiolennoiksi. Tuntui siltä kuin nämät pitkät, notkealiikkeiset olennot olisivat hänen edessään ilkkuen tanssineet kamalaa kuolontanssiaan. Mutta kohta katosivat liehuvat lumiolennot. Haoma vaipui yhä syvempään horrokseen. Korkea lumikinos tuntui viileänä ja pehmeänä vuoteena sulkevan hänet syliinsä. Hänestä näytti lähiseutu kirkastuvan, ja nyt levisi hänen eteensä äärettömän avara, pehmeän lumen peittämä tasanko. Kuu pani tämän lumipeitteen kimmeltelemään hopealle, ja suuret silkkiplataanilehdet pistivät siellä täällä esiin hangista. Kaukana näkörajalla rupesi näkymään kirkas liekinkaltainen hohde, joka läheni ja suureni. Haoma eroitti jo tuon hohteen keskeltä valkoisiin puetun solakan nuoren immen, joka kantoi kädessään isoa silkkiplataani-oksaa. Hän lähestyi lähestymistään ja ojensi sitä Haomaa kohti. Nyt tunsi Haoma tytön siniset safiirisilmät. Ne katsoivat häneen niin lapsellisen viattomasti, niin täynnä hyvyyttä ja suloa, että Haoma tunsi sydämensä lämpenevän ja kyynelten kirpoavan poskille sekä niiltä alas viileään ja korkeaan hankeen.
Äkäinen tuulenpuuska lennätti lunta ratsun ja Haoman kasvojen yli. Valoisa unikuva katosi ja Haoma heräsi horroksestaan. Silloin hänen hevosensa kumeasti hirnui, ja sen jykevät jäsenet vavahtelivat voimakkaasti. Vohumeno laski vahvan, kylmästä kohmettuneen kätensä Haoman olalle ja virkkoi:
— Liikkukaamme tai painikaamme, jotta ei veremme hyytyisi.
Vasta hetken päästä Haoma tajusi kumppaninsa sanat. Hän koetti liikkua, mutta kangistuneet jäsenet melkein kielsivät kaiken palveluksen. Kulkkuun takertuneella äänellä hän sai sanotuksi:
— Jos Ahriman minut tuhoaa ja jos sinä jäät eloon, niin sano kertojattarelle, että pysyin uskollisena hänen asialleen.
— Emme kumpikaan joudu tuhon kitaan — lohdutti Vohumeno. — Lumitulva on jo harvennut ja myrskykin lauhtunut. Painikaamme nyt ja laittakaamme veri taas kiertämään. Sitten nousemme jälleen ratsujen selkään ja lähdemme liikkeelle. Sillä parempi on sentään olla liikkeellä, kuin tähän jähmettyä.
Tämän sanottuaan hän rupesi ravistelemaan Haoman vartaloa ja jäseniä, ja hetken kuluttua kumpikin tunsi jähmeän jäykkyyden hieman heltyvän ja ruumiinlämmön kohoavan. He jatkoivat yhä vielä liikkeitään, kun omituinen ääni tunki molempien korviin. Haoman hevosen jalkojen väliin kyykistynyt Kerivan höristi korviaan ja karkasi esiin kinoksesta.
Äskeinen ääni toistui lähempänä, ja nyt saattoi jo eroittaa, että se oli ihmisääni. Kerivan ei enää voinut hillitä itseään, vaan päästi kajahtavan haukunnan. Hetken senjälkeen näkivät Haoma ja Vohumeno edessään jotakin mustaa, joka liikkui, ja tämän tultua vielä lähemmäksi he eroittivat lyhyen, kinoksien kanssa taistelevan ihmisvartalon. Sama ääni, joka äsken oli kuulunut kauempaa, kysyi nyt:
— Oletteko joutuneet lumihenkien kynsiin, ystäväni?
— Niin olemme. — Kuka olet sinä? kysyi Vohumeno.
Haoma sai puolestaan rauhoittaa levotonta Kerivania, jota pieni, omituiseen kaapuun puettu äijä ei oikein näyttänyt miellyttävän.
— Minua sanotaan lääkärierakoksi. Vuorimajani on tässä vallan lähellä. Kuulin hevosenne hirnunnan, riensin sen ilmaisemaan suuntaan ja olen valmis teitä auttamaan.
Samassa äijä avasi viittansa, jonka sisäpuolella hänellä oli pieni öljylamppulyhty. Avaran kaapunsa taskusta hän kaivoi esiin pienen polttosavipullon ja ojensi sen Vohumenolle sanoen:
— Juokaa tästä muutama äimäys. Tämä neste panee jähmettyneen veren jälleen virtaamaan.
Vohumeno antoi pullon Haomalle:
— Juo ensin sinä, valtijas!
Kumpikin vahvisti itseään vanhuksen tarjoamalla juomalla, eikä sen virkistävä ja lämmittävä vaikutus ollut vitkallinen.
— Nyt, ystäväni, — huomautti pikku vanhus, — rientäkäämme sisälle majaani, sillä luulen, että olette lämmön ja ruuan tarpeessa. — Mutta varovasti, ystäväni, sillä tie on kaita!
Taluttaen ratsujaan, seurasivat matkamiehet pelastajaansa, joka huolimatta ijästään ja lyhyestä varrestaan, sangen nopeasti ponnisteli eteenpäin kinoksien läpi. Tätä kulkua ei kestänyt kauan, sillä muutaman kivenheiton päässä laajeni tie, ja edessä kohosi kookas, käyrärunkoinen seeteri. Sen juurella, kahden kulman muodostavan kallioseinän välissä, oli kivistä rakennettu maja. Ratsut köytettiin kiinni majan leveän räystään suojaan, ja ratsastajat riisuivat turkkinsa, joilla peittivät uskolliset kumppaninsa.
Vanhus aukaisi majan oven ja pyysi vieraita käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja astuivat jotenkin avaraan, mutta matalaan majaan, jonka peräseinän keskikohdalla oli isoista paasista tehty tulisija. Räiskyvä tuli paloi liedellä ja lähetti ylös pieneen kattoaukkoon savutupruja. Liekin yläpuolella, vartaassa, paistui lihamöhkäle, levittäen ruokahalua kiihoittavaa hajua majaan. Iso kuparilamppu lisäsi majan valaistusta. Rosoisille seinille oli ripustettu paksuja vuotia suojaksi pohjantuulen lähettämää vilua vastaan. Myöskin permannolle oli levitetty pehmeitä ja laveita taljoja. Katossa oleva ikkuna-aukko oli nyt talveksi tukittu ulkoa puilla ja sisältä taljoilla. Oven oikeapuoliseen seinään oli kiinnitetty laudakko, jonka monista osastoista pisti esiin pienten savipullojen ohuet kaulat.
Vasemmalla seinustalla oli matala, patjoilla peitetty kohonne. Sitä osoitti vanhus vierailleen ja virkkoi:
— Laskeutukaa patjoille lepäämään. Jäykät jäsenenne sitä kyllä tarvitsevat.
Samassa vanhus sieppasi laudakolta pullon, kaasi siitä nestettä pikarin puolilleen ja ojensi tämän Haomalle:
— Tässä vielä lisää lämmittävää juomaa.
Haoma ja hänen kumppaninsa paneutuivat, pikarin sisällystä maisteltuaan, pitkäkseen kohonteen patjoille. He tunsivat jalkansa puutuneiksi ja raukeiksi, ja Haoma koetti lyömällä jalkojaan yhteen poistaa niistä pistelevän kivun.
— Voin arvata, sanoi vanhus, että jalkanne ovat kylmettyneet.
Malttakaa hiukka!
Näin sanottuaan hän riensi ulos ja palasi hetken kuluttua sisään, lumella täytetty savimalja kädessä. Varovaisesti hän irroitti patjoilla lepäävien jalkineiden hihnat, riisui jalkineet pois, ja rupesi vieraidensa jalkoja hieromaan.
Ihmetellen katsoi sekä Haoma että Vohumeno häneen, ja Vohumeno huudahti:
— Miksi tuot meille tuota tuhoavan kylmää ainetta?
Vanhuksen lyhyt harmaa tynkäparta rupesi liikkumaan, ja hän nauroi omituisen äänisesti, ikäänkuin sisällisesti ja katkonaisesti. Mutta siinä naurussa oli jotakin hyvänsävyistä ja rohkaisevaa.
— Onhan tämä vaan kylmää lunta — sanoi hän. — Ja saattaapa se tuolla ulkona runsaasti kasaantuneena ja pohjantuulen lennättämänä surmata ja haudata alleen. Mutta näin käytettynä, ystäväni, palauttaa se lämmön kangistuneisiin jalkoihinne. Siten moni seikka, joka on paha ja vahingollinen, oikealla tavalla ja sopivassa määrin käytettynä, muuttuu hyväksi.
Ja todistaakseen puheensa totuuden, rupesi vanhus tarmon takaa lumella hieromaan matkamiesten jalkoja. Pian tämän tempun hyvä vaikutus tuli näkyviin, sillä punainen ihoväri rupesi palaamaan paleltuneisiin jalkoihin, ja pistelevä tunne katoamaan. Haoma ja Vohumeno rupesivat, huomattuaan lumen hyväntekevän vaikutuksen, itse tällä viileällä valkoisella aineella hieromaan jalkojaan. Hieronta tuotti heille vielä toisenkin edun: se palautti ruumiinlämmön ja teki jäsenet notkeiksi.
Kun vanhus katsoi hieromisen jo riittäväksi, peitti hän vieraansa jalat isolla tiikerintaljalla ja pyysi heitä lepäämään, kunnes hän oli tarjoava heille ruokaa. Siihen ei pitkiä aikoja kulunut, sillä tuli oli, vanhuksen ollessa etsimässä eksyneitä, tehnyt tehtävänsä, ja paisti tuoksui jo valmiina. Vanhus irroitti sen, pani sen savivadille, nouti ulkoa ruokasäilöstään leipää, sieppasi laudakolta ison, pitkäkaulaisen viinillä täytetyn savipullon ja muutamia veitsiä ja asetti sitten kaikki matalalle, makuukohonteen korkuiselle pöydälle vieraidensa luo. Itselleen otti ukko nahalla päällystetyn patjan, jonka siirsi pöydän ääreen. Ja kaadettuaan viiniä pikareihin sekä otettuaan veitsen käteensä, paistia leikatakseen, sanoi hän, tyytyväisesti hymähdellen:
— Ateria on valmis! ystäväni. Toivon, ettette sitä halveksi.
Halukkaasti noudattivat nälistyneet matkamiehet isäntänsä kehoitusta, ja pysyen kyynäspäätä vastaan nojaavassa asennossa makuukohonteella, he alkoivat veitsellään leikellä mehevästä paistista aimo viipaleita. Heidän elinvoimansa alkoivat herätä ja luottamus matkan onnistumiseen palasi.
— Ormuzd ei siis meitä hyljännyt — sanoi Haoma hetken kuluttua.
— Vai olette te parseja — virkkoi vanhus tämän johdosta. — Onni teidät siis ohjasi minun majani läheisyyteen.
— Mitenkä niin? — kysyi Vohumeno.
— Ette näy tietävän — jatkoi vanhus — missä seuduin liikutte. Tässä on vallan lähellä Alamut, assassiinien vahva linna. Onpa ihme, ettette joutuneet sen väijyvien fidaavien käsiin. Parsit ovat heille makupaloja.
Hämmästys valtasi Kurdistaniin matkaavat, ja Vohumeno loi Haomaan katseen, jossa välkähti äkillinen epäluulo heidän isäntäänsä ja hänen vieraanvaraisuuttaan kohtaan. Haoma huudahti:
— Vai olemme sittenkin joutuneet lähelle hirvittävää kotkanpesää, vaikka neuvoja seuraten olemme koettaneet sen suuntaa välttää.
— Lumimyrsky on vienyt teidät harhaan — huomautti vanhus.
— Entä miten itse asut näin lähellä Alamutia ja kuinka saat olla rauhassa fidaaveilta? — kysyi Vohumeno, jonka epäluulo yhä kasvoi ja joka luuli vanhuksen auttavaisuuden ja vieraanvaraisuuden takana piilevän viekkaan ansan.
— Minäkö? — vastasi vanhus. — Kuka lääkäri-erakkoa hätyyttäisi? Olen laajalti tunnettu näillä seuduin. Kurdistanissa ja Syyriassakin minut tunnetaan. Minut tunnetaan ja minua tarvitaan. Alamutkin minua tarvitsee, sillä harvalla on se lääkitsevien yrttien salaisuus, kuin minulla. Itse Alamutin suurmestari, pelätty Ibn es-Ssabbach, on julistanut majani ja henkeni rauhoitetuksi. Olen kerran pelastanut hänen lempipuolisonsa vaarallisesta taudista.
— Oletko sinä siis Alamutin palveluksessa? — kysyi Haoma, paheksuva väre äänessä.
— En ole enempää Alamutin palveluksessa kuin teidän palveluksessanne tai kenenkä muun tahansa, joka taitoani ja apuani tarvitsee.
— Mutta Alamutin miehet ovat rosvoja, ovat pahempia kuin rosvot. He ovat Ahrimanin kätyreitä maan päällä. Auttamalla pahoja, edistät samalla pahuutta — jatkoi Haoma.
— Alamutin väestä kerrotaan paljon — virkkoi vanhus — ja luulen, että he tekevät paljon tekoja, jotka sotivat Allahin tahtoa vastaan. Mutta minun tehtäväni ei ole heitä rangaista tai heille kostaa. Se on Allahin tehtävä ja yksinomainen oikeus. Allah on avannut minulle yrttien lääkitsevän salaisuuden ja tautien parannustaidon. Minun velvollisuuteni on viljellä tätä taitoa ja tarjota sitä tarvitseville. Jos tapaan haavoittuneen rosvon, sidon hänen haavansa yhtä hyvin kuin sidon rehellisen miehen haavan. Allah on antanut minulle eloa ylläpitävän voiman. Hän yksin saattaa elon kuihduttaa ja katkaista.
— Sinun sijassasi muuttaisin pois täältä toiselle seudulle, missä ei niin räikeitä rikoksia tehdä kuin täällä Alamutissa — huomautti Vohumeno.
— Minäkö muuttaisin pois täältä! Täällä olen syntynyt, täällä isävainajalta perinyt taitoni salaisuuden, täällä varttunut, turpeeseeni kiinnikasvettunut ja täällä vanhettunut. Ei vanhaa puuta enää muualle istuteta. Asuin jo täällä, ennenkuin Alamutin nykyinen väki sinne muutti. Se on osoittanut minulle suosiotaan ja sallinut minun rauhassa asua entisillä sijoillani. Olen kiitollinen siitä. — Kysyinkö teidän nimeänne ja ammattianne äsken? — En. Tiedänkö nytkään, keitä olette, minne kuljette ja mitä asioita ajatte? Silmänne tosin sanovat minulle, että sielunne ovat vilpittömät, mutta äsken pimeässä, jolloin teille apuani tarjosin, en nähnyt silmienne rehellisyyttä.
— Olet omituinen vanhus — sanoi Haoma. Harvassa lienee sinun vertaistasi.
Tämän kuultuaan hymyili vanhus hyvänsävyisää hymyään, ja hänen sisältään kuului taas tuo lystikäs kihisevä naurun ääni.
Vohumenon epäluulo hieman haihtui. Mutta siitä huolimatta hän päätti olla tarkasti varoillaan ja pitää silmällä kaikkia vanhuksen liikkeitä.
— Et ole erehtynyt meidän aikeidemme suhteen, sillä liikumme
Ormuzdin teillä.
Apusi tuli nyt ainakin sopivaan paikkaan — huomautti Haoma.
— Se minua ilahuttaa — virkkoi lääkärierakko. Sillä kahta tyytyväisempi olen, kun tiedän antaneeni apua hyville. Ja koska olette näin odottamatta joutuneet vieraikseni, voin tarjota teille tavatonta huvia, jos haluatte. Tänä yönä on hashish-juhla Alamutissa. Jos tahdotte, vien teidät sitä katsomaan.
— Kuinka se käy päinsä? kysyivät Haoma ja Vohumeno melkein yhdestä suusta. — Alamutiin?
— No se käy varsin hyvin päinsä — vastasi vanhus. — Hashish-juhlaa ei vietetä itse Alamutin linnassa, vaan eräässä salaisessa avarassa luolasalissa, joka on tässä vallan lähellä. Tunnen salaisen käytävän, joka johtaa tähän luolasaliin, ja josta pienen ristikkoaukon kautta saattaa nähdä kaikki, mitä sisällä tapahtuu, ilman että kukaan voi valaistusta salista nähdä pimeässä solassa olevia. Tahdotteko tulla sinne, niin johdan teitä.
Vohumenon epäluulo oli taas herännyt entistään virkeämmäksi, ja hän vastasi, ennenkuin Haoma ennätti mitään sanoa:
— Tarjoumuksesi on houkutteleva; mutta meillä on kiireinen matka mielessä, ja kohta täytyy meidän taas nousta hevosen selkään. Myrskykin kuuluu jo melkoisesti asettuneen.
— Saisimmeko nähdä myös Alamutin peljätyn suurmestarin, Ibn es-Ssabbacfrin? — kysyi Haoma, jota ajatus näin odottamatta päästä kuuluisaa hashish-juhlaa katsomaan, viehätti.
— Hän on juhlan johtaja, vastasi erakko.
Vohumeno, joka pitkällisten vankilassa kestettyjen kärsimystensä vuoksi oli tullut ihmisvihaajaksi ja perin epäluuloiseksi, katsoi pitkään ja vakuuttavasti Haomaan, saadakseen hänet huomaamaan, että tässä saattoi piillä suuri vaara heille. Nyt hän selvästi luuli käsittävänsä vanhuksen menettelyn: Vanhus osoittautui ystävälliseksi ja vieraanvaraiseksi, viedäkseen heidät harhaan. Lopuksi hän, luullen täydelleen saavuttaneensa heidän luottamuksensa, suoraa päätä houkutteli heitä ansaan. Epäilemättä äijä oli Alamutin viekkaimpia kätyreitä. — Mutta Vohumeno kyllä aikoi olla varoillaan ja panna ukon tuumat myttyyn.
Lääkäri-erakko huomasi vieraidensa vaitiolosta ja varsinkin Vohumenon omituisista kasvojenilmeistä, että he epäilivät hänen tarjoumuksensa vilpittömyyttä, ja hän selitti:
— On luonnollista että epäilette minua, että luulette minua kenties petturiksi ja Alamutin kätyriksi. Enkä voi rehellisiä aikeitani suhteenne mitenkään muuten todistaa, kuin vetoamalla Allahin säätämään islaminuskoisen kestiystävän-velvollisuuksiin, joita pidämme pyhinä. Mutta te olette parseja, ettekä saata luottaa islaminuskoisen vakuutuksiin.
— En suinkaan tahdo sinua loukata — huomautti Vohumeno. Tahdon puolestani kernaammin uskoa, että olet rehellinen ja että tahdot kunnioittaa koko Itämailla pyhänä pidettyä kestiystävyyttä. Mutta tiedät myös, ettei Alamut kunnioita mitään, ettei se pidä mitään pyhänä. Kuka takaa meille, ettet sittenkin ole Alamutin kätyri, ja ettet johda meitä salakäytävääsi pitkin keskelle Alamutin kotkankitaa. Henkemme ja matkamme ovat tärkeämmät kuin tuollainen kevytmielinen ja umpimähkäinen uteliaisuuden tyydyttäminen.
— Olet oikeassa, ystäväni — sanoi erakko. Näytänpä teille siis tien, jota kulkemalla vältätte Alamutin vakoilijat. Niitä muuten myöhemmin tänä yönä ei liene liikkeellä, sillä nyt juhlii ja mässää koko Alamut.
Haoma oli vaipunut syviin mietteisiin. Hänen haaveelliset tummat silmänsä näyttivät katsovan jonnekin kauas, ja hän tuskin kuuli, mitä erakko ja Vohumeno puhuivat.
— Mutta miksi et sinä ole pitoihin pyydetty… vai aiotko sinne mennä myöhemmin? — kysyi Vohumeno.
— Minäkö? Mitäpä vielä. Olin kerran nuori minäkin, kuin te, silmäni paloi kuin teidän, ja veri kiehui suonissani. Nyt ovat jo tunturituulet sammuttaneet silmäni hehkun, talviset lumet ovat jäähdyttäneet kiehuvan veren. Nyt olen melkein katsoja vaan elämän polulla, enkä enää suuresti osanottaja.
He olivat lopettaneet aterian. Kerivan, joka huolimatta paksusta turkistaan oli kärsinyt osansa lumimyrskyn pakkasesta, oli heti sisään tultuaan paneutunut loikomaan tulisijan ääreen. Erakko antoi sille nyt aterian jäännökset, joista se tyytyväisenä teki lopun.
Tuli liedellä alkoi hiiltyä, ja loi yhdessä kuparilampun hieman levottoman liekin kanssa kodikasta ja aaveenomaista valoa avaraan, matalaan majaan.
— Luuletko, että kohta näemme jatkaa matkaamme? — kysyi Vohumeno.
— Sitä en luule — vastasi vanhus. — Sillä taivas on pilvissä ja tähdet ovat piilossa Teidän täytynee odottaa aamun ensi säteitä. Luulen muuten, että huoletta minun näyttämääni tietä voitte kulkea pois Alamutin alueilta, sillä tänä yönä eivät totisesti vakoilijat kykene virkaansa toimittamaan: he yhtyvät kaikki myöhemmin rotkosalin juhlaan. Tänä yönä he kaikki pitävätkin itseään oikeutettuina hylkäämään kaiken valppauden.
— Mieleni tekee hashish-juhlaan — virkkoi nyt Haoma, pitkän äänettömyytensä jälkeen. — Tuleva tehtäväni vaatii, että tutustun elämään, etten yksistään opi tuntemaan Ormuzdin valtakuntaa ja hänen voimiaan ja välikappaleitaan maan päällä, vaan että myös tutustun Ahrimanin keinoihin ja voimiin. On aina tärkeää, että tarkoin tunnemme vihollisemme väkevyyden, ennenkuin ryhdymme taisteluun hänen kanssaan.
— Saatamme poissaollessamme menettää hevosemme — huomautti vielä Vohumeno, joka yhä vaan piti hashish-juhlaan menoa hyvin arveluttavana.
— Jää sinä tänne hevosia valvomaan, sillä välin kuin minä isäntämme kanssa käyn juhlaa katsomassa — ehdoitti Haoma. Ja hän lisäsi:
— Luulen voivani luottaa isäntämme rehellisyyteen, sillä hänen äänensä kaiku on teeskentelemätön ja hänen sanansa tuntuvat lähtevän sydämestä.
— Niin, oikein sanottu, ystäväni, — virkahti erakko. — Sanani lähtevät sydämestä, olkaa siitä varmat.
— Hän on pelastanut meidät lumimyrskyyn kuolemasta, hän on parantanut paleltuneet jäsenemme, tarjonnut meille suojaa kattonsa alla, ruokkinut meitä, luvannut aamun koittaessa näyttää meille turvallisen tien. Näin sydämellisesti hän meitä on kohdellut. Teemme väärin, jos häntä vielä epäilemme.
Vohumeno tuli nyt ajatelleeksi, että he joka tapauksessa, täällä Alamutin alueella, olivat erakon käsissä, että tällä saattoi olla kymmenen eri keinoa Alamutin väelle ilmaista vieraiden läsnäolon, jos hän todella oli liitossa "kotkanpesän" kanssa. Ja ajatellen, että Haoma itsekseen saattoi pitää häntä pelkurina, virkkoi hän:
— Jos päätät lähteä hashish-juhlaan, valtijas, seuraan minä mukanasi. En äsken peljännyt omin henkeni puolesta, sillä se on vähäarvoinen, vaan sinun turvallisuutesi ja henkesi puolesta. Minne päätätkään mennä, valtijas, seuraan sinua, puolustaakseni sinua viimeiseen saakka.
— Kiitos uskollisesta toveruudestasi — huudahti Haoma, tarttuen
Vohumenon käteen.
— Siinäpä hyvät ystävykset! huomautti vanhus, katsellen vieraitaan kunnioittavasti. — Tuo minua suuresti miellyttää, ja Allah minua rankaisisi, jos teille mitään pahaa tekisin.
Ulkoa kuului samassa hevosen kavion kopinaa, ja matkamiehet säpsähtivät tämän oudon äänen katkaistessa hiljenneen tuulen huminaa.
— Ken tänne tullee ratsain? — kysyi Vohumeno.
— Luullakseni ei kukaan, vastasi erakko. Omat hevosenne arvatenkin kärsimättöminä kavioitaan kopisuttavat.
Eikä vanhus ollut erehtynyt, sillä kopina toistui vallan seinän takana.
Vohumeno muisti nyt, että he itse, saadessaan suojaa ja ruokaa, vallan olivat unhoittaneet hevosensa.
— Ratsumme kaipaavat rehua — sanoi Vohumeno. — Lähdenpä niitä ruokkimaan!
— Jätä se minun toimekseni — pyysi erakko. — Levätkää te, minä menen antamaan ratsuillenne vuoheni rehua.
— Olemme itse ottaneet mukaamme rehua karujen vuoristopolkujen varalle — huomautti Vohumeno. — Rehusäkit riippuvat satuloiden takana.
— Kyllä ne löydän. Levätkää vaan! Ja siepaten pienen lyhtynsä lähti vanhus ulos majasta.
— Hän on paha henki, jos hän kaikesta huolimatta meitä pettää — ajatteli Vohumeno itsekseen. — Mutta hän ei virkkanut mitään.
Haoma oli aterian loputtua jäänyt istumaan makuukohonteelle puoleksi nojaavaan asentoon. Katsellessaan lavean lieden hiilosta, muistui hänen mieleensä hänen yksinäinen rotkonsa ja vuorikosken kodikas pauhina. Ja kodinkaipaus valtasi hänet. Yksinäisestä kodista siirtyivät hänen mielimietteensä pitkän kaltevalle mäenylängölle ja ruusupuutarhaan, jota pieni kaunis käsi hellän huolellisesti hoiti. Ja hänen edessään välkkyivät safiirinsiniset silmät, tuo lapsellisen hyvä ilme, tuo viaton ja kaunis välke. Melkein Haoma tunsi sääliä näiden silmäin hentoa — ja kuten hän ajatteli — turvatonta omistajatarta kohtaan. Sillä huolimatta vartijoistaan oli Anahita hänen mielestään hyljätty autioon ja syrjäiseen linnaan, Elbursvuorilta puhaltaville jäisille pohjantuulille alttiiksi jätetty. Kuinka kernaasti Haoma olisi sijoittanut asuntonsa lähelle tuota linnaa, valvonut sitä ja häätänyt kaikki viholliset sen tienoilta. — Mutta kolkon talven kuluttua oli taas saapuva armas kevät; silloin olivat pohjantuulet ja kaikki huolet katoavat — ja Haoma oli rientävä kertojattaren linnaa vartioimaan!
Vanhus palasi ulkoa ja virkahti:
— Teillä on oivat ratsut: kauniit ja tuliset, kuin ruhtinaan tallista lähteneet!
Hän jatkoi:
— Sitokaa jalkineet jalkoihinne ja valmistautukaa lähtemään hashish-juhlaan. Ei enää viivy pitkää aikaa, kunnes se alkaa.
Matkamiehet kavahtivat ylös lepokohonteelta ja rupesivat varustautumaan salaperäistä käyntiä varten.
Vohumeno tarkasti aseitaan: tikari, miekka, puukko, suopunki — kaikki oli kunnossa. Hän aikoi kaikesta huolimatta olla varoillaan. Pienimmänkin varmuuden saatuaan vanhuksen vilpillisistä aikeista, oli hän armotta tekevä hänestä lopun. — Täytyipä siis pitää ukkoa silmällä.
Kerivan jätettiin hevosten vahdiksi, majan ovi suljettiin, ja Haoma ja Vohumeno alkoivat vanhuksen perässä astua kaitaa, lumen tukkomaa vuoritietä tuntematonta, salaperäistä päämäärää kohti. Lumentulo oli lakannut, myrskykin melkoisesti tauonnut, ja yksistään kallionaukeemista pohjantuuli pisti esiin jäisen kätensä, silittäen astuvien kasvoja kylmällä hyväilyllänsä.