ENSIMÄINEN LUKU.
Itämaan riemuisa kevät kukoisti voitokkaana. Auringon elvyttävä hymy lepäsi yli Raghan laakson ja oli jo houkutellut esiin vihannat nurmikot maille ja lehdet puihin. Anahitan linnakukkulan ohi virtaava vuorijoki oli kevättulvista paisunut, ja sen pyörteet panivat nuoret kaislankorret vilkkaasti ja leikillisesti pyörähtelemään. Joen varsilla kumarsivat korkeat liljakasvit suuria nuppujaan vettä kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet peilailla joen pinnassa tai juoda viileätä, vuorilta syöksyvää vettä. Monet muutkin kukat, suuret orvokit ja vuokot, olivat nupulla; ne somistivat joen rantoja ja kertojattaren linnakukkulan ja joen välistä rehevänurmista niittyä.
Aamun viileä ilma ja kevätketojen tuoksahdus virtasivat Anahitan pieneen puutarhaan. Kertojatar istui jaspisrahilla, matala pöytä edessään. Hän ompeli kirkkaita läpikuultavia helmiä kultakuteiseen vyöhön.
Pöydän toisella puolen, jakkaralla, istui Anahitan ystävätär, Ferengis, joka kertojattarelle pienistä rasioista valikoitsi erikokoisia helmiä.
He olivat hetken ääneti, sillä työ veti kummankin mielenkiinnon puoleensa.
Luotuaan katseen Anahitan vyöhön, virkahti Ferengis:
— Saat ihmeen kauniin juhlavyön, valtijatar. — Luuletko jo tänä keväänä tarvitsevasi sitä käyttää?
— Sitä toivon, sillä Kurdistanin viestit ovat viime aikoina kaikki olleet hyviä ja rohkaisevia.
— Saanko minä seurata sinua shaahin linnaan juhlapäivänäsi?
— Saat, Ferengis. Mutta et shaahin valtaistuimen eteen, sillä siinä minun täytyy yksin esittää Mervimin asia.
— Etkö pelkää mahtavaa suurherraa, eikö sinusta ole outoa puhua hänen kanssaan kahden kesken?
— Olen sitä usein ajatellut; välistä se todella tuntuu oudolta, ja pelkään, että ääneni on vapiseva. Mutta jos Parsi tuo minulle varmuuden Mervimin oikeudesta, toivon saavuttavani rohkeutta ja tyyneyttä.
— Onkohan suurherra kiivas, ja ovatko hänen katseensa terävät?
— Hän taitaa olla ankara, mutta ankara oikeuden puolesta. Ja kun hän huomaa minun puolustavan sorretun asiaa, on hän varmaankin oleva minulle lempeä.
— Mutta tiedätkö, valtijatar, että yhä pelkään vääriä todistuksia. Pelkään, että kavala maaherra Jusuf lähettää hoviin voimakkaita vastatodistajia. — Kuinka surullista, jos joutuisit vaaroihin!
— En niitä voi väistyä. Päivä päivältä tehtäväni mielestäni suurenee ja muuttuu pyhäksi; sen rinnalla kaikki minusta tuntuu vähäiseltä. Levottomana odottelen suurta juhlapäivääni. Ensin maailma minua peljästytti. Vanha Tumadir minulle kertoi ihmisten olevan häijyjä. Nyt en enää tunne levottomuutta, vaan tuo suuri maailma vetää minua puoleensa; ikävöin suuresti sitä hetkeä, jolloin saan ruveta täyttämään Allahin yleviä määräyksiä. Ja kun ajattelen, että minä olen valittu noiden määräyksien toteuttajaksi, nöyrtyy sydämeni kiitollisuudesta ja heikkouteni tunnosta. — Ymmärrätkö sydämeni tunteita, Ferengis?
— Luulen ymmärtäväni, valtijatar. Mutta minä en voi yhtä suuresti rakastaa tehtävääsi kuin sinä. Sillä pelkään sitä, koska se saattaa turvallisuutesi vaaraan.
Anahita näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Vaistomaisesti hän päästi vyön kädestä ja nousi seisomaan, nojaten puutarhamuuriin ja katsellen alas joen varsilla leviävää hymyilevää niittylakeutta. Vielä kauemmaksikin siirtyivät hänen katseensa aina näkörajalle saakka, missä Elbursharjanteet ja mahtava Demavend kohosivat ilmoille.
Tasaisesti kohoili Anahitan povi, kun hän hengitti kevään elinvoimaista ilmaa; ja avaran ja vapaan luonnon ja auringonpaisteen hurmaus valtasi hänen mielensä. Sinä hetkenä hänessä taas, kuten viime aikoina monasti, heräsi kaukopyrkimys elämän tuntemattomille päivänpaistemaille. Mutta tämä pyrkimys ei ollut raju, ei intohimoinen eikä kärsimätön; se oli hiljainen, kärsivällisen odottava, kuin heränneen kevätkukan odotus, että aurinko sillekin soisi riemastavan hohteensa.
Ferengis oli muulloinkin joskus huomannut Anahitan sinisilmissä tuon hiljaisen haaveiluverhon; ja senpä vuoksi hän nyt, kuten ennenkin, vaikeni, koska ei tahtonut karkoittaa valtijatartaan hänen aatoksistaan.
Odottamaton seikka kuitenkin katkaisi Anahitan haaveilun.
Ulkomuurin rautaportilta kuului kolme jymeätä kolkutusta, jotka panivat Anahitan ja hänen ystävättärensä säpsähtämään. Ihmettelevinä odottivat molemmat lähempiä kuulumisia tästä ulkomaailman viestistä. Eivätkä ne pitkään viipyneet. Tummaverinen portinvartija toi hetken kuluttua Anahitalle papyryskäärön, jonka ympäri oli köytetty silkkirihma. Vartija virkkoi, ojentaessaan kääröä kertojattarelle:
— Kurdistanista tullut pikaratsastaja toi tämän sanoman sinulle, valtijatar.
Vartijan poistuttua, katkaisi Anahita silkkirihman, kääri auki papyrys-liuskan ja luki siitä ääneen ystävättärensä kuullen:
'Tämän sanoman lähettää Thabarma-järven rannoilta
kertojattarelle, Anahitalle, parsi Haoma.
Asian tiedustelu on nyt lopullisesti päättynyt, kaikki on hyvin käynyt, kaikki on selville saatu. Mervimin viattomuus on löytänyt lukuisia todistajia: koko läntisen parsien heimon sekä suuren lukumäärän islaminuskoisia, jotka vihaavat Jusufin ilkivaltaisuutta. Uskonsa ja miehenkunniansa kautta ovat kaikki valmiit todistamaan Mervimin viattomuutta ja todistuksensa tueksi tahtovat he vannoa sielunsa autuuden toivon kautta totta puhuvansa. Vakaumuksesi Mervimin syyttömyydestä, kertojatar, siis olkoon yhtä varma kuin minunkin. Palavasti halajan päästä armaille asuinseuduille ja sinun silmiesi eteen kaikkea kertomaan. Tämän sanoman tuojan lähetin päivää ennen omaa lähtöäni, ja itse olen levottomana jouduttava ratsuani vuoriharjanteiden yli hiljaisen tyyssijasi suojamuurien luo.
Parsi Haoma sinulle lähettää kaukaisilta mailta sydämensä tervehdyksen.'
Liikutuksen ilme nousi Anahitan kasvoihin, kun hän oli lukenut tämän kirjallisen viestin, ja Ferengis näki hänen silmissään ilon omituisen verhotun välkkeen, ilon, joka oli lähellä puhdistavan surun yleviä tunteita.
Vielä kerran Anahita ääneti silmäili papyrysliuskaa; käärittyään sen kokoon hän sanoi Ferengikselle:
— Tahdotko noutaa minulle rukousmattoni? Lähden kattopuutarhaan, sillä sydämeni vaatii minua astumaan Allahin kasvojen eteen.
Mieli täynnä uhkuvia tunteita kulki Anahita katolle johtaville marmoriportaille ja niitä myöten kattopuutarhaan. Siellä olivat jo ruusupensaat nupulla, ja sielläkin rehoitti vaaleanvihreä nurmi. Ragha haamoitti alempana laakson etelälaidalla aamuauringon kultahohteessa.
Anahitan riemuntunteet kuohahtivat niin yltäkylläisinä ja hän tunsi niin voimakasta tarvetta purkaa tunteenrunsautta palavaan rukoukseen, että hänen teki mieli heittäytyä polvilleen pehmeälle nurmikolle. Mutta hän malttoi itsensä ja nojautui kattopuutarhaa ympäröivään muurireunustaan, Ferengiksen tuloa odottamaan. Joukko lumivalkeita kyyhkysiä lähestyi kuultavan pilven tavoin kattopuutarhaa ja laskeutui istumaan muurireunustalle, lähelle Anahitaa. Kertojatar piti näiden siivekästen vierasten tuloa hyvänä enteenä — ne saapuivat vallan kuin häntä onnittelemaan.
Ferengis oli jo ehtinyt noutaa rukousmaton, oli tuonut sen kattopuutarhaan ja levitti sitä äänettömänä hietakäytävälle. Kun hän poistui, kuuli Anahita hänen askeleidensa rapinaa ja kääntyi. Pestyään kätensä suihkulähteen raittiissa vedessä, hän vaipui polvilleen matolle ja rukoili:
"Tyttäresi, oi Allah, on niin täynnä riemua suuren armosi vuoksi, ettei hänen sydämensä löydä sanoja sinua kiittääkseen, nyt kun kaikki odotukset toteutuvat, kun toimintani päivä alkaa. Mieleni ilo ja nöyrä kiitollisuus on niin suuri, että toivoisin kaikkien ihmisten kerran sellaista kokevan, jotta hyvät vielä enemmän heltyisivät ja pahat nöyrtyisivät sinua palvelemaan. Rukoukseeni suljen myös hänet, joka asiaasi on ajanut, oi Allah. Palkitse hänen uskollisuutensa suomalla hänelle armosi, vaikka hän onkin vääräuskoinen, tai vuodata hänen sieluunsa oikean uskon valoa."
Mieli tyyntyneenä lopetti Anahita lyhyen rukouksensa. Elämä tuntui hänestä uudistuneelta ja laajenneelta, ja auringonvalon kirkastama laakso, joka keväisen viehkeänä levisi hänen edessään, herätti hänessä toivon, että Allahin suoma kevätonni ja valonriemu leviäisi yli maanpiirin, herättäen kaikissa sydämissä oikeuden ja ihmisrakkauden ylevät sisartunteet.