TOINEN LUKU.
Saman päivän illalla, jolloin viesti Kurdistanista oli tullut kertojattarelle, saapuivat Haoma ja Vohumeno auringonlaskun ajoissa Anahitan linnan ohi virtaavan joen kivisillalle. He olivat ratsastaneet nopeasti; hevoset korskuivat ja niillä oli vaahtoa suussa. Heidän ratsastettua kivisillan yli, pysäytti Haoma orhinsa ja katseli ihastuneena kotilaaksoa ja punahohteisia vuortenhuippuja. Sitten hän virkkoi toverilleen:
— Kulje sinä edellä vuorikoskelle ja kokoa tamariskioksia kotiliettä varten. Minä poikkean kertojattaren luo matkamme tuloksia ilmoittamaan ja palaan kohta jälessäsi.
— Teen, kuten haluat, valtijas — sanoi Vohumeno ja käänsi ratsunsa vuorikoskelle päin.
Haoma laskeusi alas orhinsa selästä ja köytti uskollisen eläimen kiinni joen rannalla kasvavaan plataaniin. Kerivanin jätti hän hevosen luo ja rupesi itse astumaan kertojattaren linnaylännettä kohti. Hän oli koettanut äskeisiin sanoihinsa: minä poikkean kertojattaren luo — panna niin tyyneen äänenväreen kuin suinkin. Mutta itse teossa hän raivokkaan levottomasti halusi jälleen nähdä Anahitan. Ja kuta lähemmäksi hän tuli kertojattaren linnaa, sitä kiivaammin sykki hänen sydämensä, sitä rajummin syöksähti veri hänen suonissaan. Nyt piti pitkän talven kestäneen kaihomielisen odotuksen päättyä, nyt hän taas oli näkevä nuo sanomattoman vienot safiirinsiniset silmät.
Haoman ovenvartijalle näyttämä pieni sormus oli päästänyt hänet sisäpihalle, ja siellä hetken odotettuaan sai hän vartijalta kuulla, että kertojatar häntä odotti suuressa etusalissa.
Kun Haoma astui tähän tuttuun huoneeseen, tunsi hän itsensä niin hengästyneeksi ja tunteidensa valtaamaksi, ettei hän aluksi saanut sanaakaan sanotuksi. Anahitan sulous myös tuntui häikäisevän hänen katseensa. Hänen mielestään Anahitan kauneus kuluneen pitkän eron aikana vielä oli lisääntynyt: hänen vartalonsa oli lapsekkaan hennosta tullut neitseellisen siroksi ja solakaksi, hänen kasvonsa muuttuneet sopusuhtaisen täydellisiksi. Ainoastaan silmät olivat entiset, kirkkaat, hyvät ja sanomattoman vienot lapsensilmät.
Anahita seisoi suihkulähteen ammelaidan ääressä ja loi Haomaan tervehdykseksi avoimen katseen täynnä kiitollisuutta ja sydämellisyyttä. Tämä katse, jota Haoma niin kauan oli kaihonnut, saattoi hänet masentuneeseen hämmästystilaan; hän loi alas luomensa ja seisoi siinä kuin rikollinen Anahitan edessä.
Anahita huomasi hänen hämmästyksensä, jota luuli ujoudeksi, ja katkaisi hiljaisuuden, virkkaen:
— Terve tuloasi, Haoma, pitkältä ja vaivaloiselta matkaltasi! Me olemme jo kaikki täällä suuresti kaihonneet paluutasi ja — tietojasi.
Huomattuaan, että Haoma yhä seisoi, lisäsi hän:
— Suvaitse istua, sillä lienet väsynyt matkasi jälkeen.
Hän osoitti lähdeammeen vieressä olevaa korkeata patjaistuinta, jolle Haoma laskeutui istumaan, sittenkuin kertojatar itse oli istuutunut ammeen tasaiselle marmorijalustalle. Anahitan kirkkaasti helähtänyt ääni oli rohkaissut Haomaa; hän loi nyt ylös katseensa ja sanoi:
— Kaikki on hyvin päättynyt. Mervimin syyttömyydestä ei enää voi olla vähintäkään epäilystä. Niin moni parseista, jopa Kurdistanin muistakin asukkaista on valmis todistamaan Jusufia vastaan, kertomaan hänen ilkitekonsa, ja myös valalla puolustamaan Mervimin viattomuutta. Huomiota herättämättä sain kaikki kuulustelluiksi, ja kun kaikki, kuin yksi mies, puhuivat samaa, puolustaen Mervimiä, moittien ja kiroten Jusufia, tuli vakaumukseni lopulta järkähtämättömäksi.
— Paljon olet vaivaa nähnyt, paljon olet uhrannut vieraan asian vuoksi. En minä sinua voi koskaan palkita, vaan olen alati sulkeva sinut rukouksiini, anoen Allahilta sinulle runsasta palkintoa.
Haoma, joka, peläten silmiensä liiaksi tulkitsevan tunteitaan, oli luonut katseensa ohi kertojattaresta, ei nyt voinut olla häneen katsomatta, vaan kiinnitti häneen silmäyksen, joka oli niin täynnä palavinta hehkua, että kertojatar ehdottomasti loi katseensa alas.
Haoma virkkoi samassa:
— Suurin palkintoni on se, että saan ajaa sinun asiaasi, sillä se on minulle pyhä.
Ja hänen sydämensä tunteet pyrkivät kaikki kuohahtamaan esille ja sanoin pääsemään ilmoille. Mutta hän sai ne taas hillityiksi ja jatkoi retkensä selontekoa:
— En tyytynyt vaan yhden seudun todistuksiin, vaan kuljin kyläkunnasta kyläkuntaan, seurustellen eri ihmisten kanssa, heidän olojaan ja mielipiteitään tutkistellen. Kaikki vaan tunnustivat: Mervimille on suuri vääryys tapahtunut, ja Jusuf on sydämetön kansan painajainen.
— Tätä varmuutta vaan olen kaivannut, ja koska sinä sen olet saavuttanut, en sitä minäkään epäile.
— Sitä on enää mahdoton epäillä. — Joukko tärkeimpiä todistajia Mervimin ja hänen perheensä seurassa on jo lähtenyt Raghassa asuvien, Mervimille ystävämielisten kurdien luo. Saatat vielä kuulustella heitä kaikkia, jotta sinun ei tarvitse luottaa ainoastaan minun sanaani.
Haoma puhui hiljaisella äänellä, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä syvää mielenliikutustaan.
— Minulle riittää jo sinun järkähtämätön vakaumuksesi.
— Liiaksi luotat ihmisiin. On hyviä ihmisiä, mutta on paljon pahojakin. Tosin olen koettanut toimittaa tiedustelun niin salaisesti kuin suinkin. Kaikkia, joiden kanssa olen Mervimin asiasta puhunut, olen pyytänyt siitä vaikenemaan, ja ovat he sen minulle luvanneet. Tästä pelkästä tiedustelusta ei siis sinulle vielä vaaraa syntyne. Mutta niin pian kuin olet asian shaahille ilmoittanut ja hän ottaa sen tutkittavakseen, on mahdotonta välttää sen julkisuutta. Silloin pelkään suurten vaarojen sinua uhkaavan.
Haoma puhui kiireisesti ja sen tavoin, joka koettaa erityisellä äänen painolla saada toisen varmaksi puolustamansa seikan välttämättömyydestä.
Mutta Anahita virkkoi:
— En voi asiata tuonnemmaksi lykätä. Niin pian kuin olen saanut tiedon siitä, että puolustan oikeata asiaa, on velvollisuuteni viipymättä ilmoittaa se shaahille. Muuten olisin arvoton ja halpa ase Allahin kädessä.
— On luonnollista, että tulet puolustamaan Mervimin asiaa. Mutta sen vaikeudet ja vaarat neuvovat olemaan varovainen ja lykkäämään sen ilmoituksen tuonnemmaksi, kunnes olemme neuvoitelleet viisasten ja kokeneiden miesten kanssa. Alati olen muistellut suurvisiirin varoittavia sanoja, kun hän ilmaisi yritykseen yhdistyvät suuret vaarat. Muista, että tämä on ensimäinen tehtäväsi, ja että se on perin vaarallinen. Säästä itseäsi.
— En voi itseäni säästää. Allahille ja kansalle tekemäni lupaukset vaativat minua unhoittamaan itseni ja viipymättä rientämään poljettua oikeutta puoltamaan.
— Juuri senvuoksi sinun tulee olla varovainen ja säästää itseäsi, jollei itseäsi varten, niin muita varten. Sillä moni toinen vielä odottaa oikeutta sinulta. Olet vielä kokematon; älä punnitsematta syöksy vaaroihin ja turmioon. Suurvisiirin kanssa vielä tulee neuvoitella. Hänkin on puolestaan asiaa tutkinut. Kuunnelkaamme ensin hänen mielipidettään.
Kertojatar oli noussut seisomaan, ja Haoma noudatti hänen esimerkkiään, huomaten nyt, että hän jo oli viivähtänyt.
Ennen lähtöään hän vielä lisäsi:
— Mervim tulee itse vielä kanssasi puhumaan. Hän tuo myös todistajat mukaansa, jos heitä tahdot kuulustella. — Mutta kiitollinen olen sinulle, jos vielä ennen lähtöäsi shaahin luo, lähetät minulle sanan, että sinua vielä kerran tapaan, ennenkuin liityn todistajien joukkoon, joita shaahi on kuulusteleva.
— Sen lupaan sinulle, Haoma.
Nähdessään Anahitan siinä seisovan miettiväisenä ja surullinen ilme kasvoissa, virkkoi Haoma:
— Paheksutko käytöstäni ja neuvojani, Anahita?
Anahita loi Haomaan avoimen hyvän katseensa, ja sanoi:
— Kiittämätön olisin, jos sinua paheksuisin. Päinvastoin olen elinaikani sinulle sydämestäni kiitollinen.
Haoma vastaanotti hänen katseensa katuvaisella ja surullisella silmäyksellä.
— Olen milloin tahansa valmis sinua palvelemaan. — Jää hyvästi!
Näin sanottuaan poistui Haoma kertojattaren luota.
Vakavana ja mietteisiin vaipuneena kulki Anahita sisähuoneisiin. Pienessä huoneessa, jonka permantoa peitti pehmeä matto ja jota valaisi hopealamppu, istui Ferengis odottamassa. Ystävätär huomasi heti Anahitan miettiväisen ilmeen ja kysyi:
— Oletko surullinen, valtijatar?
— Mieleni on vakava ja täynnä ajatuksia — vastasi Anahita.
— Eivätkö Parsin uutiset olleet hyvät?
— Ne olivat kyllä hyvät. Mutta hän itse näytti levottomalta, hänen katseissaan oli jotakin outoa, jota melkein pelkäsin, ja lähtiessään hän näytti niin surulliselta.
Vilkas Ferengis huudahti silloin:
— Ehkä hän sinua…!
Sen pitemmälle hän ei jatkanut, vaan hillitsi itsensä, punastui ja virkkoi korjaten:
— Ehkä hän pelkää yrityksen vaaroja… tai kenties hän oli väsynyt matkasta…
— Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen… sanoi Anahita.
Ja ystävättäret vaipuivat kumpikin ajatuksiinsa.