KYMMENES LUKU.
Äärettömän tuskan tylsyttämin tuntein poistui Haoma orjien kuljettamana shaahin lempipuolison haaremista. Orjat johtivat hänet syrjäiselle pienelle pihalle ja tuuppasivat hänet istumaan kivirahille, jättäen hänen kovat käsisiteensä aukaisematta. Siinä hän sai istua ruuatta myöhäiseen iltaan saakka. Hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin pysähtyneet, kuten sen, joka on päähänsä saanut kovan kolauksen. Hänen sisällään vaan tuntui kumea ja kalvava tuska.
Viimein palasi kaksi orjaa viitaten häntä nousemaan ja seuraamaan. He veivät hänet palatsiryhmän pohjoisosassa olevalle pihalle missä kolme satuloitua ratsua odotti. Siellä he päästivät hänen siteensä, jotka olivat jättäneet syvät uurrokset ranteisiin, ja kehoittivat häntä nousemaan ratsun selkään. Haoma totteli kehoitusta, ja senjälkeen molemmat vahvasti asestetut orjat nousivat kumpikin satulaan, asettuen ratsuineen molemmin puolin Haomaa.
Ulos palatsipihalta Raghan kaduille ja sieltä kaupungin pohjoiselle portille he suuntasivat kulkunsa. Saavuttuaan kaupungin portin edessä leviävään Raghan laaksoon, alkoivat he ratsastaa vuorikoskelle päin. Sanaakaan virkkamatta suorittivat nuo kolme miestä matkansa. Aamun sarastaessa he olivat perillä.
Haoman astuttua alas satulasta, tarttui toinen orja hänen jättämänsä ratsun suitsiin ja alkoi kumppaninsa kanssa kiireisesti palata Raghaan.
Unissakävijän tavoin hoiperteli Haoma sisälle rotkoonsa. Kotilieden hiiloksen valossa, jota Vohumeno oli ylläpitänyt, meni hän vuoteelleen ja vaipui sille raukeana. Pitkän ja vaivaloisen Kurdistanin-matkansa jälkeen hän ei vielä ollut yhtään yötä tarpeeksi levännyt. Kertomapäivän aamuna hän viimeksi oli nauttinut niukasti ravintoa. Raivokkaat mielenliikutukset olivat uuvuttaneet loput hänen voimistaan; luonto vaatii osansa: hän vaipui unenhorroksiin.
Aurinko säteili jo melkoisen korkealla itäisellä taivaankannella, luoden sisään rotkon halkeamasta lämmittävää hohdettaan.
Vohumeno, joka levottomana myöhäiseen yöhön oli odottanut Haoman paluuta, mutta viimein laskeutunut levolle ja nukkunut ennenkuin hänen valajaansa ehti tulla, heräsi rotkossaan ja riensi Haoman luola-asunnolle. Hän astui hiljaa ja varovasti, peljäten herättävänsä nukkujaa. Katsahtaessaan sisään halkeamasta, näki hän Haoman nukkuvan vuoteella ja unissa levottomana vavahtelevan. Kuinka hän oli kalpean ja kärsivän näköinen!
— Eipä ihmettäkään — ajatteli Vohumeno — hänellä on ollut niin paljon huolta ja vaivaa viime aikoina.
Ja yhtä varovasti, kuin oli tullutkin, hän poistui, lähtien kauriin ajoon vuoristoon. Sillä varmaankin — niin hän arveli — hänen valtijaansa oli herätessään vahvan murkinan tarpeessa.
Vähän aikaa hänen mentyään rupesi Haoman rotkon suulla loikova
Kerivan äänekkäästi haukkumaan.
Haoma kavahti ylös unestaan ja riensi ulos rotkosta.
Raghan laaksosta päin läheni nopeasti ratsumies, jonka Haoma jo matkan päästä tunsi Arastaksi.
Joutuin köytettyään hevosensa kiinni plataanin runkoon, riensi tämä
Demurin parsilainen palvelija Haoman luo ja virkkoi:
— Valtijaani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja lähetti minut suruviestiä tuomaan. Hänen isänsä, suurvisiiri Hassan Ibn Ali on Kasvinissa sortunut Alamutin fidaavin tikariniskusta. Yöllä saapui sanoma siitä Raghaan. Shaahi on julistanut Abu'l-ganaïmin suurvisiiriksi. Herrani Demurin suosio on ohitse, hän ajattelee pikaista väistymistä pois hovista, ehkäpä muuttamista parsien maille, sillä Abu'l-ganaïmin päästyä valtaan, ei hänen turvallisuutensa ole taattu. Sinuakin hän kehoittaa väistymään pois täältä heimosi maille, sillä on luultavaa, että shaahi kuitenkin rupeaa sinua vainoamaan, saattaapa henkesikin olla vaarassa.
— Henkeni vaara tai vaarattomuus on minulle enää vähäarvoinen.
— Toisenkin viestin lähetti herrani sinulle. Hän pelkäsi tosin sen ylen määrin lamauttavan mieltäsi, mutta piti velvollisuutenaan ilmaista sinulle koko totuuden.
— Kerro se siis!
— Päivän valjetessa oli kertojatar kantotuolissa Ferengiksen seuraamana lähtenyt shaahin lempipuolison makuuhuoneesta suureen siniseen moskeaan — rukoilemaan — niin arvellaan, koska shaahi oli suostunut hänen poistumiseensa leposijaltaan tänä aikaisena hetkenä. Siniseen moskeaan tultuaan hän oli rientänyt suureen pyhäkköön. Mutta sen sijaan, että olisi polvistunut rukoukseen, hän kiipesi ylös marmoriportaita sen maljan ääreen, missä säilytetään väkevää myrkkyä, jota kansan nähden moskeassa juotetaan islamin oikeauskoisuudesta luopuneille papeille. Häpeätaakkansa ja toivottomuutensa painamana oli hän tästä maljasta täyttänyt pikarin ja juonut sen pohjaan asti. Ja ruumiina hän kannettiin takaisin linnaan. Kerrotaan, ettei shaahi tahtonut ruumista nähdä, vaan käski viedä sen kertojattaren linnaan.
Haoma ei virkkanut mitään, mutta koriseva huokaus murtautui esiin hänen rinnastaan, ja Arasta näki kyyneleitä hänen silmissään.
— Herrani kehoittaa siis sinua rientämään pois täältä.
— Sano herallesi, Demurille, että sydämeni on murtunut, mutta ettei kiitollisuuteni häntä kohtaan siltä ole sammunut.
Arastan poistuttua alkoi Haoma hitaasti, pitkin vuorijoen rantaa, astua alas laaksoon päin. Saavuttuaan sen kivisillan kohdalle, jolta tie erosi parsien alueille, kääntyi hän katsomaan tuonne Raghan laaksoon päin, missä kertojatar-vainajan linnakumpu yleni. — Menisikö hän sinne, nähdäkseen vielä kerran nuo kasvot, vaikka kuolon kalpeuden leimaamina, silmien välkkeen sammuttua? — Ei, sitä hän ei voinut. Ehkäpä häntä ei edes päästettäisi sisälle.
Vaistomaisesti hän kulki sillan yli. Huomattuaan astuvansa heimonsa alueille johtavaa tietä, kääntyi hän taas joen rannalle ja alkoi nousta sitä myöten ylöspäin.
Kerivan, hänen uskollinen rotkovahtinsa, seurasi matkan päässä, pelokkaana, havaittuaan herransa kumartuneen ja lamautuneen ryhdin.
Saavuttuaan kosken ylimmälle laidalle, missä vesi vaahdoten roiskui kauas rantakallioille ja pensaille, pysähtyi Haoma, katsoi ympärilleen, viheriäistä laaksoa ja silmänkantamattomiin ryhmittyviä vuoriharjanteita, joilla lepäsi keväimen häikäisevä kulta, ja kysyi itsekseen:
— Miksi, suvi, kukoistat niin vienona, kun kuitenkin niin pian lakastut ja väistyt kolkon syksyn edestä? — Miksi, päivänpaiste, välkyt niin kirkkaana, kun hohtosi kuitenkin on voimaton lämmittämään ihmisrintoja? — Tehoton on sulosi, suvi, voimaton lämpösi, päivänpaiste. — Järjettömyys ja paha viettää riemukulkuaan yli maiden ja valtakuntien; järkevyys ja hyvä väistyvät vähävoimaisina syrjään. — Ihmiselon paremmuuden toivo lakastuu kuin ruusu, joka syksyn tullen ainaiseksi kuihtuu. Ja vaikka uuden kevään herättyä uusi kukka puhkee ilmoille, elää sekin vaan aikansa taas lakastuakseen.
— Kuljin pimeässä erämaassa; sieluni oli nääntynyt, sillä kaipasin valoa ja virkistystä. Silloin näin kaukana ihanan, kirkkaan välkkeen, joka valaisi rehevää kosteikkopaikkaa. Siinä oli kirkas järvi, sen rannalla kasvoi tuuheita puita. Riensin järveä kohti ja saavuin jo vallan lähelle, saavuin jo sen rannalle. Ojensin jo käteni ammentaakseni sen kirkasta vettä ja kostuttaakseni kuivuneita huuliani, kun järvi ja koko keidas katosi, ja minä uudelleen syöksyin erämaan toivottomaan pimeyteen. Kirkas keitaani oli ollut petollinen erämaan kangastus, vilkkuva virva, pettävä, kuin elämän ihanteet, lohduton ja katkera, kuin elämän vajanaisuuden tunne.
Nähdessään edessään nuo avarat maat ja tuon vapaan taivaanrannan, jotka hän oli toivonut intonsa voimalla valloittavansa, tunsi hän jo olevansa kokonaan irtitemmattu todellisuudesta. Hänen tarmonsa juuret olivat katkotut, hänen toiveidensa kukka lakastunut; murtunut käsi vielä voi kyetä työhön, murtunut sydän ei enää kykene.
Ainoa seikka, joka enää heikosti kiinnitti häntä maiseen elämään, oli hänen sortuneen suuren lempensä muisto:
— Noiden viattomien sinisilmien puhdasta hohdetta olisin tahtonut varjella kalleimpana jalokivenä. Mutta maailma viskasi siihen lokaansa ja sammutti sen kokonaan. — — Ja oliko tuo hohde — edes läheisen pelastuksen toivon välkkyessä edessämme — luonut minuun vastalemmen taivaallista lohdutusta? Se olikin kenties säteillyt kiitollisuutta vaan, lapsen viatonta, puhdasta kiitollisuutta!
Vastustamaton kaiho kouristi Haoman sydäntä ja hän tunsi valtavata tarvetta lähteä henkien maille sielunsa elvyttävää hohdetta etsimään.
Kun hänen mielensä kaiho ja ahdistus oli noussut ylimmilleen, huokasi hän:
— Oi, Verethragna, päästä minut sinne, missä hän nyt harhailee, että epätoivoinen sieluni löytäisi rauhaa hänen valo-olentonsa näystä!
Näin rukoiltuaan hän syöksyi kosken vaahtoiseen pyörteeseen, joka alttiina sulki hänet pehmeään, lumivalkeaan helmaansa.
Alhaalla laaksossa, lähellä kivisiltaa, tarttui hänen hengetön ruumiinsa kiinni rantapensaan oksiin.
Kerivan oli haukkuen seurannut alas koskenrantaa, ja nähdessään vainajan pään pistävän esiin pensaan juurella, jäi se siihen kohtaan haukkumaan.
Tähän kiintyi metsältä palaavan Vohumenon huomio. Hän riensi paikalle ja näki, mitä oli tapahtunut.
Vihreät, liuskalehtiset vesikasvit olivat takertuneet vainajan tummanruskeisiin kiharoihin, muodostaen ikäänkuin seppeleen hänen päähänsä.
Vohumeno sai vaivoin tyrmistyttävän mielenliikutuksensa hillityksi, ja veti vartijaansa kylmenneen ruumiin rannalle.
Sitten heittäytyi hän alas, hajoittaen käsivartensa ja painaen niitä epätoivoisesti maata vastaan. Hetken kuluttua hän nousi pystyyn ja peitti vaippansa liepeellä kasvonsa.
Kun hän viimein poistui, valmistautuakseen vainajalle viimeistä palvelusta täyttämään, ei yksikään kyynel noussut hänen silmäänsä, ja hän, tunsi rintansa jäätyneeksi ja vallan kuin kivettyneeksi.
Kaikki valmistukset suoritettuaan, hän hautasi Haoman ruumiin kosken partaalle, tuuhean plataanin juurelle.
Itse poistui hän sitten luolaansa, vielä tietämättä, jäisikö samoelemaan samean elonvirran rannalle, vai seuraisiko hänkin kunnioitetun ja rakkaan vartijaansa jälkiä.
* * * * *
Anahita oli haudattu linnakumpunsa kohdalle, vallan lähellä joen rantaa kohoavan tumman sypressilehdon laidalle.
Vuorijoen vesi virtasi tyyntyneenä sen ohi, tuoden suven loppupuolella Haoman haudalta tervehdyksen: pensaista varisseita suurten tummanpunaisten ja keltaisten ruusujen tuoksuvia terälehtiä.