YHDEKSÄS LUKU.
Se piha, joka sijaitsi valtaistuinpalatsin vieressä, oli Haoman ja hänen kumppaninsa astuessa sille, vallan tyhjä. Haoma päätti siitä, että shaahi ja kansa vielä olivat valtaistuinsalissa. Esteettömästi pääsivät he sisälle shaahin lempipuolison huoneisiin, sillä pääovella ei vielä ollut mitään vartijaa. He kulkivat useampien upeiden huoneiden läpi, joita haaremin ylhäiset palvelijanaiset verhoilla, pehmeillä silkkimatoilla ja kukilla koristivat. Siellä täällä auttoi heitä joku eunukki. Mutta nämätkään eivät kiinnittäneet Haomaan ja hänen kumppaniinsa huomiota, koska luulivat heitä suurvisiirin pojan lähettämiksi apureiksi.
Pienemmistä huoneista saapuivat Haoma ja opas-eunukki avaraan saliin, jossa odaliski-tanssijattaret ja soittajattaret, puettuina kevyisiin ja lyhyisiin hameisiin, odottivat. Anahitaa ja hänen ystävätärtään ei vielä täälläkään näkynyt.
Haoman sydän sykki raivokkaan kiivaasti, kun hän ajatteli, että hän pian oli näkevä Anahitan. Ja hän tunsi selvästi, että hän häntä rakasti, yhä vielä, ja entistään tulisemmin. Se kauhea vaara, joka kertojatarta uhkasi, oli taas, huolimatta hänen eilisestä päätöksestään, puhaltanut hänen intohimonsa kipinät vastustamattoman leimuavaksi liekiksi. — Mitä olikaan hänen kieltäymispäätöksensä: epätoivon matkaansaamaa väsymystä, toivottomien tunteiden lepoa, nöyryytetyn heikkoutta. Hänkö luopuisi tuosta jalosta helmestä, jonka hän oli löytänyt, ja jonka puhdas hohde oli riemastuttanut hänen sielunsa! Hänkö antaisi shaahin, tuon irstaan miehen, jolla oli valittavanaan kaikki Itämaan helmet — tosin ei yhtäkään näin kaunista — hänkö sallisi hänen heittää tämän harvinaisen helmen lokaan? Se oli mahdotonta. Nyt oli Anahita kokenut, missä määrin hän saattoi turvata suurherraan; nyt oli hänen ylevä uransa katkaistu. Olihan luonnollista, että hänen nyt täytyi taipua Haomalle. — Sillä Haoma oli ilmestyvä hänelle pelastavana henkenä, joka oli vievä hänet pois tästä häpeävankilasta. — Haomalla oli hallussaan pelastava avain, hän oli joutuisasti vievä Anahitan suurvisiirin palatsiin ja sieltä pakeneva hänen kanssaan kauas, kauas, Intian maille, mistä ei Melikin rankaiseva käsi heitä voisi saavuttaa. — Heti Demurin puhuttua avaimesta ja käytävästä, jota myöten Haoman piti poistua, oli hänessä tämä tuuma syntynyt, vaikka hän ei ollut tahtonut… ei ollut rohjennut sitä Demurille ilmaista. — Entä jos suurvisiirin poika asettui vastustamaan heidän pakoansa! — Sitä hän ei voinut tehdä; niin sydämetön hän ei saattanut olla. Entä jos Haoman ja Anahitan paon kautta Demuria kohtaisi vaara, ehkä shaahin epäsuosio, kun tämä mahdollisesti saisi tiedon Demurin antamasta avusta? — Mutta olihan Demurin isä vielä kaikkivaltijas valtakunnassa… ja mitenpä shaahi muuten pääsisi Demurin osallisuuden perille? — Ei Haoma malttanut, ei hän voinut ajatella sen pitemmälle, sillä yksi ajatus täytti koko hänen sielunsa, se ajatus, että Anahita oli pelastettava häpäisijän, julmurin käsistä, maksoi mitä maksoi.
Astuttuaan isosta tanssisalista vielä muutaman huoneen läpi, tulivat he pieneen, harvinaisen upeasti sisustettuun suojaan. Verrattomat olivat sen seinämillä leviävät intialaispeitteiset divaanit, rikkaat olivat kattomaalaukset ja täysikultaiset korkeajalkaiset lamput.
— Tuolla sisällä on varmaan kertojatar — sanoi opas-eunukki — sillä se on makuuhuone. — Jään tähän odottamaan ja kuuntelemaan, voidakseni varoittaa.
Haoma otti häneltä kylpy-pyyheliinat ja astui varovasti sisään makuuhuoneeseen.
Matalalla, santelipuusta tehdyllä, norsunluu- ja kultalevyillä sekä jalokivillä koristetulla vuoteella loikoi Anahita. Hän. oli ummistanut silmänsä, hänen povensa kohoili levottomana ja hän nyyhkytti syvään ja lakkaamatta. Ferengis oli polvillaan vuoteen vieressä kumartuneena valtiattarensa yli. Hän piti Anahitan käsiä käsissään ja kuiskaili palavia rukouksia.
Haoman avatessa oven, säpsähti kumpikin. Anahita kavahti ylös istuvaan asentoon, ja Ferengis nousi seisomaan.
Haoma pani sormen huulilleen merkiksi, että heidän molempien tuli vaieta. Hän kulki oikeassa seinässä olevalle ovelle, jonka arveli johtavan kylpyhuoneeseen ja viittasi Anahitaa tulemaan jälessä.
Anahita oli heti tuntenut Haoman, huolimatta hänen valepuvustaan, ja iloinen tunne oli vavahtanut hänen povessaan. Sillä arvasihan hän, että Haoma tahtoi tulla häntä lohduttamaan, ja tämä tieto esti häntä aluksi pelkäämästä Haoman uhkarohkean teon seurauksia. Päinvastoin hänessä heräsi voimakas ihailu tätä vaaroja halveksivaa rohkeutta kohtaan. Hän nousi vuoteelta, ja hänen surulliset silmänsä loivat Haomaan katseen, joka ilmaisi rajatonta kiitollisuutta. Haoma tunsi sydämensä sulavan tämän katseen sanomattomasta tenhosta.
Kun Anahita oli seurannut häntä kylpyhuoneeseen, kuiskasi Haoma hänelle:
— Minä pelastan sinut; tiedän käytävän, joka johtaa meidät täältä turviin. Luotatko minuun, antaudutko ohjattavakseni?
— Luotan sinuun, sillä olet Allahin lähettämä.
— Olisi paljon puhuttavaa, mutta aika on täperällä. Verhoa pääsi tällä liinavaatteella.
— Entä Ferengis…?
— Niin, se on totta, hänet täytyy myös pelastaa…
Haoma palasi makuuhuoneeseen ja kuiskasi Ferengikselle:
— Mene tuonne kylpyhuoneeseen ja verhoa kasvosi.
Sitten hän riensi etuhuoneeseen, missä opas-eunukki odotti.
— Oletko kuullut askeleita?
— En mitään.
— Rientäkäämme siis.
Kun he molemmat saapuivat kylpyhuoneeseen, odottivat Anahita ja
Ferengis heitä verhottuina. Opas-eunukki rupesi kulkemaan edellä.
Seuraavassa tuokiossa astuivat he ulos puutarhaan ja sieltä
salakäytävää myöten pihalle.
Haoma piti Anahitan kädestä kiinni ja hänen valtasuonensa sykkivät oudon rajusti.
— Oletko ollenkaan ajatellut omaa turvallisuuttasi? — uhraat liian paljon minun edestäni — kuiskasi Anahita.
— Sinun edestäsi en koskaan voi tehdä liian paljoa… sillä sinun edestäsi uhraisin iloiten henkeni — vastasi Haoma kuiskaten ja puristi Anahitan pientä kättä lujemmin omaan käteensä.
He olivat kiireisin askelin jo astuneet pihan puolen pituuden, kulkien sen laidalla olevassa pylväskäytävässä. Opaseunukki kääntyi juuri oikealle ja katosi kulman taa, missä salakäytävään johtavan oven piti sijaita. Silloin jähmettyi pakenevien suonissa veri, kun he takanaan kuulivat huudon:
— Tuossa he menevät, tuossa he menevät! Pysähtykää, jos henkenne on teille rakas, shaahin nimessä, pysähtykää!
Tuntui siltä, kuin heidän jalkansa olisivat jäykistyneet, niin etteivät ne kantaneet heitä etemmäksi. Kun he kääntyivät katsomaan taakseen, näkivät he palatsin pääkäytävän ovella kaksi miestä, jotka Haoma tunsi Shirujeksi ja Abu'l-ganaïmiksi. Näiden takana seisoi kuusi mustaa nuubialaista orjaa.
Nopeina kuin nuolet karkasivat orjat pakenevien jälkeen, eivätkä nämät ehtineet monta askelta astua, ennenkuin nuo mustat, tiikerinnotkeat olennot olivat saavuttaneet heidät ja vankasti sitoneet Haoman kädet. Opaseunukki oli päässyt piiloon kulman taakse. Kuultuaan Abu'l-ganaïmin huudon, arvasi hän, että vankeja ajettiin takaa. Ja käsittäen, että oli mahdoton heitä pelastaa, ja uskollisena muistaen herransa Demurin vaaraa, jos hänet avaimineen huomattaisiin, pysyi hän ääneti piiloittautuneena käytävään johtavan muurioven syvennyksessä.
Shiruje ja Abu'l-ganaïm saapuivat nyt heidän luokseen ja Shiruje huudahti kähisevällä mutta voitonriemuisella äänellä Haomalle:
— Menit ansaan, destur mobedin poika! Olen hankkiva sinulle voimakkaamman tuomarin, kuin mitä isävainajasi ja sinä olitte, minulle vääryyttä tehdessänne ja minut tuomitessanne.
— Olet siis viimein käsissäni, sinä parsilaiskoira! — huusi
Abu'l-ganaïm.
Hän viittasi orjille, jotka armotta antoivat paksujen rautapiikkisten ruoskiensa iskujen sadella Haoman selän ja pään yli, niin että hänen otsastaan ja poskiltaan pirskahti esille verta.
Anahita ja Ferengis päästivät kauhunhuudon.
Vangit vietiin sisälle palatsiin ja johdettiin siihen makuuhuoneeseen, josta juuri äsken täynnä toiveita olivat lähteneet.
Vaan hetken olivat he ehtineet olla tässä huoneessa, ollen vallan kuin tylsyneet onnettomuutensa tietoisuudesta, kun ovi aukeni, ja Melik ylimäisen papin seuraamana syöksyi sisään.
Raivoisa viha kuohui hänen sisällään ja hän heilutti hurjasti ohutta kultanuppista sauvaansa, ikäänkuin olisi tahtonut piestä kuolijaaksi ärtyneiden tunteidensa esineet.
Hän hyökkäsi Haoman eteen ja huusi miltei kiljuvalla äänellä:
— Sinä haareminvaras, sinä vihani astuinlauta… alas, jalkojeni juureen, sinä maan matonen!
Kun Haoma vitkasteli, viittasi Melik nuubialaisille orjille, jotka hyökkäsivät Haoman kimppuun ja paiskasivat hänet maahan. Melik polki jalallaan hänen selkäänsä ja huudahti kääntyen Abu'l-ganaïmin puoleen:
— Tahdon itse työntää hehkuvan raudan hänen silmiinsä, tuon naisryövärin!…
Silloin Anahita, joka vavisten oli katsellut tätä raivonpurkausta, kokosi voimansa ja astui shaahin eteen. Hän tuntui saaneen ikäänkuin yliluonnollisen voiman ja jäntevyyden.
Melik säpsähti, nähdessään hänen tavattoman kauneutensa, johon jännitys ja pelko loivat omituisen leimansa.
Melikin viha asettui hieman.
— Parsi ei ole syyllinen, vaan minä — huudahti Anahita. — Minä olen pyytänyt häntä tiedustelemaan Mervimin asiaa, hänen on kokonaan ansio sen selviytymisestä. Hän on tunkeutunut tänne, johdattaakseen minut ulos tästä vankilasta, johon olet sulkenut Allahin ja kansan valitseman. Tulkoon Allahin moninkertainen kirous pääsi päälle, jos hänelle teet vähintäkään pahaa. Sillä hän on Allahin valitseman puolustaja väkivaltaa ja sortoa vastaan.
— Vaiti! — huusi Melik. — Hänen pitää kuolla, sillä hän on tunkeutunut suurherran haaremiin, hän on juljennut yrittää ryöstää pois sellaista, mikä kuuluu suurherralle.
— Hän on tehnyt velvollisuutensa, jonka sinä, suurherra olet unhoittanut. Sinä tahdot saattaa häpeään sen, jolle Allah on antanut ylevän tehtävän. Sinä tuotat sielullesi kadotuksen, jos et peruuta rikollista aijettasi.
Melik hämmästyi hänen rohkeuttaan ja voimanpurkaustaan ja peräytyi pari askelta.
Mutta seuraavassa tuokiossa hänen vihansa kuohahti uudelleen, ja hän huudahti äkäisesti kertojattarelle:
— Miten rohkenet noin puhua suurherralle? Etkö tiedä, että pakosi miehen seurassa on rikollinen teko, joka antaa minulle oikeuden jättää sinut tuomarien käsiin?
Silloin ylimäinen pappi, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, virkkoi tyyneellä äänellä, joka vaikutti rauhoittavasti keskellä tätä intohimoisten tunteiden riehunaa:
— Kertojatar ei ole tehnyt itseään syypääksi rikokseen. Hänen hurskas mielensä on tunnettu ympäri maata, hän on koko kansan suosima. Kansaan on hän tahtonut turvautua, sillä sinun aikeesi hänen suhteensa, suurherra, ovat luvattomat ja sotivat Allahin ja kansan tahtoa vastaan. Kertojatar ei ole mitään rikkonut. Tunnen hänet ja Allahin nimessä vannotan sinua, suurherra, päästämään hänet vapaasti palaamaan linnaansa.
Melik tuntui hetken miettivän. Sitten hän tiuskasi:
— Päätökseni on järkähtämätön. Teet viisaasti vanhus, jos et rupea minulle lakia laatimaan. Harmaa pääsi…
— Pääni on Allahin turvissa, ja Allah on sinuakin ylempi. Pelkää hänen vihaansa!
— Riittää! — kirkasi Melik polkien jalallaan lattiaan. — Parsi vietäköön täältä pois vankilaan, syvimpään ja kosteimpaan. Pois, pois!
Nyt ei Haoma enää voinut hillitä itseään. Hän kavahti pystyyn ja heitti syrjään orjan, joka koetti häntä estää. Hän oli suunniltaan epätoivosta ja vihasta ja hän huusi:
— En rukoile sinulta armoa, sinä Ahrimanin kätyri, sinä valapatto ja viattomuuden raiskaaja. Täytä tekosi ja riemuitse vähän aikaa voitostasi, mutta pelkää ja vapise julmuri-henkesi puolesta, sillä koston salama on pian iskevä valapattoiseen sydämeesi.
Hurja raivonpuuskaus valtasi uudelleen Melikin, ja hän huusi vihasta kähisevällä äänellä:
— Viekää hänet pois silmieni edestä. Vielä tänä yönä hän on soaistava!
Kun orjat alkoivat kuljettaa Haomaa ulos, heittäytyi Anahita permannolle heidän ja oven väliin ja huusi:
— Älä anna heidän viedä häntä pois, suurherra, kuuletko! Saat katua, jos annat viedä hänet kidutettavaksi, kuuletko! Sillä silloin en ole koskaan suostuva valaani peruuttamaan.
— Se jääköön peruuttamatta — mutisi Melik, joka väsyneenä vihanpurkauksestaan ja tuntien omituista sydämenkouristusta oli heittäytynyt istumaan divaanille.
— Hänen valaansa ei voida peruuttaa ilman hänen omaa suostumustaan, useiden ylhäisten pappien ollessa vieraina miehinä, — huomautti ylimäinen pappi. — Et voi vetää ylitsesi Allahin vihaa ja kansan paheksumista rikkomalla tätä pyhää säädöstä.
— Tiedä siis, suurherra — sanoi Anahita nousten ylös lattialta — tiedä, etten ole taipuva tahtosi alle, ellet vapauta Parsia. Olen alati kutsuva ylitsesi Allahin kirousta. — Päästä hänet vapaaksi… niin taivun sinulle.
Uhrautuvaisuus loi hänen kasvoihinsa marttyyri-ilmeen, joka vuodatti niihin ylevän kirkkauden.
Melik, joka istuvassa asennossaan oli hieman tointunut sydämenkouristuksestaan, katsoi Anahitaan ja hurmaantui uudestaan hänen kauneudestaan. Miksipä hän ei todella voinut päästää vapaaksi tuota parsia, olihan tämä vaan tehnyt yrityksen. Ja näin hän siis saisi Anahitan taipumaan tahtonsa alle.
— Jos taivut — sanoi hän kertojattarelle — voin armahtaa hänet. Mutta hän vietäköön vuoristoon ja olkoon kuoleman uhalla kielletty koskaan palaamasta Raghaan.
— Anahita — sanoi Haoma, ääni murtuneena — miksi uhraudut minun edestäni? Iloiten menen kuolemaan, jos voin pelastaa viattomuutesi. Älä ylenkatso halvan henkeni uhrausta, vaan peruuta sanasi!
— En voi muuten tehdä, Haoma! Jää hyvästi!
— Ajattele… kuule minua…
— Hän vietäköön viipymättä pois täältä ja vartijat vastatkoot hengellään siitä, että hän kuljetetaan vuoristoon. Mutta muista, parsi, että olet kuoleman oma, jos yrität palata tänne.
— Jää hyvästi Anahita…! Muuta ei Haoma enää ehtinyt sanoa, sillä orjat veivät hänet ulos.
Nyt olivat Anahitan voimat uuvuksissa. Horjahtaen kulki hän vuoteen ääreen, missä Ferengis puoleksi pyörtyneenä oli polvistunut, peittäen päätään silkkipatjoihin.
Hervottomana Anahita vaipui istumaan vuoteelle hänen viereensä ja laskeutui nojaamaan hänen olkaansa vastaan.
Melik viittasi luokseen Abu'l-ganaïmin ja virkkoi hänelle:
— Kutsu ylhäiset papit tänne. — Sitten odaliskit ruvetkoot tanssisalissa soittamaan ja tanssimaan. Ovet avattakoon pappien poistuttua täältä, ja makeata viiniä tarjottakoon, jotta mieliala tulisi hilpeäksi.
Visiiri meni suurherran käskyjä täyttämään.