NELJÄS LUKU.
Kuulusteltuaan Mervimia ja hänen todistajiaan, oli Anahita saanut varmuuden siitä, että kurdilaispäällikön asia oli oikea. Senjälkeen oli hän lähettänyt sanan suurvisiirille, että hän aikoi ilmestyä shaahin eteen poljettua oikeutta puolustamaan. Koska suurvisiiri Hassan Ibn Ali oli lähtenyt Kasviniin veronkantoa järjestämään, oli hänen poikansa Demur alamaisesti vienyt kertojattaren viestin perille shaahille. Jo oli shaahi määrännyt vastaanottopäivänsä ja antanut kuuluttaa sen isossa sinisessä moskeassa. Kaikki todistajat olivat siksi päiväksi kutsutut shaahin linnaan, ja Anahita oli lähettänyt erityisen viestin Haomalle.
Nyt oli tämän merkillisen päivän aatto tullut.
Anahitan palatsi oli kertomapäivää varten juhlallisesti kukilla koristettava, ja kun Ferengis kertojattaren toisten seurustelunaisten keralla lähti jokilaaksoon kukkia poimimaan, tahtoi Anahitakin yhtyä heihin, viettääkseen suuren päivänsä aattoillan vapaan luonnon helmassa. Vanha Tumadirkin tuli heidän mukaansa. Ja koska kertojatar tänä aattopäivänä oli vapaa vartijoitta liikkumaan, missä vaan halusi, eivät eunukit seuranneet häntä jokilaaksoon.
Iltapäivää oli vielä kappale jälellä auringonlaskuun. Suuret juurikorit käsissä lähtivät he kaikki alas joen varsille. Ferengis oli ottanut syrinda-kitaransa mukaan soinnuttaakseen sen kieliä kukkaispoiminnan lomassa. Ilma oli jo viileä ja saattoi yhdessä vapaudentunteen kanssa hilpeäksi Anahitan mielen, joka viime päivinä vallinneen jännityksen aikana oli ollut vakava ja aika ajoin alakuloinen. Jokilaakson hymyilevillä nurmikoilla kasvoi tiheään suuria orvokkeja, joihin tuntuivat painuneen keväimen viehkeimmät tuoksut. Joen varsilla kasvavat suuret liljat olivat puhjenneet täyteen kukkaan ja kumartuivat haaveksivina vettä kohti. Niityllä, lähellä jokea, oli pehmeitä sammalpeitteisiä mättäitä. Yhdelle niistä laskeutui vanha Tumadir istumaan, ajatellen: teillä nuorilla on notkeat selät; noukkikaa te kukkasia. Minulla on jo oikeus istua ja katsella iloanne.
He olivat kaikki luoneet kasvoharsonsa syrjään. Leikkisä hilpeys valtasi kohta nuorten naisten mielet, ja vilkkaina he kumartuivat kukkia poimimaan. Ferengis taittoi suuren tuoksuvan liljan ja kiinnitti sen Anahitan povelle. Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiään, kiinnittäen kukkia valtijattarensa tummiin hiuksiin. Pian oli Anahita kukkaiskuningattaren kaltainen. Puna oli noussut hänen poskilleen, hänen silmänsä loistivat ja hän taputti ilosta käsiään, toisten ihaillessa hänen kukkakoruaan.
Kun kukkaispoimijat hieman olivat väsähtäneet uutterasta kumartelemisesta, ja kun heidän korinsa jo olivat melkein täynnä kukkia, palasivat he mättäällä istuvan Tumadirin luo. Anahita istuutui viereiselle mättäälle, ja muut naiset ryhmittyivät Anahitan ja Tumadirin jalkojen juureen.
— Kerro meille, joku taru — sanoi Anahita Tumadirille.
— Lienette jo kuulleet useimmat tarinoistani — virkkoi Tumadir, joka ensin aina hetken antoi pyytää itseään, mutta joka kuitenkin mielellään kertoi ja lopulta aina tyhjentymättömästä varastostaan löysi jonkun uuden kertomuksen.
— Sinäkö et enää tietäisi uutta kertoa! — huudahti Ferengis — sinä, jolla on kuuluisan Nasserin veroinen taito ja kekseliäisyys kauniiden tarujen kertomisessa!
— Allah sinua estäköön minua Nasseriin vertaamasta, lapseni — huomautti Tumadir, kevyt närkästys äänessä. — Etkö tiedä, että Nasser veti ylitsensä profeetan ja hänen oppilastensa kirouksen, kun hän kertomuksillaan niin lumosi kansan, että se halukkaammin kuunteli häntä, kuin profeettaa.
Tehtyään tämän huomautuksen ja näin tyynnytettyään oikeauskoisen omantuntonsa, laski Tumadir otsansa käden nojaan ja näytti miettivän, mitä hänen piti kertoa.
Hetken kuluttua hän kysyi:
— Olenko jo kertonut teille tarun kauniista Nefissasta, kyyhkysistä ja simpukasta?
— Et koskaan; kerro kerro! — huudahtivat kaikki.
Tumadir asettui silloin erityiseen asentoon, joka hänellä kertoessa oli tavallinen. Hän pani leuan vasemman käden varaan ja vasemman kyynäspään polven nojaan. Sen ohella hän hiljaa heilutti yläruumistaan, ikäänkuin antaakseen kertomukselleen parempaa vauhtia.
Ja hän alkoi:
Rikkaalla arapialaisella heimopäälliköllä, Kuiderilla, oli nuori tytär, Nefissa, joka tavattomasta kauneudestaan oli laajalti kuuluisa, ei ainoastaan oman heimonsa alueilla, vaan myös mitä kaukaisimpien heimojen, jopa beduiinienkin keskuudessa. Kilvan olivat nuoret miehet Nefissaa kosineet, päällikköjen pojat, rikkaat, köyhät. Mikä ihaili Nefissan kauneutta, mikä taas hänen ylhäistä sukuaan, mikä taas hänen rikkauttaan. Fantasioissa, erämaan hurjissa sotaleikeissä, oli moni taitavuuden- ja uljuuden-näytteillään koettanut lumota Nefissaa, sillä rohkeat ja voimakkaat kykenevät hehkuvammin rakastamaan, kuin pelkurit ja heikot. Mutta Nefissa ei ollut muiden naisten kaltainen: hän oli perin oikullinen ja vaativainen. Ivallisesti hymyillen hän työnsi luotaan jokaisen naimatarjoumuksen, joka hänelle hänen isänsä kautta tehtiin. Hänen isänsä, Kuider, oli niin heikko lapsensa suhteen, ettei hän voinut kieltää häneltä ainoatakaan hänen oikullisten mielihalujensa esinettä. Sen vähemmin tämä isä hentoi pakoittaa tytärtään suostumaan vastenmielisiin naimatarjoumuksiin. Kuitenkin hän oli pahoillaan tyttärensä päättämättömyydestä, ja kun Nefissan naimaikäisyyttä jo oli jonkun aikaa kestänyt, sanoi vanha Kuider hänelle eräänä päivänä:
— Kultakäpyseni, määrää kosijoillesi joku vaikea tehtävä ja ota sitten puolisoksesi se heistä, joka tuon tehtävän on suorittanut.
— Tahdonpa miettiä neuvoasi — sanoi Nefissa.
Ja siitä päivästä alkaen hän tuumi, mitä määräisi kosijoilleen tehtäväksi.
Lopulta hän päätti julistaa heille niin vaikean tehtävän, ettei kukaan sitä kykenisi suorittamaan. Ja kun Kuider eräänä päivänä kysyi häneltä:
— Silmäteräni, oletko jo kosijoiden koetehtävää tuuminut? — vastasi
Nefissa:
— Sille annan käteni, joka tuo minulle sinisen tunturikyyhkyisparin, joka pesii ylimmillä kallionkielekkeillä erämaan laidalla. Mutta en tyydy yksistään kyyhkyispariin, tahdon myös sen pesän, jossa on kuusi elävää poikasta. Ja vielä tahdon suuren hopeanhohteisen simpukan Djebelvuoren yläharjanteilla olevasta syvästä tunturijärvestä. — Sille annan käteni, joka minulle nämät seikat hankkii.
Ja vanha Kuider lähetti kuuluttajia kaukaisimpienkin heimojen luo ilmoittamaan kauniin Nefissan määräämää kosimakoetta.
Kilvan riensivät kosijat erämaan laidalla kohoavan Djebelvuoren rinteille ja yrittivät nousta sen korkeimmille huipuille sinisiä tunturikyyhkysiä pyytämään ja hopeanhohteista simpukkaa vuorijärvestä kalastamaan. Mutta moni suistui alas jyrkiltä rinteiltä, löytäen surmansa syvien kuilujen pohjassa. Joku onnistui pyytämään yhden sinikyyhkyn, joku taas simpukan kuoren, yksi ainoa sai pyydetyksi kokonaisen simpukan. Mutta kun he toivat Nefissan nähtäviksi nämät kokeidensa osanaiset tulokset, hymyili Nefissa heille sääliväisesti ja virkkoi:
— Tässä on vaan osa. Tahdon sinikyyhkyisparin, pesän, jossa on kuusi poikasta ja lisäksi hopeanhohteisen simpukan.
Kosijat hurmaantuivat Nefissan kauneudesta ja syöksyivät uudelleen vaaralliseen yritykseensä. Ja koska heidän epätoivonsa pakoitti heitä vielä suurempiin ponnistuksiin kuin ensi kerralla, suistui nyt moni, joka ensi yrityksellään oli kuoleman välttänyt, syvään kuolon kuiluun.
Näin kului pitkät ajat, ilman että kenenkään onnistui täyttää
Nefissan määräämiä tehtäviä.
Kuiderin linnan vieressä levisi avara, tuuheiden puiden varjostama puutarha. Siinä käyskenteli Nefissa mielellään, usein oikullisten päähänpistojensa johdosta poistuen seuralaisnaistensa parista. Kerran, kun hän oli mennyt tavallista kauemmaksi, vallan lähelle puutarhan ulkomuuria, ja istuutunut lähteen partaalle, huomasi hän äkkiä lähteessä oudon miehen kuvan. Ja kun hän katsahti ylös, näki hän edessään kuluneeseen viittaan puetun miehen, joka kantoi kädessään lintuhäkkiä.
Nefissa peljästyi ja aikoi juuri vetää harson kasvoilleen, kun outo mies viittasi hänelle kädellään ja virkkoi:
— Älä peitä kasvojasi, kaunis Nefissa, minulla on oikeus niitä verhoista vapaina katsella, sillä minun on vihdoin onnistunut täyttää asettamasi ehdot.
Näin sanottuaan hän asetti rautalangoista tehdyn häkin Nefissan eteen, ja siinä näkyi todella kaksi sinistä tunturikyyhkystä, niiden pesä, jossa oli kuusi poikasta sekä pesän vieressä hopeankirkas vuorijärven simpukka.
— Vaan vilahdukselta olen ennen kasvojasi nähnyt — jatkoi outo mies — mutta niiden sulo on ainaiseksi minut lumonnut. Olen vuosikaudet ponnistellut täyttääkseni asettamasi ehdot, ja kun viimein olen onnistunut, tulen luvattua palkintoa noutamaan.
Nyt oli Nefissa jo toipunut hämmästyksestään. Hän veti harson kasvoilleen ja virkkoi, tavallinen ivanväre äänessä:
— Miten voit todistaa, että kyyhkyset ja simpukka ovat oikeat?
— Sen näet itse — vastasi outo mies. — Näethän, että kyyhkysillä on helmenkirkkaat silmät ja höyhenpeitteiset jalat, ja että niiden höyhenpuku on taivaansininen ja kiiltävä. Ja simpukka on hopeanhohteinen ja läpikuultava.
— Ne ovat ensin todistettavat oikeiksi — huudahti Nefissa epäilevästi katsellen muukalaisen kulunutta viittaa.
— Ne tutkittakoon — myönsi muukalainen, ojentaen häkin Nefissalle. — Huomenna samaan aikaan palaan tähän kuullakseni vastauksesi. Olen muukalainen, Belkassem! Hyvästi — huomiseen, kaunis Nefissa!
Näin sanottuaan, hypähti lintujen tuoja muurille, pysähtyi hetkeksi, viitaten Nefissalle jäähyväisensä, ja katosi muurin taakse.
Nefissa otti käteensä häkin ja katseli sieviä tunturilintuja. Siinä olivat emät pohjalla peljästyneen näköisinä ja kuusi pientä sinikyyhkyä lepäsi rauhallisesti pesässä. Kyllä ne olivat oikeat, nuo linnut. Pesä oli tunturiheinistä tehty ja sen laidalla oli vielä savea ja pieniä kivenmurennelmia, jotka osoittivat, että se oli ollut kallionhalkeamaan kiinnimuurattu. Ja simpukkakin hohti läpikuultavana. Ei Nefissa voinut olla epätietoinen siitä, että nämät linnut ja tämä simpukka olivat oikeat. — Mutta hänkö suostuisi menemään oudolle miehelle, jonka syntyä hän ei tuntenut ja jolla oli kulunut viitta yllä! Ei ikinä.
Ja siinä kulkiessaan linnaa kohti lintuhäkki kädessä, sai Nefissa äkillisen päähänpiston. Ei kukaan ollut nähnyt, että outo mies antoi hänelle häkin. Mitähän, jos hän päästäisi emälinnut vapauteen? Kuka silloin voisi todistaa, että muukalainen oli täydellisesti suorittanut kokeen?
Nefissa ei koskaan lykännyt pitkälle oikullisten mielihalujensa tyydyttämistä. Nytkin hän menetteli kuin ennen. Äkkiä hän aukaisi häkin oven ja päästi emälinnut vapaiksi. Ne kohosivat ensin korkealle ilmaan ja alkoivat sitten nopeasti lentää erämaan laidalla kohoavaa Djebelvuorta kohti.
Ja siitä hetkestä rupesi Nefissan sydän levottomasti sykkimään ja hän kuuli omituista kovaa suhinaa ilmassa, ikäänkuin tuhansiin nouseva lintuparvi olisi lentänyt hänen päänsä ylitse.
Kalpeana ja peljästyneen näköisenä hän laski kyyhkyishäkin linnan marmoriportaille ja riensi sisälle. Hänen isänsä Kuider, hänen ystävättärensä ja palvelijattarensa luulivat häntä sairaaksi, koettivat tiedustella hänen kipujansa ja hoitaa häntä parhaimman taitonsa mukaan. Mutta he eivät voineet häntä sinä päivänä eikä yönä rauhoittaa. Seuraavana päivänä oli Nefissa taas kuin ennenkin, puhui välinpitämättömistä asioista ja hymyili vanhaan tapaansa. Eikä hän enää kuullut siipien suhinaa.
— Sitten tuli se aika, jolloin hänen piti mennä etäisen puutarhamuurin luo muukalaiselle vastausta antamaan. Mutta Nefissa päätti olla kokonaan sinne menemättä, ajatellen:
— Hän kyllä poistuu, kun ei näe minua siellä.
Mutta hetken päästä hän rupesi taas kuulemaan tuota kauheaa siipien suhinaa. Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan, näki hän suunnattoman suuren kyyhkyisparven sinisen pilven tavoin vajoavan puutarhaan. Tunturikyyhkyset laskeutuivat puihin, maahan, marmoriportaille, jopa linnan ikkunalaudoille. Näytti siltä, kuin taivaansininen jättiläisvaippa olisi viskattu yli koko puutarhan, niin tiheään oli siinä sinikyyhkysiä. Ja tämä sinivaippa oli täyteen siroitettuna välkkyviä helmiä: — ne olivat tunturikyykkysten kirkkaat silmät.
Salainen voima tuntui vetävän Nefissaa ulos puutarhaan, vaikka hän samalla tunsi selittämätöntä pelkoa ja kauhua. Hänen seuralaisnaisensa näkivät hänen silmänsä kuumeentapaisesti suurenevan, ja äkkiä hän karkasi heidän käsistään, syöksyen ulos puutarhaan. Kyyhkyset peittivät portaat ja hiedan niin tiheään, että hän joka askeleella tallasi niitä kuoliaaksi. Tultuaan muukalaisen tuoman kyyhkyishäkin kohdalle, jonka Nefissa oli edellisenä päivänä portaille jättänyt, huomasi hän, että kuusi kyyhkyispoikasta oli kuollut. Kun eivät emät olleet niitä syöttämässä, olivat ne nääntyneet nälkään.
Nefissa koetti koota malttinsa ja paukutti yhteen käsiään, peljästyttääkseen kyyhkyset karkuun. Mutta ne eivät hievahtaneet paikoiltaan. Silloin ei Nefissa enää rohjennut astua etemmäksi, sillä hänen ympärillään vaikeroi jo moni hänen polkemansa kyyhky.
Äkkiä ilmestyi puiden välistä esille komeaan valkoiseen, kultapäärmyiseen viittaan puettu mies. Nefissa tunsi hänet lintuhäkin tuojaksi, Belkassemiksi, ja kylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.
— Kyyhkyt sinut tuomitkoot! — huudahti Belkassem, samassa viiltäen pitkällä sauvallaan ilmaa.
Silloin laskeusi yläilmoista uusi sinikyyhkyisparvi alas; linnut kantoivat nokassaan äärettömän suurta hopeanhohteista simpukkaa, jonka he laskivat alas hiedalle, marmoriportaiden eteen, siinä olevien kyyhkyisten väistyttyä sivulle. Simpukan jättiläiskuori avautui, ja silloin lukuisat kyyhkyset nousivat miehen korkeuteen ilmaan, räpyttäen siipiään.
Tästä siipien räpytyksestä syntyi vahva ilmavirta, joka väkisin veti Nefissan jättiläissimpukan luo ja lykkäsi hänet, portaille tulleen Kuiderin, naisten ja palvelijoiden kauhuksi, sisälle simpukkaan, jonka kuori sulkeutui. Portailla seisovat tahtoivat kiiruhtaa esille Nefissaa auttamaan, mutta he olivat vallan kuin noidutut paikoilleen, eivätkä päässeet hievahtamaankaan.
Simpukan kuorien väliin oli jäänyt ohut rako. Siihen pistivät tuhannet sinikyyhkyt nokkansa, kohoittivat jättiläissimpukan taas ilmaan ja rupesivat lennättämään sitä Djebelvuorta kohti. Simpukan kohottua ilmaan, katosi Belkassem puiden taakse, eikä kukaan häntä senjälkeen nähnyt.
Mutta kyyhkyt kiidättivät simpukkaa ilmojen halki ja laskivat sen hetkeksi Djebelvuoren harjanteelle. Kuori aukeni leveämmälle raolle, ja Nefissa näki ulos katsoessaan vuoren rinteellä satoja miehenruumiita; ne olivat kyyhkysen pyydystyksessä alas syöksyneitä kosijoita. Ruumiiden silmät olivat auki ja niissä oli epätoivoisa ja soimaava ilme. Tämä näky koski niin suuresti Nefissaan, että hän heittäytyi takaisin simpukan pohjalle. Sen kuoret sulkeutuivat tämän jälkeen.
Sitten nostivat kyyhkyset simpukan taas ilmoihin ja upottivat sen
Djebelvuoren ylimmällä harjanteella läikkyvään järveen.
Siellä on simpukka jo ollut monta, monta vuotta. Aika ajoin sukeltaa se järven pinnalle ja avaa kuorensa raolle, niin että sisällä oleva Nefissa saa hengittää. Tunturikyyhkyt tuovat vangille alemmilla rinteillä kasvavia vuoripensaan marjoja. Silloin vaikeroi ja huokaa Nefissa niin surkeasti, että hänen äänensä kuuluu alas erämaan laidalle. Ja karavaanikulkijat sanovat, kuullessaan tämän huokauksen:
— Nyt vaikeroi simpukkavanki, kaunis Nefissa. Hietamyrsky on tulossa. —
Siihen päättyy taru Nefissasta, sinikyyhkyistä ja simpukasta.
Tumadirin lopetettua tarunsa, jota Anahita ja hänen seuralaisnaisensa jännityksellä ja tarkkaavaisesti olivat kuunnelleet, virkkoi Anahita:
— Se oli kovin surullinen tarina! Ja Ferengis huudahti:
— Kyllä tuo Nefissa ansaitsikin rangaistusta oikullisuudestaan ja kopeudestaan. Mutta pitikö sen raukan ainaiseksi jäädä simpukan kuoreen?
— Sitä ei tämä tarina kerro — vastasi Tumadir. — Kukapa tietää, mitenkä pitkässä ajassa Nefissan täytyy sovittaa syyllisyytensä?
Huomattuaan Anahitan vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, päätti Ferengis saattaa hänet jälleen hilpeälle mielelle, tarttui syrindakitaraansa ja rupesi sen kielistä näpäyttämään ilmoille iloisia, vilkastahtisia säveleitä. Kuullessaan tasangolle ja joen varsille kauas kajahtavaa soittoa, viehättyi kookkaassa, rannalla kasvavassa sypressissä majaileva satakieliparvi jo ennen auringonlaskua laulamaan. Ja kuta enemmän Ferengiksen tahti kiihtyi, sitä hehkuvammiksi tulivat satakielien sävelet; tuntui vallan siltä, kuin ne olisivat tahtoneet laulaa kilvan kitaran kielien kanssa.
Vilkastahtisen soiton houkuttelemana rupesivat Anahitan kuusi seuralaisnaista tanssimaan pehmeällä niittynurmella. He irroittivat vaaleanpunaiset vyönsä, ja heiluttaen niitä ilmassa, pyörähtelivät he notkealiikkeisinä, silloin tällöin vallattomasti naurahdellen. Kun Anahita hetken oli katsonut heidän leikkisää tanssiaan, katosi alakuloisuuden varjo vähitellen hänen otsaltaan, ja kirkas lapsenilo valaisi hänen silmänsä.