VIIDES LUKU.
Niinä päivinä, jotka seurasivat Haoman paluuta vuorikoskelle ja hänen kiihkeiden tunteidensa selviämistä sekä hänen päätöstään tunnustaa kaikki Anahitalle, oli Haoma ollut mitä ristiriitaisimpien sisäisten taistelujen valloissa. Jo seuraavana päivänä oli hän tuntenut vahvan päätöksensä horjuvan. Kun hän lähemmin oli ajatellut kiintymystään, oli hän yhä enemmän tullut huomanneeksi sen mielettömyyttä. Sillä kertojatar tuntui lapsellisen viattomalta, hänen silmänsä näyttivät sellaisilta, kuin ei intohimon hehku niistä koskaan voisi hohtaa esiin. Ja tämä ihana impi oli niin kiintynyt tehtäväänsä, piti sitä niin pyhänä, että hän varmaankin katsoi sitä elämäänsäkin arvokkaammaksi. Saattoiko Haoma siis hänelle mainita sanaakaan niistä raivokkaista vaatimuksista, joita hänen hehkuva kiintymyksensä lakkaamatta piti vireillä hänen sydämessään? Ja vielä lisäksi: jos Haoma onnistuisikin taivuttamaan kertojattaren puolelleen, saada hänet vapautumaan lupauksestaan, unhoittamaan tehtävänsä ja Haoman kanssa siirtymään läntisten parsien pariin, niin saattaisivatko parsit koskaan siihen määrin voittaa kammoansa muunuskoisen kanssa solmittua avioliittoa vastaan, että he voisivat luottaa Haomaan, vieläpä pitää häntä profeettanaan ja uskon uudistajana ja puhdistajana? Ja eikö tuo pakeneminen läntisten parsien luo olisi oman heimon pettämistä, vanhan Iredshin, äidin, sisaren, Gurasen, kaikkien niiden toiveiden pettämistä, jotka Haomalta odottivat niin paljon? Ja saattoiko hän edes ajatella siirtymistä oman heimonsa keskuuteen, jos islaminuskoinen nainen oli hänen vaimonsa? Sillä vaikka hänen isänsä ja ystävänsä olivatkin taipuvaiset uudistuksiin ja vapaampaan ajatuskantaan, oli melkein varmaa, etteivät hekään voisi voittaa tuota parsien ikivanhaa vastenmielisyyttä avion solmimista vastaan ulkopuolella parsien heimoa olevan henkilön kanssa. Ja jos hän kadottaisi isänsä ja ystäviensä ehdottoman luottamuksen, miten saattoakaan hän silloin ajatella voitokasta taistelua niin voimakkaiden ja äkäisten vastustajien, kuin Gershaspin, Naotaran ja heidän hengenheimolaistensa kanssa? Olihan hänen tehtävänsä sentään kaikista tärkein, olihan Ormuzd selvästi valinnut hänet oppinsa puhdistajaksi, valtansa laajentamisaseeksi.
Kun Haoma, tunteiden kiihkon asetuttua, tyyneesti tätä kaikkea oli ajatellut, oli hän jo huomannut välttämättömäksi ruveta taistelemaan luvattomia tunteitaan vastaan. Kun hän oli tehnyt viimeisen palveluksensa kertojattarelle, esiintymällä todistajana shaahin edessä, silloin — niin oli hän arvellut — oli hän täyttänyt kaikki velvollisuutensa. Kaikki oli palaava entiselleen. Haoma oli antava takaisin kertojattarelle tuon pienen jalokivillä koristetun sormuksen, ainoan keinon, joka teki pääsön kertojattaren linnaan mahdolliseksi. Silloin hän ei enää koskaan olisi pääsevä Anahitan puheille. Hän unhoittaisi vähitellen kaikki — alussa se olisi vaikeaa, mutta aikaa voittaen se kai sentään onnistuisi. Ja sitten olisi hän, Haoma, entistään innokkaammin ryhtyvä suurta tehtäväänsä toteuttamaan, tehtävää, joka näin äkkiä oli keskeytynyt.
Näiden tyynten ajatusten päästyä vallalle, oli Haoma jo ottanut esille pergamenttikäärynsä ja piirtimensä, jatkaakseen uudistusaatteidensa kehittämistä. Vohumeno, jolta Haoman muuttunut henkinen tila ei ollut voinut jäädä huomaamatta, oli ilokseen nähnyt, miten tyyneys palasi hänen valtijaansa mieleen ja miten hän taas jatkoi keskeytynyttä työtään. Varovasti oli Vohumeno koettanut johtaa Haoman ajatukset toisaalle, hän oli pyytänyt häntä mukaansa ampumaretkilleen vuoristoon. Haoma olikin seurannut häntä, ja alussa oli näyttänyt siltä, kuin hänen mielensä ristiriitainen kuohunta olisi pysyvästi asettunut.
Mutta se olikin vaan tyven myrskyn edellä. Muutaman päivän kuluttua oli Haoma taas käynyt harvapuheiseksi, pannut syrjään kirjoituskäärynsä, istunut pitkät hetket kosken partaalla ja väliin noussut ylös ja kiireisesti astunut alas laaksoa kohti, ikäänkuin joku, joka äkkiä muistaa unhoittaneensa jonkun tärkeän tehtävän, ja joka joutuin koettaa korjata laiminlyömäänsä. Hetken kuluttua oli Haoma taas palannut rotkoonsa, masentuneen, epätoivoisen näköisenä. Kun Vohumeno, huomattuaan välttämättömäksi lohduttaa häntä ja palauttaa hänen mielensä tasapainon, oli koettanut puhua hänen kanssaan, oli hän heti kääntänyt puheen toisaalle, jopa kerran virkkanut:
— Ymmärrän ystävyytesi, mutta vaietkaamme näistä asioista.
Ja hän oli jäänyt oman äänettömän, hurjan sisäisen taistelunsa raadeltavaksi. Nyt tämä taistelu oli käynyt oudoksi, miltei itsetiedottomaksi; se oli kuin kalvava ja polttava sisäinen tuli, joka tekee levottomaksi ja janoiseksi, ilman että mitkään lääkkeet voivat sitä levottomuutta tyynnyttää, mitkään virvoittavat juomat sitä janoa sammuttaa; Hänen rinnassaan oli tuntunut kaikuvan epäselvä, kumea ääni, joka oli pyrkinyt ajatuksiksi muodostumaan. Lopulta tämä epämääräinen sisäinen tuska ja ääni oli muuttunut itsetietoiseksi harkinnaksi. Ja nyt oli koko selkeä itsetietoinen punnitseminen antautunut intohimon puolelle, koettaen keksiä kaikki puolustuskeinot, koettaen tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ja Haoma oli ajatellut:
— Kaikki työni lamautuu, tehtäväni raukeaa, jos en Anahitaa omakseni saavuta. Kaikki muu näyttää mitättömältä ja vallan häipyy näköpiiristäni sen ajatuksen rinnalla, että Anahita voisi olla omani ja lahjoittaa minulle ylenmääräisen onnen. Ja jos eivät heimolaiseni hyväksy häntä vaimokseni, jos lähimmät ystäväni, jos isänikin minua paheksuvat tai rupeavat vastustajikseni, tai jos islaminuskoiset rupeavat minua vainoamaan, siirryn Anahitan kanssa Intian maille, kutsun mukaani muutamat uskollisimmista ystävistä — Vohumenon ja jonkun muun, ja luon itselleni siellä uuden vaikutusalan!
Näin oli Haoma ajatellut ja päättänyt. Eivätkä hänen rohkeat tuumansa lopulta enää ollenkaan olleet tuntuneet mahdottomilta toteuttaa. Ainoa, joka vielä oli saattanut hänet epäröiväksi, oli itse ratkaiseva käynti Anahitan luona. — Mistä löytää tarpeeksi vakuuttavia sanoja, miten keksiä sopiva alku tuon seikan ilmoittamiseksi Anahitalle, seikan, jota ei olisi saanut lausua kenenkään kuolevaisen, ja vähimmin Anahitan, kuullen?
Tähän ratkaisevaan käyntiin yhdistyneet vaikeudet olivatkin lykänneet päivästä päivään Haoman hurjan päätöksen toteuttamisen. Vielä toinenkin seikka oli ollut lykkäyksen aiheuttajana, nimittäin Haoman kotoa tullut viesti, joka kertoi vanhan Iredshin sairastaneen koko talven ja nyt olevan hyvin heikkona, joten pahinta saattoi odottaa; senvuoksi olisi Haoman pikainen paluu itäisten parsien maille ollut välttämätön, sillä jos Iredsh olisi muuttanut manalle, olisi Haoman ehdokkuus destur mobediksi ollut hyvin epävarma. Ennen Iredshin kuoloa olisi hänen pitänyt olla saapuvilla, asiaansa ajaakseen. Juuri kun Haoma oli ollut kahden vaiheilla, mitä tekisi, rientäisikö viipymättä kotia, täten kenties saattaen taistelunsa helpommaksi, oli Anahitan viesti tullut, ja kohta senjälkeen shaahin kutsu tulla todistamaan. Ja Haoma oli päättänyt vasta Mervimin asian ratkaistua palata kotia, uskoen isänsä Iredshin hengen Ormuzdin huomaan.
Tällä kannalla olivat asiat, kun viimein saapui kertomapäivän aatto. Haoman levottomuus kasvoi kasvamistaan. Nyt oli viimeinen päivä, jolloin hänellä oli mahdollisuus tavata kertojatarta. Hänen siis täytyi viimeinkin toteuttaa päätöksensä. Nyt hän viimeisen kerran sai kahden kesken puhella kertojattaren kanssa ja uskoa hänelle kaikki. Tämä oli päivänselvää. Ja kuitenkin lykkäsi Haoma hetkestä hetkeen lähtönsä Anahitan linnaan.
Iltapäivällä, kun aurinko jo melkoisesti kallistui länteen, teki Haoma järkähtämättömän päätöksensä. Hän kutsui Kerivanin luolaan ja käski sen paneutua loikomaan nurkkaan. Sitten hän hiipi ulos ja katsoi levottomana ympärilleen, peljäten, että Vohumeno hänet näkisi. Huomattuaan olevansa vallan yksin, rupesi hän kiireisesti astumaan alas laaksoon. Ennenkuin hän alkoi kulkea Anahitan linnaylännettä kohti, kääntyi hän vielä alhaalla kallion nurkassa katsomaan taakseen, ikäänkuin pakeneva, joka pelkää takaa-ajajoita. Mutta Vohumeno ei ollut hänen lähtöään havainnut, ja huoleti saattoi hän jatkaa matkaansa.
Kun Haoma auringonlaskun aikana läheni Anahitan linnaylänköä, näki hän niittytasangolla tanssivat naiset. Heistä siirtyi hänen huomionsa mättäillä istuviin, jotka hän vielä vähän lähemmäksi tultuaan tunsi Anahitaksi, Ferengikseksi ja Tumadiriksi.
Haoma pysähtyi, tultuaan vähän matkan päähän heistä, sillä hän ei hennonnut häiritä heidän viatonta huviaan.
Ferengiksen sormet liikkuivat jo varsin vilkkaassa tahdissa, ja satakieliparvi lauloi hehkuvia säveliään kilvan syrinda-kitaran kanssa.
Haoma oli huumautunut tästä viehkeästä näystä. Nähdäkseen paremmin Anahitan kasvoja, väistyi hän hieman syrjään. Silloin Anahitan tarkka korva kuuli nurmen kohinan, ja hän kääntyi sinnepäin. Haoma näki nyt vilahdukselta hänen iloiset silmänsä. Niin riemuisina, hohtavina ja yliluonnollisen kauneina ei Haoma niitä vielä koskaan ollut nähnyt, ja hän tunsi nyt olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa voittaakseen Anahitan omakseen.
Anahitan katseiden välke vaihtui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen ilmeeksi, ja hän veti harson kasvoilleen. Tanssivatkin jo huomasivat Parsin, lakkasivat tanssimasta ja verhosivat kasvonsa. Ferengis ei vielä ollut huomannut Haomaa; vasta hetken päästä hän havaitsi, että tanssi oli tauonnut ja kääntyi ihmetellen Anahitan puoleen. Silloin hän näki Parsin ja herkesi soittamasta.
Haoma lähestyi kertojatarta, tervehti ja virkkoi hieman värisevällä äänellä:
— Tahtoisin viimeisen kerran puhua kanssasi, kertojatar — — ennen lähtöäsi shaahin luo…
Tumadir, joka piti itseään Anahitan suojelijana, kavahti pystyyn ja huudahti:
— Täällä ei ole sopiva paikka kertojatarta puhutella. Malta, kunnes palaamme linnaan. Voit hetken kuluttua seurata jälessämme sinne. Ja saatat pitää itseäsi onnellisena, jollei kukaan muu kuin me, ole sinua tässä näin lähellä meitä nähnyt, sillä helposti voitaisiin sinua pitää kertojattaren häiritsijänä.
Täten täytettyään sen, minkä luuli arvonsa ja asemansa vaativan, nousi Tumadir, kutsui Anahitan ja hänen seuralaisnaisensa mukaansa, ja koko naisseurue rupesi astumaan linnaan päin.
Anahita tahtoi lieventää Tumadirin sanojen äreyttä ja virkkoi
Haomalle:
— Linnassa odotan sinua!
Sitten hän kääntyi muiden seurassa astumaan linnaylänteelle.
Haoma jäi siihen seisomaan, sanaakaan sanomatta ja paikaltaan hievahtamatta, tyrmistyneenä ja lumottuna. Hän seurasi katseillaan kertojattaren solakkaa vartaloa ja notkeata käyntiä, ja ajatteli, miten luonto koko hänen olentoonsa tuhlaillen oli luonut vastustamatonta suloa.
Aurinko oli juuri laskenut, ja läntistä purppuran peittämää taivaankantta vastaan kuvastui linnaylänne, puineen, rakennuksineen, tummapiirteisenä. Kohta näkyivät tätä komeata pohja-alaa vastaan niityltä poistuneiden naisten vaaleat haahmut, ja Haoma saattoi yhä purppuran keskeltä eroittaa kertojattaren siron vartaloa ja hänen sulavat liikkeensä. Seuraavassa tuokiossa katosivat naisten vartalot linnamuurin taakse.
Pian havautui Haoma haaveilustaan, ja hänen intohimoinen pyrkimyksensä kuohahti entistään kiivaammaksi. Ripein askelin riensi hän linnan rautaportille, näytti vartijalle sormustaan, ja sai ilmoittamatta käydä sisälle etusaliin. Siellä seisoi Ferengis suihkulähdeammeen luona ja sanoi:
— Valtijattareni odottaa puutarhassa.
Kun Haoma astui puutarhaan ja näki Anahitan loimuavassa soihtuvalossa istuvan jaspisrahilla, vakavan, hieman surumielisen näköisenä, tuntui hänestä, kuin hänellä nyt olisi ollut epätoivoinen taistelu taisteltavana ja samalla, että tämän taistelun piti viedä voittoon, joka oli välttämätön hänen senjälkisen elämänsä arvolle.
Mutta vaikka hän koko matkalla tänne oli miettinyt, miten hänen tuli puhua, miten alkusanansa asettaa, ei hän nyt ratkaisevan hetken tultua voinutkaan niin suoraan ja peittelemättä asiaansa ajaa. Tämä viime hetkellä ilmaantuva epäröiminen, lamautti hieman hänen rohkeuttansa, hän huomasi että hänen täytyi kiertäen johtua asiaansa, ja hänen äänensä värähteli kevyesti, kun hän, tultuaan matkan päähän Anahitasta, virkkoi:
— Olet siis päättänyt mennä shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan…
— Niin olen päättänyt. Tietänet, että jo huomenna on kertomapäiväni.
— Onko tämä päätöksesi järkähtämätön…?
Anahita katsoi häneen ihmetellen ja vastasi:
— Se on järkähtämätön ja peruuttamaton. Allah on sydämessäni tätä päätöstäni jouduttanut, ja jo olen suurherralle lähettänyt sanan tulostani.
— Tämä sana ei vielä velvoita sinua, kuten asian ilmaisu shaahin edessä. Vielä voit lykätä viimeisen ratkaisun, vielä voit peruuttaa ennenaikaisen päätöksesi.
— En sinua ymmärrä… mielettömältä minusta tuntuu neuvosi…
— Ei, se ei ole mieletön… koetahan ymmärtää minua, koeta asettua minun kannalleni… Etkö silloinkaan peruuttaisi päätöstäsi ja lykkäisi ratkaisua, jos tietäisit että pikaisen menosi kautta kokonainen elämä saattaisi joutua hukkaan, kokonainen ihmisonni pirstaantua…?
— Miksi menoni herättää sinussa noin tavatonta levottomuutta? Minä olen jo voittanut arveluni ja pelkoni, ja turvallisuus ja rauha on laskeutunut sydämeeni.
— Ajattele edeltäjättäresi surullista kohtaloa…
— Se tuhosi hänet jo ennen kuin hän pääsi shaahin puheille.
— Et sinäkään vielä ole shaahin istuimen eteen päässyt. Tänä yönä, tai huomisaamuna, kun kuljet linnaan, uhkaavat sinua tuhannet vaarat, ilman että niitä aavistatkaan.
— Allah on suojellut minua asian tiedustelun tuottamista vaaroista ja johtanut suuren yrityksen jo näin pitkälle. Hän on voimakas suojelemaan minua siihen asti, kunnes se kokonaan on toteutunut. — Mikä enää voisikaan minua uhata?
— Etkö tiedä, että oma suloutesi on suunnattoman suuri vaara, joka käynnilläsi shaahin luona joka askeleella on asettava ansan eteesi? Etkö tiedä, että tuhannet silmät ovat tähystelevät verhottomia kasvojasi ja ihanoita silmiäsi, että olet tuhansissa povissa herättävä kuohahtavan himokkaita tunteita? Ja kun saavut itse suurherran linnaan, satelevat hovimiesten katseet ylitsesi, kuin kuuma tulikivi…
— Olen kansan ja Allahin valitsema… kuka minua rohkenisi vahingoittaa kertomapäivänäni, ensimäisenä suurena ja pyhänä päivänäni?
— Etkö siis tiedä, että kaikki saa väistyä suurherran pienimmänkin itsevaltijasoikun edestä…?
— Suurherrakin on vannonut pitävänsä tehtävääni pyhänä; en häntä pelkää, sillä hän on vahvin maallinen tukeni.
Haoma tunsi nyt kiihkonsa yltyvän ja sen mukaan rohkeutensakin kasvavan. Ja kun hän siinä soihdun himmeässä valossa näki edessään Anahitan, joka oli noussut seisomaan, ja jonka solakka vartalo nojasi jaspisrahin korkeata reunustaa vastaan, kun hän näki hänen kukoistavan neitseellisen kauneutensa, hänen silmiensä hohteen ja hänen poskiensa punan, karkoitti hänen kuohahtava intohimonsa kaiken arkuuden, hän astui pari askelta lähemmäksi Anahitaa ja huudahti:
— En voi kärsiä sitä, että niin monet saastaisen himokkaat katseet kiintyvät sinun valoisiin kasvoihisi, että ne himmentävät silmiesi taivaallista safiirihohdetta… kuuletko… sitä en voi kärsiä… tahdon yksin ihailla suloasi… kuuletko Anahita, yksin, sillä rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja silmieni valoa!
Haoman hehkuvan tunnustuksen kuultuaan, näytti Anahita peljästyneeltä, kuten se, joka äkkiarvaamatta on joutunut suureen vaaraan, ja joka ei ensi hetkellä tiedä, miten hänen tulee siitä pelastautua, puolustautumallako, vai pakenemalla.
Haoma ei huomannut hänen peljästystään, vaan meni vielä lähemmäksi häntä, virkkaen:
— Siksi pelkään menoasi suurherran luo, kuuletko… siksi kehoitan sinua vielä tänä yönä pakenemaan kanssani kauas täältä, Intian maille, mistä ei kukaan ole meitä saavuttava.
Hän oli nyt vallan lähellä Anahitaa, hänen tummat silmänsä säihkyivät intohimoisesti, ja hänen hengityksensä kulki raivokkaasti ja raskaasti.
Anahita oli jo ehtinyt hieman tointua; veri joka äsken oli syöksynyt hänen kasvoihinsa, oli nyt paennut niistä ja jättänyt ne kuolonkalpeiksi.
Haoman veren kuohahdus saattoi hänet menettämään kaiken malttinsa, teki hänet miltei mielettömäksi. Hän syöksyi Anahitan luo, tarttui hänen käsiinsä ja piti niistä voimakkaasti kiinni, vaikka Anahita epätoivoisasti koetti vääntää niitä irti. Ja Haoma kuiskasi:
— Tahdothan paeta kanssani tänä yönä… sano, rakastathan sinäkin minua… rakastathan minua vähän…
Hän painoi hehkuvia suudelmia Anahitan käsille ja oli häntä niin lähellä, että hän tunsi hänen lämpimän elinvoimaiselle tuoksahtavan hengityksensä. Ja raivokas väristys kulki läpi koko hänen ruumiinsa.
Samassa näki hän Anahitan silmät, joissa kuvastui niin suuri kauhu ja epätoivo, että hän itse peljästyi ja vaistomaisesti päästi irti hänen kätensä.
— Miksi rupeat vihamiehekseni… luulin sinua ystäväkseni…
— En ole vihamiehesi, Anahita… olen…
— Etkö ole vihamieheni, kun kehoitat minua rupeamaan valapatoksi?…
— Valapatoksi… mitä sanot, Anahita?…
Tämä sana tuntui tunkevan Haoman sielun sisimpään ja koskevan häneen syvästi. Hänen sananpitäväisyyden ja rehellisyyden suhteen herkkä omatuntonsa heräsi, ja hän muisti itse vannoneensa pitävänsä Anahitan kotirauhaa pyhänä. Mutta hänen hehkuvien tunteidensa väre oli vielä niin voimakas, ettei tämä herääminen ollut muuta kuin puolinainen; se saattoi hänet vaan peräytymään muutaman askeleen. Ja hän virkkoi puoliääneen:
— En tahdo sinua valapatoksi; ylin islamin pappi voi peruuttaa valasi. Tahdon vaan, että käännyt Avestan uskoon, joka on ylin ja puhtain, tahdon vaan, että pakenet näiltä seuduin, missä alituiset vaarat sinua uhkaavat…!
Tällävälin oli Anahita tointunut hämmästyksestään ja kauhuntunteistaan, hän oli ojentanut vartalonsa suoraksi, ja tavaton, melkein vihaa kuvastava välke hohti hänen silmissään, joiden sini soihtuvalossa oli tummentunut melkein mustaksi. Hän sanoi:
— Olen Allahin suojassa. — Poistu siis tästä paikasta, niin koetan rukouksillani lepyttää hänen vihaansa, jonka sinä rikollisilla aikeillasi olet nostanut.
Muistaen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän näin kahden kesken sai puhella kertojattaren kanssa, tunsi Haoma epätoivoa mielessään ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen, kuten hukkuva, joka umpimähkään ojentaa kätensä tavoitellakseen aaltojen poistamaa laudanpätkää. Hän lähestyi taas muutamaan askeleen, heittäysi maahan kertojattaren eteen ja virkkoi rukoilevalla äänellä:
— Ajattele, että puhelemme toistemme kanssa viimeisen kerran… anna mielesi heltyä ja kuule minua.
Mutta kun hän loi katseensa ylös kertojattareen, näki hän niissä yhä vaan ankaran ilmeen. Anahita teki kädellään kärsimättömän liikkeen ja sanoi:
— Vaadin, että tällä hetkellä poistut täältä.
Senjälkeen kertojatar verhosi kasvonsa.
Haoma nousi ylös masentuneena, kykenemättä enää sanaakaan lausumaan; ja hän alkoi pää kumarassa poistua puutarhasta. Hänen kadottua linnaan johtavaan oviaukkoon, heittäytyi Anahita, tunteidensa valtaamana, jaspisrahille ja itki katkerasti.