KUUDES LUKU.
Kun Haoma myöhäisenä iltahetkenä synkkänä ja nöyryytettynä Anahitan luota palasi rotkoasuntoonsa, huomasi hän pyhän tulen kotiliedeltä sammuneen. Kiireissään ja innoissaan ei hän ennen lähtöään ollut muistanut hoitaa sitä pitemmän poissaolon varalle. Vaikka hän pihdillä kaiveli tuhkaa, löytääkseen edes jonkun kipinän, josta olisi voinut puhaltaa uuden liekin, tuli vaan esiin jo melkein jäähtynyttä tuhkaa. Eikä tämä ollutkaan kummallista, sillä Haoma muisti, että hän viimeksi aamupäivällä oli tulta kohennellut.
Mustana ammoitti hänen edessään liesiaukko, sammuneena sen tuhka, sammuneena kuin hänen sydämensä toivon hehku.
Silloin masentava ahdistus puristi hänen rintaansa; hän lähti ulos rotkostaan ja kulki Vohumenon luolalle.
Vohumeno istui nurmikolla valkean ääressä. Hän oli vakavan näköinen, hänen voimakas vartalonsa oli vallan kumarassa, ja hänen otsansa rypistyksissä, ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin perin tärkeätä, vaivoin toteutettavissa olevaa seikkaa.
Haoman huomattuaan hän ojensi ryhtiään ja virkkoi syvällä äänellään:
— Illan rauhaa, valtijas!
Haoma vastasi ääneti päännyökkäyksellä hänen tervehdykseensä ja laskeutui tulen ääreen istumaan. Hän tunsi tarvetta uskoa Vohumenolle huolensa, saadakseen häneltä lohdutusta ja hän virkkoi:
— Mieleni on synkkä ja autio kuin erämaa…
Vohumeno, joka oli arvannut Haoman kiintymyksen kertojattareen, vaikkei hän sitä suoranaisesti ollut kosketellut, sanoi lempeä, osanottava väre äänessä:
— Toveruuteni on voimaton lohduttamaan mieltäsi tai haihduttamaan surujasi.
Luota kuitenkin uskollisuuteeni ja osanottooni. Kantakaamme kahden taakkaasi, jos voit sälyttää edes osan siitä minun hartijoilleni… Ja usko minua: unhoitus on viimein ummistava haavat… oma elämäni on sen minulle opettanut…
Nämät Vohumenon vakuuttavasti ja sydämellisesti lausumat sanat kuultuaan, ajatteli Haoma, että Vohumenokin oli samanlaista surua ja pettymystä kokenut, kuin hän itse, että Vohumeno lisäksi oli saanut taistella äärimäisen kurjuuden, puutteen ja kärsimyksen kanssa, joka oli tehnyt hänen mielensä nurjaksi ja suljetuksi elämälle, mutta että hän kantoi kaikkea tätä miehekkäästi, koskaan lausumatta omasta puolestaan valituksen sanaa. Ja Haoma ikäänkuin häpesi oman mielensä täydellistä masennusta.
Hetken vaiettuaan sanoi hän: — Sinä olet vahva ja kestät mitkä kärsimykset tahansa, Vohumeno! Sinä syrjäytät kaikki tuskasi, kaikki vaarat ja esteet yhtä voimakkaasti, kuin käsivarsillasi vierität alas kallionlohkareita, itse jääden horjumattomana niiden syöksyntää katsomaan… Minun mieleni on herkkä ja kärsimykselle altis ja kätkee pohjaansa kohtalon tuskannuolet, joiden kärki alati kipeästi koskee. Mutta ehkä sinulta opin ääneti kantamaan tuskaani.
— Miksi ääneti, valtijas? Luuletko, että minäkään voisin olla tyyni, nähdessäni sinun äänetöntä suruasi? Välistä kumminkin tuska kevenee, jos se sanan siivillä pääsee ilmoille. — Usko minua, ihmismieli on ylen joustavainen jousi, joka ei hevin katkea.
— Mutta entä jos minun jouseni jo kovasti pingoitettuna kaukomaalia tähdätessään on katkennut?
— Ei ole katkennut. Sen joustavuus on tavallista tarmoisempi. Eivät lemmen jänteet sellaista jousta katkaise, usko minua. Ne näyttävät vaan hetkeksi pingoittaneen sen katkeamiin saakka, mutta taittuvatkin silloin itse.
— Mutta taittuessaan ne saattavat silpoa rinnan ja murtaa sydämen…
Kerivanin alempaa kuuluva haukunta katkaisi heidän keskustelunsa.
Haoma tiesi tämän merkitsevän jonkun tuloa vuorikoskelle ja poistui tulen luota katsomaan, ken tulija oli. Rotkonsa kohdalla hän tapasi Demurin.
Ystävykset tervehtivät toisiansa sydämellisesti pitkän eronajan jälkeen. Haoma pyysi Demuria sisälle rotkoon, viritti tulen kuparilamppuun ja osoitti vieraalleen pöydäntakaista puurunkoa — asuntonsa ainoaa istumasijaa. Itse istui Haoma vuoteensa laidalle.
Lähemmin tarkastaessaan Demurin kasvoja, huomasi Haoma ne kalpeiksi ja tavattoman vakaiksi.
Omituinen kankeus ja painostava tunne näytti vallanneen heidät molemmat ja estävän heidän tavallista avomielistä ja tuttavallista puheluansa.
Demur katkaisi viimein äänettömyyden, sanoen:
— Surulliset tapahtumat ovat tällä kertaa aiheuttaneet tuloni, ystävä hyvä. Kaipaan kipeästi lohdutusta, jota ei yksikään ihminen hovissa ole voinut minulle antaa. Sinulta toivon parasta lohdutusta saavani.
Oudon vaikutuksen tekivät nämät sanat Haomaan, joka itse kokemistaan surunkolhauksista kaipasi lohdutuksen lääkkeitä. Mutta hän päätti vastaiseksi olla ilmaisematta oman sydämensä tilaa, ja osanottavasti kuunnella Demurin valitusta. Hän kysyi siis:
— Mikä painaa mieltäsi, mikä vastoinkäyminen on sinua kohdannut?
Kerro se minulle vapaasti, jos luulet mielesi osanotostani kevenevän.
Omituiset liikutuksen väreet vavahtivat Demurin kasvoissa, ennenkuin hän ryhtyi tekemään tunnustustaan ystävälleen. Vasta hetken kuluttua sai hän liikutuksensa hillityksi ja sanoi:
— Olen onneton ja masentunut mies. Tuskin on minussa enää mitään jälellä entisestä Demurista.
Haoma huomasi, miten vaikeaa hänen oli kertoa kerrottavaansa ja tahtoi auttaa häntä alulle, kysyen:
— Onko joku solvaissut sydäntäsi? Demur vastasi:
— Miksi enää viivyttäisin ilmaisuani. Kuule siis, kun alusta pitäen kerron sinulle surkeuteni: — Olin joku päivä sitten illan suussa lähtenyt erästä Raghan läheisyydessä olevaa shaahin huvilinnaa tarkastamaan; nämät linnat näet ovat valvontani alaiset. Olin Arastan seuraamana ratsastanut kappaleen matkaa kaupungin eteläisestä portista, kun huomasin unhoittaneeni pukea ylleni panssaripaitani. Tämä on välttämätön turvallisuudelleni ratsastusretkillä, sillä yhtä halukkaasti kuin Alamut fidaaveineen tähtäilee tikareitaan isäni rintaan, se niitä tähtää minuunkin. Palasin siis takaisin, jätin hevoseni linnan eteläportille Arastan huostaan ja riensin puutarhan läpi asuntoani kohti. Kulkiessani pienen sisäpuutarhan läpi, näin selvästi, miten Menishen ovella vartijoiva eunukki säpsähti ja muuttui kovin levottomaksi minut nähtyään. Teeskentelin olevani hänen hämmästystään huomaamatta ja kuljin edelleen. Mutta korkean ruusupensaan taaksi tultuani käänsin pääni ja katsahdin eunukkiin. Näin hänen nousseen seisomaan matalalta rahiltaan ja olevan aikeessa mennä sisälle Menishen asuntoon. Syöksyin silloin hänen luokseen ja huusin hänelle, että, jos hän hievahtaisi paikaltaan, pistäisin hänet kuolijaaksi tikarillani. Hän kalpeni ja jäi vapisevana seisomaan oven eteen. Kuulustelin syytä hänen hämmästykseensä ja hänen äkilliseen poistumiseensa vartijarahilta. Hän ei peljästyksissään saanut sanaakaan suustaan, vaan osoitti Menishen asuntoon vievää ovea. Kielsin häntä kuoleman uhalla poistumasta tai tuloani ilmaisemasta. Avasin omalla avaimellani oven, astuin etuhuoneeseen, siitä Menishen makuuhuoneeseen, ja arvaappas kenet siellä tapasin? — Visiiri Abu'l-ganaïmin, hovin kauneuden tuomarin ja Turkan Chatunin rakastajan. Menishen peljästyksestä ja häpeästä näin heti, minkä rikoksen tuo julkea mies oli tehnyt. Vedin miekkani ja tahdoin lävistää hänet, mutta samassa hän väistäessään iskujani vihelsi, ja kuusi nuubialaista orjaa syöksyi esiin verhon takaa, tarttuen käsivarsiini ja lyöden miekan kädestäni. Heidän pitäessä kiinni minusta, pakeni Abu'l-ganaïm ivanhymy huulilla. Vasta muutaman hetken kuluttua, kun heidän herransa oli päässyt kyllin kauas ollakseen turvissa, päästivät orjat minut irti ja pakenivat.
— Tavaton raivo valtasi nyt minut, hyökkäsin Menishen luo, jonka silmissä selvästi loisti tuoreen rikoksen häpeä, tartuin rajusti hänen käsiinsä ja huusin:
— Tunnusta minulle kaikki, taikka kouristan sinut kuolijaaksi!
Hän kielsi ensin itsepäisesti. Silloin kiedoin käteni hänen tukkaansa ja laahasin hänet ulos huoneesta puutarhaan ison suihkulähde-ammeen laidalle. Painoin häntä ammeenlaitaa vastaan ja sanoin:
— Hukutan sinut, ellet tunnusta minulle kaikkea!
Ja kun hän vielä epäröi, taivutin hänen vartaloaan vettä kohti, niin että hänen pitkä tukkansa vajosi siihen ja vesi kasteli hänen paljaita hartijoitaan. Silloin vasta hän tunnusti kaikki, kertoi, että Abu'l-ganaïm kauan oli häntä ahdistellut ja pyrkinyt hänen luokseen ja nyt viimein, tilaisuuden tarjoutuessa, poissaollessani, orjineen tunkeutunut sisälle ja että hän, Menishe oli hänelle taipunut.
Päästin hänet nyt, mutta vihani ei ennen lauhtunut, kuin olin vetänyt hänet muurin portille ja syössyt hänet ulos joen rannalle. Sitten suljin portin hänen jälkeensä ja heittäydyin puutarharahille mielettömänä surusta. En tiedä kuinka kauan loijoinkaan siinä kuin horroksissa, kunnes heräsin siitä, että kuulin hiljaista kolkutusta muuriportilta ja Menishen valittavan äänen, joka rukoili: "Päästä minut sisälle, Demur, päästä minua orjattareksesi, päästä minua edes vaatteita ylleni pukemaan."
Kuulin hänen vaikeroimisensa ja kolkutuksensa ja muistin, että hän oli ohuessa yöpuvussa, mutta tunsin sydämeni kivenkovaksi. En hievahtanut paikaltani ja annoin hänen kolkuttaa ja vaikeroida edelleen. —
Haoma oli mitä suurimman jännityksen valtaamana kuunnellut Demurin kertomusta, ja lopulla monasti levottomana kohoillut vuoteen laidalta ikäänkuin olisi tahtonut karata pois enempää kuulemasta. Nyt hän nousi seisomaan, painoi käsiään ohimoilleen ja huudahti:
— Oi Ormuzd, kuinka kauheata, kuinka katalata! — Mutta miksi et säälinyt häntä? Hän ansaitsi enemmän sääliäsi kuin vihaasi.
— Viimein, kun hänen voimansa uupuivat ja kun hän käheänä rukoili portin takana, lauhtui sydämeni hieman, ja päästin hänet sisälle. Hän heittäytyi jalkojeni juureen, halaten sääriäni ja rukoillen minulta armoa. Ja kun näin hänen sulonsa, kärsimyksen ja epätoivon verhoamana, tunsin, että häntä vielä rakastin kaikesta huolimatta, mutta että samalla häntä kammoksuin. Sanaakaan virkkamatta, häntä ylös nostamatta, käännyin hänestä pois, sillä muistin katkerana kaikki hänen vienot hyväilynsä, kaikki hänen uskollisuudenvalansa. Lähetin hänen luokseen taatut eunukki-vartijat, käskin heitä viemään hänet huoneisiinsa sekä öin ja päivin vartijoimaan hänen oveaan ja armotta lyömään kuolijaaksi jokaisen, joka hänen luokseen yrittäisi päästä. En ole senjälkeen voinut käydä häntä katsomassa, enkä tiedä miten olen kestänyt näiden päivien katkeruutta. Voitko kuvitella mitään tuskallisempaa kuin minun tilani?
— Surusi on synkkä ja masentava — virkkoi Haoma.
Sen enempää ei hän lohdutukseksi sillä hetkellä voinut sanoa, sillä rajun surun tunteet riehuivat hänen omassakin rinnassaan.
— Mitä minun pitää tekemän — virkahan, ystävä hyvä — mitä minun pitää tekemän päästäkseni näistä raatelevista tuskista?
Haoma näytti kokoavan ajatuksiaan ja tavoittelevan malttiaan Demuria neuvoakseen ja lohduttaakseen. Hetken kuluttua hän vastasi:
— Ymmärrän rajun ristiriitasi ja surusi katkeruuden, ymmärrän loukatun sydämesi tunteet ja saamasi haavan haikeuden. Mutta luulisin, ettei pidä heikkoja vihata, vaan että on soveliaampi antaa heille anteeksi ja koettaa heitä nostaa lankeemuksestaan. Sillä jos nyt sysäät hänet luotasi, vajoaa hän yhä syvemmälle kurjuuteensa, ja tämä tieto on saattava sinut vielä onnettomammaksi. Hänkin on syvästi onneton, sääli siis häntä, ja vaikket enää voi rakastaa häntä samoin kuin ennen, niin koeta nostaa häntä. Ennen hän ei niin kaivannut turvaasi; nyt hän sitä kipeästi kaipaa. Auta häntä, hoida häntä, kuin haaksirikosta pelastamaasi. Näin luulen sydämesi aikaa voittaen saavan enempää tyydytystä, kuin jos hänet kokonaan hylkäisit ja luotasi sysäisit. Ja nähdessään hyvyytesi ja jalomielisyytesi, hän ehkä syvästi katuu erehdystään ja on koettava sovittaa sitä.
— Neuvosi on kaunis, Haoma. Tiesin, että sinulta parhaan neuvon olin saapa. Kunhan vaan saisin voitetuksi mieleni katkeruuden, niin että voisin neuvoasi noudattaa.
— Se kohdistukoon etupäässä viettelijään, onnesi turmelijaan. Etkö ole häntä vaatinut tilille?
— Vielä samana iltana lähetin sanan hänelle, että vaadin häntä hyvittämään rikoksensa mies miestä vastaan. Mutta hän antoi minulle sen julkean vastauksen, ettei hänellä sillä haavaa ollut aikaa järjestää pienten lemmenseikkailujen tuottamia selkkauksia, sillä shaahi muka tarvitsi hänen voimiaan tärkeämpiin tehtäviin.
Seuraavana päivänä pyrin shaahin puheille ja kerroin hänelle mikä solvaus minua oli kohdannut. —
— Suurherra kaiketi lupasi sinulle hyvitystä?
— Ajatteleppas, että hän kohteli asiaani hyvin kylmästi. Hän tosin pahoitteli huonoa onneani, mutta viittasi samalla siihen, ettei hän näihin aikoihin saata ajatella Abu'l-ganaïmin rankaisemista, koska valtion asiat vaativat tämän uskollisen palvelijan voimia palvelukseensa.
— Onko tuo mahdollista?
— Onpa vaan. Ja minun, Hassan Ibn Alin pojan, läsnäollessa, shaahi kiitteli Abu'l-ganaïmin ansioita valtion palveluksessa. Tämä osoittaa, että isäni tähti on laskemassa. Tuon kelpo vanhuksen lähdettyä Kasviniin on Abu'l-ganaïm yhdessä Turkan Chatunin kanssa varmaankin virittänyt juonensa ja saanut shaahin ainakin jossakin määrin puolelleen. En muuten voi selittää shaahin menettelyä, enkä myöskään Abu'l-ganaïmin julkeata varmuutta. Mutta älköön tuo konna ennen aikaansa riemuitko! Minä kyllä vielä yllätän hänet hänen aavistamattansa ja vaadin hänet tilille.
Demurin mieli oli siinä hänen kertoessaan melkoisesti keventynyt. Hän oli noussut kävelemään kivipermannolle. Äkkiä hän seisahtui ja virkahti, jo paljon tyyneempänä:
— Jos voitan tämän suruni, saan siitä suureksi osaksi kiittää sinua,
Haoma, sillä neuvosi lähti sydämestä, sen tunsin selvään.
— Olen iloinen — vastasi Haoma — jos neuvoni voi sinua edes vähän lohduttaa.
— Ystävyytesi minua kohtaan on vankka ja horjumaton. En sitä koskaan ole epäillyt. Mutta nyt vasta luulen oikein voivani panna siihen arvoa. Tuohon käteen, Haoma! Iloiten teen sinulle mitä voin, jos milloin minua tarvitset.
— Suosiosi ja avunantosi on jo ollut tuhlaileva minua kohtaan. Mitä enempää voisin sinulta pyytää?
— Huomenna kohtaamme toisemme shaahin valtaistuimen edessä. Toivon, että todistajatoimen suoritettuasi, tulet luokseni asuntooni, niin saamme lisää jutella. Seurasi on minulle terveellinen ja tärkeä näinä synkkinä aikoina.
— Sen teen kernaasti.
Yönhetki oli jo myöhäinen, ja Demur otti jäähyväiset Haomalta palatakseen Melik shaahin pääkaupunkiin.
Haoma saattoi hänet ulos rotkosta. Vähän alempana, kosken rannalla, istui kivellä kaksi tummaa olentoa, jotka Demurin ja Haoman lähestyessä nousivat seisaalleen. Haoma tunsi nyt Vohumenon kookkaan vartalon, mutta katsoi kummeksien toista, lyhyempää.
— Se on Arasta — selitti Demur. — Hän tahtoi seurata minua tänne vuorikoskelle nähdäkseen sinun ja Vohumenon asuinsijoja.
Sitten nousivat Demur ja Arasta ratsujenpa selkään ja alkoivat joutuisasti ratsastaa Raghaa kohti.
Kavioiden kapseen poistuttua kuulumattomiin, kysyi Vohumeno:
— Onko mielesi jo hieman tyyntynyt ja surusi asettunut, valtijas?
— On jo melkoisesti asettunut. Kun suru kiivaana ahdistaa mieltä, silloin luulemme, että yksin kärsimme, että meidän tuskamme on haikein. Kun sitten saamme kuulla, että kohtalo toisiakin kovasti koettelee, opimme nöyremmin kantamaan omaa kärsimyksenosaamme. — Raskaat huolet painavat suurvisiirin poikaa.
— Kaikki kertoi Arasta minulle äsken.
Haoma istuutui kivelle laakean kivipöydän ääreen. Nyt, kun Demur oli lähtenyt pois ja hänen uutistensa vaikutus hieman oli ehtinyt haihtua Haoman mielestä, nousivat taas hänen omat surunsa kalvavina esille. Hän ajatteli nöyryytystään Anahitan puutarhassa ja kiintymystään, joka siitä huolimatta ei ollut heikentynyt, huomista kulkua shaahin luo, kohtausta siellä Anahitan kanssa ja todistustaan. Ja kipeän haikeat tunteet virisivät taas eleille.
Vohumeno huomasi hänen vajonneen surumieliseen mietiskelyyn ja sanoi hetken kuluttua:
— Älä anna raskaiden ajatustesi palata, valtijas! Äsken jo äänessäsi oli iloisempi väre.
— Luulen, että surun pahin puuskaus on ohi. — Parasta myös lienee, että jo kumpikin eroamme levolle, sillä varhain huomenna minun tulee lähteä Raghaan ollakseni siellä valmiina todistamassa, kun kertojatar saapuu.
Vohumeno hankki lähtöä, mutta tuntui siltä, kuin hänellä vielä olisi ollut jotakin sanottavaa, jotakin, jota hänen oli vaikea tuoda esiin, sillä hän pysähtyi epäröivänä, astuttuaan muutaman askeleen luolaansa päin. Viimein hän näytti tehneen päätöksen ja sanoi:
— Äsken aioin ilmaista sinulle jotakin, joka suurvisiirin pojan tulon kautta jäi sanomatta. Pelkään laskea uutta raskasta kiveä taakkaasi, mutta velvollisuuteni on kuitenkin jo tänään ilmaista sinulle ilmaistavani. Sevare kävi täällä, ollessasi kertojattaren luona.
— Toiko hän suruviestin?
— Toi suruviestin. Isäsi Iredsh on ummistanut silmänsä ainaiseen uneen.
Vohumeno pysähtyi siihen, kunnioittaen Haoman surunpurkausta. Haoma kumartui kivipöydälle, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa.
Hetken kuluttua jatkoi Vohumeno:
— Isäsi oli vähää ennen kuoloansa puhunut sinusta, oli lähettänyt sinulle terveisensä ja käskenyt rohkaista sinua jatkamaan tehtäväsi toteuttamista.
— Jalo isäni! — huudahti Haoma. — Ja minä olen kehno poika, kun en rientänyt häntä näkemään hänen viime hetkinään. — Ormuzd ottakoon hänen sielunsa huomaansa. — Vielä muita sanomia toi Sevare, sanomia, jotka eivät ole ilahuttavaa laatua. Heti isäsi Iredshin kuoltua valitsivat herbedit destur mobedikseen Naotaran, tuon ulkokullatun juonittelijan. Hän ja hänen puoluelaisensa ovat kiihoittaneet kansan mieliä omaisiasi ja sinua vastaan. Äitisi käski Sevaren sanoa sinulle, että sinun nyt olisi kovin vaarallista palata kotia. Sillä on ruvettu puhumaan siitä, että sinä vastoin Avestan määräyksiä olet vapauttanut häpeävangit. Lisäksi on Shiruje, tuo häijy kiduttajamme, joka, kuten muistanet, pakeni Raghaan ruveten Abu'l-ganaïmin ja Alamutin kätyriksi, hankkinut vaimonsa kautta tietoja parsien oloista ja joku aika sitten kannellut Naotaralle, että sinä ajat vääräuskoisen asiaa, ollen kertojattaren oikea käsi. Äitisi korviin on jo saapunut se huhu, että sinut, jos nyt palaisit kotia, haastettaisiin herbedi-tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin kenties arvosi menettäneeksi, kenties häpeävangiksikin. — Näin ikävä oli Sevaren tuoma viesti.
— He ylvästelevät nyt, kaikki vihamieheni. Mutta heidän riemunsa saattaa olla ennenaikainen. Odottakoot vaan siksi, kunnes voimani taas kasvavat ja malttini palaa. Silloin olen kokoava ystäväni ympärilleni ja kukistava koko heidän ulkokullatun joukkonsa!
Kumpikin vaikeni. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä he vaipuivat mietteisiinsä.
Lopulta Vohumeno nousi ja kysyi:
— Tahdotko, valtijas, että asetun loikomaan luolasi suulle? — Jos surujesi myrsky yöllä palaa, voit kutsua minua. Ehkä keskustelu keventää raskasta mieltäsi.
— Olet hyvä ja uhrautuvainen, Vohumeno!— Mutta voit huoleti palata asunnollesi levolle. Sillä tunnen jo, että Verethragna vuodattaa tyyneempiä tunteita rintaani, ja toivon minäkin pian vaipuvani unen virvoittavaan helmaan, huomenna jaksaakseni toimia.
— Yön rauhaa siis, valtijas!
— Yön rauhaa, Vohumeno!
Haoma jäi siihen yksin istumaan kivipöydän ääreen, kuten tuona iltana ennen hänen tiedustelumatkaansa, jolloin hän samassa paikassa kitaralleen oli uskonut viehkeät, vielä epäselvät tunteensa. Toisin oli hänen laitansa nyt. Kohtalo oli häntä kolhaissut, toinen isku oli seurannut toista, raivokkaana, lohduttomana.
Mutta omituisen tyyneeksi tuntui hänen mielensä nyt käyvän.
Tähdet tuikkivat taas kirkkaimmillaan ja koski lauloi pauhavaa luonnon elinvoimia uhkuvaa lauluansa. Ja ikäänkuin tasaisesti leimuava liekki oli virinnyt Haoman sisällä, valaisten ja johdattaen hänen yksinäistä mietiskelyään:
— Hänelle, erakolle, oli siis tapahtunut se, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut. Hän oli vastustamatta antaunut outojen tunteiden valtaan. Ne olivat temmanneet hänet voittamattomaan pyörteeseensä, syrjäyttäneet hänen korkeat pyrintönsä, luoneet pois koko näköpiiristä hänen ylevän tehtävänsä ja saattaneet hänet unhoittamaan omaisensa ja koko maailman! Ja Verethragna oli häntä rangaissut. Tämä viisas henki oli antanut hänen maistella kärsimyksen katkeraa maljaa ja nyt aukaissut hänen silmänsä näkemään, minkä kuilun partaalle hän oli joutunut. Ajoissa olikin Verethragna tämän tehnyt, kun vielä oli mahdollista kääntyä. Kääntyä hänen todella nyt täytyi, lujatahtoisesti, vitkastelematta.
Mutta saattoiko hän enää hyvittää sen, minkä oli tehnyt? Saattoiko hän koskaan kertojattaren mielestä haihduttaa pois väkivaltaisen hehkunsa jälkiä? Ainakin oli hän koettava. Vielä oli kertojattaren pieni sormus hänen hallussaan, se vielä oli päästävä hänet hänen luokseen anteeksiantoa rukoilemaan, itsekieltämyspäätöstään ilmaisemaan, katumuspolun valintaa kertomaan. Ja jos Anahita loukkautuneena ja närkästyneenä oli kieltävä ovenvartijaa häntä sisälle päästämästä oli hän kirjoittava, selittävä kaikki ja jatkava rukouksiaan, kunnes Anahita oli leppyvä ja myöntävä hänelle anteeksiantonsa.
— Ylhäällä vuorenrinteellä luoksepääsemättömissä, lumirajalla, kasvoi ihana tunturiruusu — näin jatkuivat hänen ajatuksensa. Sen luoksi ei vielä kukaan kuolevainen ollut päässyt sen suloa ihailemaan, sen tuoksuvaa raitista ilmaa hengittämään. Minut johti kohtalon ihmekäsi näihin huumaaviin korkeuksiin, näin tunturiruusun ja hurmaannuin sen viattomasta, ylevästä sulosta. Tahdoin omistaa sen, ja olin vähällä katkoa sen varren, painaakseni sen povelleni ja syöksyäkseni alas laaksoon. Mutta sisäinen valo haihdutti huumaukseni, haihdutti sen ajoissa. Jätin paikoilleen sen ruusun, jota jo käsilläni olin raastanut, ja syöksyin yksin alas korkeudesta. Ja kätken tuon valoisan näyn elinajakseni mieleeni, Ormuzdin ennevälkkeenä, enkä enää yritä kiivetä takaisin tunturiruusun korkeuksiin. Voitettuani kaihoni, on Ormuzd ehkä pitävä minua arvoisena tehtävääni toteuttamaan!
Tämä päätös tuntui luovan selittämätöntä tyyneyttä Haoman mieleen ja, jo ennen hänen taisteluaan, nostavan hänen nöyryytettyä itseluottamustaan.
Hän toimitti kosken partaalla puhdistuskylpynsä ja riensi senjälkeen rotkoasuntoon, jossa viritti kotiliedelle uuden liekin, lupauksien ja uuden elämän liekin.