SEITSEMÄS LUKU.
Sinä päivänä, jona Anahitan oli määrä lähteä Melik shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan, oli hän auringon noustessa poistunut vuoteestaan ja toimittanut puhdistavan kylpynsä. Senjälkeen hän oli antautunut hartaisiin rukouksiin ja lukenut useita lukuja koraanista. Muetsinien kajahutettua Raghan minareteista ensimäisen aamuhuutonsa, rupesi hän pukeutumaan juhlallista menoaan varten. Kun muetsinien toinen huuto kuului, oli hän valmis lähtemään.
Hietakello-salissa odottivat hänen äitinsä Sabeiha, vanha Tumadir ja kuusi seuralaisnaista. He olivat kaikki juhlapukuihin puetut. Seuralaisnaisilla oli hienot valkeat liinahameet yllä ja kasvoilla silkkiharsot. Heidän tuli matkan päässä seurata valtijatartaan aina Raghan portille saakka.
Anahita ei antanut kauan odottaa itseään. Ferengiksen seuraamana hän astui hietakellosaliin. Hänellä oli yllään valkea silkkihame, joka jätti käsivarret ja kaulan paljaaksi. Ainoa koristus oli hänen oma, helmillä ompelemansa kultakuteinen vyö. Hänen tumma pitkä tukkansa valui vapaana alas selälle. Hienot kultavitjat riippuivat hänen somankaarevassa kaulassaan, ja niihin oli kiinnitetty pieni koraanilehti. Kasvot olivat harsosta vapaat, kuten vanha tapa sääsi.
Hänen näkönsä oli vakava, mutta hänen sinisilmänsä säteilivät kirkkaina kuin kaksi tähteä.
Kun hänen jäähyväisiksi piti syleillä äitiänsä, tuntui liikutus ja vähäinen heikkous valtaavan hänet. Hän voitti sen kuitenkin pian ja virkkoi sointuvan kirkkaalla äänellä:
— Hyvästi rakas äiti. Tänä iltana syleilen sinua taas, kun Allah on antanut minun toteuttaa ensimäisen suuren työni.
Kyynel välkkyi harmaapäisen Sabeihan silmässä, kun hän irtaantuessaan tyttärensä pitkästä syleilystä sanoi:
— Allah sinua auttakoon ja siunatkoon, lapsi!
Vanha Tumadir oli siihen määrään mielenliikutuksen valtaama, ettei hän aluksi löytänyt sanoja jäähyväisiksi. Itsekseen hän hiljaa mutisi lauseita koraanista. Kun Anahita rupesi poistumaan avaraan etusaliin, heittäytyi Tumadir polvilleen hietakellon viereiselle matolle ja huudahti:
— Allah, sinä korkein ja voimakkain, suojele tuota viatonta lasta!
Etusalin olivat Ferengis ja muut naiset somasti kukilla koristaneet.
Sabeiha ja Tumadir saattoivat Anahitaa aina ulkomuurin rautaportille, joka oli auki. Sen luona kääntyi Anahita vielä kerran heitä kädenviittauksella ja hellällä katseella tervehtimään. Tumadir vuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, että hän horjui, ja että hänen täytyi nojata Sabeihan käsivarteen.
Kun Anahita oli astunut ulos portista ja rupesi kulkemaan mäen rinnettä alas Raghaan päin johtavaa tietä, riensi Ferengis astumaan hänen jälkeensä; muut naiset ryhmittyivät kulkemaan matkan päässä heidän jälessään.
Molemmin puolin tietä oli taajoja ihmisryhmiä, jotka jo aikaisesta aamusta olivat siinä kertojattaren tuloa odottaneet. Sillä tämä päivä oli harvinainen merkkipäivä, ja köyhä ja rikas, ylhäinen ja alhainen tahtoi nähdä nuoren kertojattaren verhosta vapaat kasvot.
Kansa tervehti Anahitaa sydämellisin suosionhuudoin ja siroitti hänen eteensä tielle tuoreita kukkia.
Joukko Raghassa asuvia parsejakin oli yhtynyt katselevaan kansanjoukkoon. Nähdessään Anahitan kauniit sinisilmät ja hänen siron vartalonsa, sekä katsellessaan häntä, kun hän siinä keväisessä päivänpaisteessa hitaasti kulki edelleen pitkin kukilla siroitettua polkua, huudahti eräs parsi tovereilleen:
— Hän on ylevä kuin sovinnon hengetär, Ashi Vanuhi!
Anahita läheni lähenemistään Melik shaahin pääkaupunkia, jonka kullatut kupukatot ja ohuet minaretit jo selväpiirteisinä kohosivat hänen edessään.
Lähellä Raghan pohjoista porttia istui kivellä sokea vanhus. Hänen vieressään seisoi nuori nainen. Anahitan tullessa heidän kohdalleen, sanoi nainen vanhukselle:
— Nyt kulkee kertojatar ohitsemme.
Sokea vanhus antoi toverinsa johtaa hänet kertojattaren luo. Kunnioittavasti tarttui vanhus Anahitan silkkihameen helmaan ja kumartui sitä suutelemaan.
Anahita tunsi omituista iloa, mutta samalla epämääräistä pelkoa ja kainoutta nähdessään kaikkien näiden lukuisten ihmisten katseiden olevan häneen suunnattuina. Moni loi häneen puhtaan ihailun ja kunnioituksen katseita, monen vanhan ja vaivaisen silmässä välkkyi kyynel, moni vääryyttä ja sortoa kärsivä kiinnitti häneen toivoa ilmaisevan silmäyksensä. Sillä hänet nähdessään tulivat kaikki ajatelleeksi, että tuo hyvä ja viaton olento oli heidän kaikkien asiaa puolustava.
Mutta toiset taas, etenkin nuoret miehet, loivat häneen toisenlaisia katseita, jotka saattoivat hänet usein kääntämään silmäyksensä heistä pois tai luomaan ne maahan.
Raghan kaduilla oli vielä tiheämmät ihmisparvet kertojattaren kulkua katsomassa. Ja kukkia sateli yhtenään hänen jalkojensa juureen. Pohjoiselle portille olivat Anahitan kuusi seuralaisnaista pysähtyneet palatakseen takaisin linnaan. Ainoastaan Ferengis seurasi nyt valtijatartaan. Portilta shaahin ylhäinen vartija, jolla oli pitkä käyräpäinen hopeasauva kädessä, oli sijoittaunut kulkemaan Anahitan edelle, hänelle tietä shaahin linnaan näyttämään.
Sykkivin sydämin kulki kertojatar sisälle suurherran linnan pohjoisesta portista. Avara piha oli laskettu leveillä valkeilla marmoriliuskoilla, ja linnan isolle ovelle johtava käytäväpaikka oli heleäväristä mosaiikkia. Molemmin puolin pihaa sijaitsivat jalopuiset puutarhat, joiden puiden runkojen välillä näkyi silkkinuoraisia kiikkuja sekä bambuputkista, tornien, kupujen ja minaretien muotoisiksi rakennettuja pieniä huvimajoja joiden ulkoseinillä riippui erivärisiä, Raghan taitavimpien väritaiteilijoiden maalaamia lyhtyjä. Näiden puutarhojen ulkomuureilla oli komeat riippupuutarhat, harvinaisine pensaineen, kukkaisuurnoineen ja köynnöskasveineen.
Paksukankaiset punaiset ja siniset silkkiliput liehuivat linnarakennusten katoilla, ja seldshukilaiset puolikuut välkkyivät räystäillä ja hevoskengänmuotoisten ikkunakaarten yläpuolella.
Anahita ei malttanut tarkemmin katsella kaikkea tätä suurpiirteistä komeutta; hän katsahti vaan kerran ympärilleen avaralla pihalla ja kulki edelleen taustalla kohoavaa rakennusryhmää kohti.
Pääkäytävän ovella oli kahden puolen joukko punavaippaisia palvelijoita, joilla oli ranteissa paksut kultaiset renkaat ja kultavitjat kaulassa. He kumarsivat syvään Anahitan kulkiessa heidän muodostamansa kujan läpi. Nyt johti opas kertojattaren isoon eteiseen, jonka seinät olivat kullatut, sekä peileillä ja jalokivillä koristetut. Siinä oli joukko verhottuja naisia, jotka tervehtivät Anahitaa, ja siinä täytyi kertojattaren luopua Ferengiksen seurasta. Hän syleili ystävätärtään, joka liikutettuna väistyi naisten piiriin.
Kultakuteisiin viittoihin puettu eunukkiparvi astui nyt esiin Anahitan saattojoukoksi, ja yhä seuraten edellä kulkevaa opastaan meni Anahita ulos tästä avarasta eteisestä, kulkien pitkien puolihämärien käytävien, pihojen, salien ja puutarhojen läpi.
Epämääräinen pelon ja turvattomuuden tunne liikkui Anahitan mielessä, kun hän näin ilman ainoatakaan naisseuralaistaan, outojen vartijain johdattamana, kulki avaran linnan käytävien ja sokkeloiden läpi. Ja hänestä tuntui, kuin tämä kulku ei koskaan loppuisi; sillä juuri, kun hän luuli jo saapuneensa suurherran kuulustelusalin ovelle, astuttiinkin vaan uuteen käytävään tai uuteen läpikulkusaliin.
Vihdoin johti opas Anahitan pihalle, jota peitti hienon hieno hiekka. Pienet kulta-ammeiset suihkulähteet pulppuilivat siellä täällä, ja niissä uiskenteli erivärisiä hohtavia kaloja. Oikealla oli marmorikohonteella suuri rautahäkki, jossa iso jalopeura levottomana kulki edestakaisin.
Tämän pihan taustassa kohosi vaaleankeltaisesta marmorista rakennettu palatsi, ja sen kultalevyillä päällystetyn leveän oven kummallakin puolen oli komeita soturipukuja ja loistavia kypäriä kantavia vartijoita.
Anahitan saapuessa tämän oven kohdalle, väistyi hänen oppaansa syrjään, ja saattava eunukkiparvi pysähtyi. Yksi vartijoista aukaisi kultalevyillä päällystetyn oven, ja viittasi kertojatarta astumaan sisälle.
Anahita kulki komeaan, mosaiikkipermantoiseen eteiseen. Hänen ylitseastumansa kynnyksen vastaisessa seinässä oli leveä oviaukko, jonka sulki ainoastaan paksu kullalla kirjailtu purppuranpunainen intialainen laskosverho. Tämän laskosverhon vieressä seisova vartija veti sen syrjään, ja nyt avautui Anahitan eteen avara sali.
Katsottuaan vaan vilahdukselta sisään tähän saliin, huomasi Anahita, että hän nyt oli astumaisillaan suurherran valtaistuimen eteen.
Hänen sydämensä sykki levottomasti, ja hän huomasi hieman väsyneensä pitkästä kävelystään ja jännityksestään.
Mutta hän luki itsekseen lyhyen rukouksen koraanista, ja hänen ehdoton luottamuksensa Allahin apuun, rauhoitti nyt, kuten aina ennenkin, hänen mielensä.
Selittämätön varmuus ja levollisuus tuntui laskeutuvan hänen sydämeensä. Hän oikaisi ryhtinsä ja meni suurherran valtaistuinsaliin. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen, ja kevyesti ja epäröimättä hän astui edelleen paksua shaahin valtaistuimelle johtavaa mattoa, lukuisien läsnäolevien hovilaisten ja todistajien aukaisemaa kujaa pitkin.
Haomakin oli näiden parissa, ja nähdessään Anahitan tulevan sisään, vavahti hänen sydämensä omituisesti, kun hän näki hänen säteilevän kauneutensa ja viattomuuden ilmeensä, joka nyt näytti kirkastuneelta.
Oven vastaisella seinällä kohosi shaahin korkea, norsunluusta ja kullasta tehty valtaistuin.
Melik, punapurppurainen, hohtokivillä siroitettu silkkipuku yllä, ja valkea, töyhdöllinen silkkiturbaani päässä, istui valtaistuimella, ja hänen henkivartijansa, joilla oli taivaansiniset soturivaipat yllä, sekä heidän etumaisinaan, oikealla Abu'l-ganaïm ja vasemmalla Demur, ympäröivät kummallakin puolen valtaistuimen portaita.
Siitä hetkestä kuin Anahita oli ilmestynyt valtaistuinsalin kynnykselle, oli Melik kiinnittänyt tuliset, läpitunkevat katseensa häneen, eikä hän ollenkaan kääntänyt niitä muuanne.
Saavuttuaan lähelle valtaistuimen portaita, pysähtyi Anahita, notkisti toisen polvensa, ojensi molemmat käsivartensa ylös shaahia kohti ja lausui:
— Terve, Persian suurherra, maan isä ja tuki! Allahin siunaus tulkoon pääsi ylitse! Nöyrä tyttäresi, Anahita, kertojatar, anoo, että kallistaisit korvasi sorretun oikeuden puoleen, että voimakkaalla kädelläsi pelastaisit viattomasti kärsivän ja vapauttaisit hänet hänen kavaloiden vihamiestensä vallasta!
Hänen äänensä kajahti varmana, heleänkirkkaana kuin hopeakello, ja avarat marmoriholvit antoivat siitä kauniin kaiun.
Kurdilaispäällikkö Mervim, joka kolmen poikansa seurassa seisoi todistajien parissa, tunsi kertojattaren äänen kuultuaan syvää liikutusta.
Selittämätöntä liikutusta uhkuivat myöskin Haoman tunteet, hänen kuullessaan tämän tutun kirkkaan äänen helähdystä.
Melik shaahi viittasi valtikallaan Demurille ja Abu'l-ganaïmille.
Tämä oli merkki siitä, että suurherra aikoi ottaa kuultaviinsa kertojattaren asian, ja että hän halusi puhua kertojattaren kanssa kahden kesken.
Henkivartijat siirtyivät maalauskuvilla koristettujen marmoripatsaiden luo ja nostivat kirjavia silkkiverhoja.
Salissa olevat hovilaiset ja todistajat rupesivat nyt poistumaan.
Kun viimeiset olivat menneet, lähtivät henkivartijat. Demur ja
Abu'l-ganaïm yksin olivat jääneet valtaistuimen portaiden juureen.
Melik viittasi heille. Kumpikin alkoi kulkea pilareiden ohi nostaen raskaita laskosverhoja ja tarkastaen, oliko joku jäänyt niiden taakse kuuntelemaan. Tarkastuksensa toimitettuaan ja huomattuaan kaikkien todella menneen, he poistuivat valtaistuinsalista.
Anahita oli jäänyt yksin suurherran valtaistuimen eteen. Hän oli noussut seisomaan ja valmistautui jatkamaan kertojattaren tointansa.
Lukuisat pitkäjalkaiset kullatut lamput, jotka hämäräisen kattovalon riittämättömyyden vuoksi oli sytytetty avaraa valtaistuinsalia valaisemaan, paloivat leimuten ja korkealiekkisinä.
Melik piti yhä hehkuvat silmänsä kiinnitettyinä Anahitaan, joka ensin avokatsein niitä kesti, mutta joka, jäätyään kahden kesken suurherran kanssa, vaistomaisesti väisti niitä, luomalla katseensa alas.
Nyt katsoi hän velvollisuudekseen jatkaa asiansa esittämistä ja nosti taas silmänsä suurherran puoleen, luoden häneen avoimen, vilpitöntä intoa ja varmuutta kuvastavan katseen. Mutta yhä hehkuvammin ja terävämmin silmäili shaahi häntä. Anahita tunsi sisässään selittämätöntä vavistusta, mutta alkoi kuitenkin melkein tyyneellä äänellä:
— Tulen esittämään sinulle, suurherra, onnettoman kurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.
— Et luultavasti tiedä, että olen itse tuominnut Mervimin juonittelijana ja maankavaltajana — sanoi Melik.
— Sen tiedän, suurherra. Mutta Mervimin vihamiehet sekä väärät todistajat olivat saattaneet tietosi harhaan, niin että langetit väärän tuomion, sillä Mervim on viaton.
— Tiedätkö, kertojatar, mikä rangaistus sinua uhkaa, jos olet ottanut ajaaksesi väärää asiaa?
— Sen tiedän.
— No mitä sanoisit, jos tuo Mervim sittenkin olisi syyllinen?
— Sitä en voi uskoa, sillä on siksi lukuisia todistajia, jotka kaikki ovat valmiit valalla vahvistamaan väitöstään, että Mervim on syytön. Koko läntinen parsien heimo saattaa tämän todistaa ja valalla vahvistaa todistuksensa.
— Entä jos minulla olisi vielä lukuisammat, vielä tehoisammat todistajat, jotka vannovat Mervimin olevan syyllisen?
— En tunne sinun todistajiasi, suurherra. — Mutta suvaitse ensin kuulustella minun todistajiani.
Anahita katsahti sivulleen, ikäänkuin olisi etsinyt todistajiaan ja tunsi helpoitusta päästessään hetkeksi vapaaksi shaahin katseesta, jonka omituinen hehku nyt kävi hänelle vallan sietämättömäksi.
Silloin Melik nousi norsunluu-istuimeltaan ja astui alas muutaman valtaistuimen portaan kertojatarta kohti. Hänen silmissään välkkyi lempeämpi hohde ja hän virkkoi:
— Tahdoin vaan koetella varmuuttasi ja rohkeuttasi. Huomaan nyt, että olet yhtä rohkea kuin kaunis. — Todistajasi ovat tarpeettomat. Suurvisiirini, Hassan Ibn Alin, kautta olen jo paljon ennen ilmoitustasi saanut kuulla, että hän puolestaan on Mervimin asiaa uudestaan tutkinut. Hän piti sitä niin vaarallisena, ja ajatellessaan edeltäjättäresi kovaa kohtaloa, tahtoi hän suojella sinua samanlaisesta ja ryhtyi asiaa tiedustelemaan. Nyt on minunkin vakaumukseni varma, ja kohta on Mervim julistettava vapaaksi ja entisiä oikeuksiaan nauttivaksi.
Ilo välkähti Anahitan silmiin, kun hän kuuli nämät shaahin sanat.
Shaahi huomasi tämän hänen kasvojensa ilonkirkkauden ja astui vielä muutaman portaan alemmaksi, niin että hän nyt seisoi valtaistuimen alimmalla portaalla. Hän virkkoi:
— Siltä ei sinun ansiosi vähene, sillä olet osoittanut suurta rohkeutta, ottamalla kerrottavaksesi näin vaarallisen asian. Sinun ilmoittamanasi se yksistään saattoi joutua uudelleen käsiteltäväkseni. Ja sinun ylistystäsi annan kuuluttaa moskeoissa ympäri maata. Vaan näön vuoksi annan kuulustella todistajia. Voit olla varma siitä, että Mervim pääsee vapaaksi.
Iloissaan laskeutui Anahita matolle polvilleen ja rukoili palavan kiitosrukouksensa Allahille, joka näin palkitsi hänen pyrkimyksensä, joka näin oli valaissut suurherran mielen.
Hänen rukoillessaan oli Melik astunut hänen viereensä ja silmäili häntä ihailevin katsein.
Kun Anahita lopetettuaan rukouksensa taas nousi pystyyn, säpsähti hän nähdessään suurherran vallan vieressään. Tämä tarttui hänen käteensä ja vei hänet valtaistuimen portaiden vieressä olevien korkeiden sillkkipatja-istuinten luo, virkkaen:
— Olet jo varmaankin väsynyt. Levähdä siis tässä hetkinen!
Kun Anahita ujona oli noudattanut kehoitusta, istuutui shaahi vallan hänen viereensä ja sanoi:
— Onneasi voit kiittää, että ryhdyttyäsi tähän vaikeaan asiaan olet välttänyt kaikki uhkaavat vaarat. Ihme on näet, ettei peljätyn ja kukistamattoman Alamutin fidaavienkaan ole onnistunut sinuun tikarejansa tähdätä.
— Allah on ollut vahvana turvanani.
— Niin on; ja lisäksi minä ja suurvisiirini. Mutta eivät vaarasi nytkään lopu. Päinvastoin kaikki Mervimin vihamiehet nyt kiivaasti rupeavat sinua ahdistamaan. Tahdon vapauttaa sinut näistä vaaroista, sillä nuoruutesi ja kauneutesi ansaitsevat ylhäisintä asemaa. — Kuuletko, kertojatar? Olen mieltynyt sinuun, ei yhdenkään naisen sulo vielä ole minusta tuntunut niin viehkeältä kuin sinun; äänesi kaiku on hopeanheleä ja korvalleni vienointa soittoa. Senvuoksi tahdon kohoittaa sinut puolisokseni, lempipuolisokseni, haaremini valtiattareksi. — Kuuletko, kertojatar? Niin vastustamatta on sulosi minut hurmannut.
Anahita oli tämän kuultuaan vallan tyrmistynyt, hän ei voinut uskoa korviaan, eikä hän voinut vastata sanaakaan.
Shaahi ei intohimonsa kiihkossa huomannut Anahitan kauhunilmettä, vaan jatkoi yhä enemmän tulistuen:
— Sinäkö ainaiseksi harsoihin peittäisit nuo silmät, jotka säteilevät kirkkaina kuin soheil-tähti, levittäen ainaista onnea niille kuolevaisille, jotka asuvat sen valaisemilla mailla!
Voimatta kauempaa hillitä itseään, kietoi Melik käsivartensa Anahitan ympäri ja tahtoi painaa suudelman hänen silmilleen.
Mutta Anahita kokosi kaiken tarmonsa, tempautui irti hänen käsivarrestaan ja syöksyi läheisen marmoripilarin luo, tarttuen siihen käsivarsineen, ikäänkuin turvautuen vankan kiven apuun.
Hänen vastustuksensa kiihoitti yhä enemmän Melikin intohimoisia pyyteitä. Leimuavin katsein hän lähestyi Anahitaa toistaakseen äsken yrittämänsä hellyyden osoitetta.
Kun Anahita taas näki hänet vallan lähellä itseään, puhkesi hänen itsesuojelemisvaistonsa esiin, hän irroitti käsivartensa pylväästä ja väistyi pari askelta. Sitten hän ojensi vartalonsa ja asettui ikäänkuin vastarintaan.
Ääni varmana ja silmät säihkyen vakaumusta hän huudahti:
— Muista minun valaani… ja muista myöskin omaa valaasi!
— Ne muistan — sanoi Melik — mutta ylimäinen pappi saattaa meidät molemmat valastamme vapauttaa. Hänet kutsutan viipymättä tänne, sillä jo tänä iltana täytyy sinun tulla omakseni!
— Se olisi Allahin pyhän tahdon rikkomista, se olisi hänen pyhän lakinsa pilkkaamista!
— Olen Allahin tahdon ja lain edustaja maan päällä.
— Kansa ei ole suostuva siihen, että sen valitsemaa ja voitelemaa näin loukataan.
— Kansan täytyy taipua minun tahtoni alle. Ei yksistään Persian kansa ole käskyjeni alainen. Olen masentanut toistakymmentä eri kansakuntaa Aigean meren ja Induksen välillä. Kaikki tottelevat ne käskyjäni. Kuka rohkenisi nousta minun tahtoani vastustamaan? Minulla on valta vaikka kokonaan lakkauttaa kertojattaren toimi ja käskeä vääryyttä kärsivien suorastaan kääntyä minun puoleeni.
Voimatta hillitä verensä tuimaa kuohahdusta, lähestyi Melik uudestaan Anahitaa; kertojatar vaipui hervottomana alas mosaiikkipermannolle patsaan viereen, ruveten itsekseen rukoilemaan.
Nähdessään Anahitan pelon ja tuskan, tyyntyi Melik hieman ja päätti malttaa mielensä ja lohduttaa häntä.
— Nouse — sanoi hän — ja levähdä patjaistuimella. Älä pelkää minua, sillä olen ystäväsi… ja olen rakastava sinua kiihkeämmin kuin ketään muuta naista. Ymmärrän levottomuutesi ja arvelusi. Mutta kun ylimäinen pappi saapuu, on hän mielesi rauhoittava.
Kuullessaan ylimäistä pappia mainittavan, tointui Anahita hieman, ja toivon välke välähti hänen sielussaan. Ehkäpä ylimäinen pappi oli häntä puolustava, oli vastustava suurherran mielettömyyttä ja soimaava hänen rikollista aiettaan.
Melikin poistuttua valtaistuimen luo, meni Anahita patjaistuimelle, jolle hän hervottomana vajosi. Hänen voimansa olivat uupuneet.
Melik astui sillävälin ylös valtaistuimelle ja näpäytti sen sivulla riippuvaa kultalevyä. Seuraavassa tuokiossa riensivät Demur ja Abu'l-ganaïm esille.
Melik viittasi heitä tulemaan syrjään ja sanoi Abu'l-ganaïmille:
— Mene kutsumaan tänne ylimäinen pappi. Hän pukekoon ylleen täyden ylimäispapillisen pukunsa ja tuokoon juhlakoraanin mukaansa. Hän toimittakoon ensin puhdistavan kylvyn ja valmistautukoon rukouksella isossa sinisessä moskeassa sitä tärkeätä tointa varten, jonka hänelle täällä olen määräävä.
Visiiri Abu'l-ganaïmin poistuttua suurherran käskyä täyttämään, kääntyi tämä Demurin puoleen ja sanoi puoliääneen:
— Kutsu tänne haaremin naisia ja kertojattaren saattonainen ja käske heidän johdattaa hänet lempipuolison-huoneisiin. Kertojattarelle annettakoon parhaita virvokkeita, ja odaliski-kuoro laulakoon ja tanssikoon hänen edessään, jos se häntä huvittaa. Hänelle tuotakoon runsaasti kulta- ja helmikoristeita sekä hohtokiviä. Seinät ja divaanit peitettäköön kaiteilla verhoilla, ja jos hän haluaa levähtää, levitettäköön sisimmässä makuuhuoneessa pehmeimmät patjat ja silkkipeitteet. Ruusuöljyä priiskoitettakoon kaikkialle näissä haaremin valiohuoneissa. — Muistatko toimittaa kaikki, mitä käskin?
— Palvelijasi on täyttävä kaikki käskysi.
— Saatettuasi kertojattaren lempipuolison-haaremiin, tulee sinun kutsua hovilaiset, Mervim ja todistajat tänne. Tahdon julistaa Mervimin vapaaksi.
— Sen teen, suurherra. Pitääkö minun myös järjestää todistajat tavanmukaisesti saattamaan kertojatarta takaisin hänen linnaansa?
— Se on tarpeetonta. — Kertojatar jää tänne. Hänen äänensä on liian heleä, hänen silmänsä liian kauniit, jotta hän voisi sulkeutua ahtaiden muuriensa sisälle. Hän on tästälähin muuttava ammattia.
Tämän sanottuaan Melik iski Demurille merkitsevästi silmää.
Suurvisiirin pojan mentyä naisia kutsumaan, lähestyi Melik Anahitaa, joka sivulle päin nojaavana, tyrmistyneenä kuiskaili rukouksiaan.
Melikin istuutuessa hänen viereensä, hän kavahti rukouksistaan ja näytti taas aikovan paeta.
Mutta Melik tarttui hellästi hänen käteensä ja sanoi lempeällä äänellä:
— Opit vielä minusta pitämään, siitä olen varma. Sillä olen kohoittava sinut haaremin ylimmäksi. Kaikkien tulee sinua palvella, kaikkien tulee ihanien silmiesi väikkeestä lukea vähimmätkin mielihalusi ja ehdottomasti täyttää ne, jos ne suinkin ovat täytettävissä. Haaremin aarreholvit tulevat olemaan avoinna sinulle; saat valita itsellesi sieltä niin paljon kultaa, helmiä ja hohtokiviä kuin vaan halajat. Juhlatiloissa olet ajava minun rinnallani kultavaunuissa, ja tulevalla Bagdadin retkellä olen Itämaan ruhtinaille ylpeänä näyttävä sinun harvinaista suloasi. Ja kaikki tulevat sinua ihailemaan ja ylistystäsi toistamaan ympäri maanpiiriä.
Anahita kokosi kaiken rohkeutensa ja virkkoi:
— Kaikki aarteesi ja tarjoamasi kunnia eivät saata poistaa häpeää ja Allahin vihaa, jonka aiot vetää itsesi ylitse, ja myöskin minun ylitseni.
Pilarien välistä raskasta verhoa nostettiin nyt, ja Demurin kutsumat naiset, Ferengis etumaisena, astuivat sisään. Notkistettuaan toisen polvensa suurherran edessä, menivät he Anahitan luo.
Huomattuaan Ferengiksen, nousi Anahita patjaistuimelta ja syleili häntä. Kertojatar koetti hillitä liikutustaan; hän ei valittanut, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Ferengis ei ymmärtänyt hänen syvää liikutustaan, mutta siitä kiihkeästä tavasta, jolla Anahita häntä syleili, ikäänkuin äänettömänä anoen häneltä suojelusta, saattoi hän aavistaa jotakin tavatonta.
Suurherra viittasi Demurille, joka naisten jälkeen oli ilmestynyt marmoripylvään luo.
Suurvisiirin poika virkkoi:
— Suvaitse, kertojatar, seurata näitä naisia sisähuoneisiin lepoa ja virvokkeita nauttimaan.
Anahita huomasi, ettei hänellä ollut muu edessä, kuin noudattaa käskyä. Nojautuneena Ferengiksen olkaa vastaan ja haaremin ylhäisten palvelijanaisten seuraamana alkoi hän hitaasti astua pois valtaistuinsalista Demurin osoittamasta sivuovesta.
Melik seurasi tarkasti katseillaan poistuvaa kertojatarta, ja hänen tulinen silmäilynsä ilmaisi rajatonta ihastusta.