VIIDES LUKU.
Haoma istuutui vanhempiensa ja sisarensa Armaitiksen luo kotilieden vieressä olevalle patjaistuimelle.
Hutoa, Haoman äiti, virkkoi:
— Joko vihdoinkin palasit kotia, tänne jäädäksesi? Kovin sinua vanhempasi ja sisaresi ovat kaivanneet.
Haoma vastasi:
— Ei aikani vielä ole täyttynyt, en vielä ole kokonaisuudeksi koonnut uusia uskomme ohjeita, jotka mielessäni liikkuvat. Mutta Ormuzdin avulla toivon tämän suuren työn pian aikaansaavani.
Tällöin vanha Rudabe, joka Haoman lapsuuden ajoilta säilytti melkein äidin hellyyttä häntä kohtaan, ja joka ihailevin katsein silmäili vakavaa, kaunista nuorta miestä, liitti keskusteluun puoleksi kuiskaten tämän huomautuksen:
— Liian kauan olet jo antanut äitisi ikävöidä sinua. Hän varsin vanhenee odotukseensa; öisinkin, noustessaan pyhää tulta hoitamaan, lausuu hän sinusta kaihon sanoja.
Ja peljäten jo liiaksikin häirinneensä perheen tuttavallista puhelua, vetäytyi Rudabe syrjään pienemmän telttakammion uutimien peittämälle ovelle, jonka luo hän istahti, laskien päänsä laihojen ruskeiden käsivarsiensa nojaan.
Mutta ei kukaan edes ajatellutkaan, että Rudabe olisi tungetellut. Hän oli niin vanha palvelijatar talossa, että häntä pidettiin miltei perheen jäsenenä.
— Tokko saat tarpeeksi ruokaakaan siellä kolkossa erämaassa? — kysyi Armaitis, joka oli hiljainen, vaatimaton impi. Ja samassa hänen tummat silmänsä, jotka paljon muistuttivat Haoman suuria syviä silmiä, hohtivat hellyyden hohdetta.
Vakavasti, mutta lempeästi sanoi vanha Iredsh, ennenkuin Haoma ehti vastata:
— Te naiset ajattelette jokapäiväistä toimeentuloa ja elämän pieniä kaihoja ja vaatimuksia. Täyttykööt ne aikanansa; en niitä tahdo moittia. Haoman tehtävä on ylevä, se vaatii suurta valmistautumista. Ei Ormuzd sallinut minun kohoittaa heimoni uskoa korkeaksi eikä johdattaa sitä valoisaa tulevaisuutta kohti. Tämä tehtävä lienee Haoman toteutettavaksi suotu.
Hutoa ja Armaitis, tottuneina itämaalaisen naisen tottelevaisuuteen, alistuivat ääneti Iredshin tahdon alle. Mutta surullinen välke kuvastui äidin ja sisaren silmissä.
Haoma sen huomasi, eikä hänen herkkä mielensä sallinut heidän näin jäädä selityksettä oikeutetun kaihon ja surumielisyyden suhteen.
Äidin käsiin tarttuen hän lohduttaen virkkoi:
— Kotoisen vuoriston ja vanhempieni majaan jo hartaasti pyrkii kaihoava mieleni. Enkä enää luule sitä aikaa varsin kaukaiseksi, jolloin pysyvästi asetun tänne kotilieden ääreen.
Nämät Haoman sanat näyttivät rauhoittavan äitiä ja sisarta. Myös vanhan Rudaben ryppyisille kasvoille ilmestyi tyytyväinen hymy.
— Paljon on minulla kanssasi puhuttavaa — huomautti Iredsh hetken vaiettuaan. — Tahdonpa kuulla aatteitasi ja kokea yksinäisen kehityksesi ennätystä. Siirtykäämme senvuoksi plataanilehtoon. Sillä tämänkaltaiset keskustelut ovat soveliaat vapaassa luonnossa, missä muut eivät häiritse mietiskelyn ja puhelun vakavaa kulkua.
Kuumasti paahtoi iltaan kallistuva aurinko, mutta Iredshin teltta-asunnon vieressä leviävä tuuhea plataanilehto tarjosi siimestä ja viileyttä. Keskellä lehtoa kohosi kookkaiden plataanien välillä kuparinen tuli-alttari, jolla alati hehkui hiilos. Tämän alttarin ympärillä oli mataloita valkoisia marmori-istuimia. Niillä istuivat parsien vanhimmat ja etevimmät neuvotellessaan destur mobedin kanssa heimon tärkeistä asioista. Vähän syrjemmässä pulppuili kirkas suihkulähde, jonka vedessä parsit ennen kokoustaan ja pyhän tulen sytyttämistä puhdistivat kätensä. Lähteen suihkusäde nousi korkealle ja hajaantui sitten lukemattomina hopeankirkkaina vesihelminä eri tahoille, levittäen ilmaan ohutta viileätä utua. Suuret heleäväriset perhoset liitelivät hiljalleen plataanien runkojen välillä, laskeutuen silloin tällöin tuoksuvan zhasmiinin terälehdille. Hämärä valaistus vallitsi lehdossa, ja juhlallinen oli Haoman mieli, kun hän taas pitkistä ajoista isänsä seurassa astui sen siimekseen.
Isä ja poika asettuivat lähellä vilpoista lähdettä olevalle marmori-istuimelle.
Iredsh kysyi, hiukan aikaa miettien nojattuaan päätänsä käteen:
— Mikä on se uusi avara aatepiiri, joka on auennut kaukokatseellesi?
— Se on etäinen ja uusi seestepiiri, mutta vasta harvoin kantaa katseeni sen ihaniin loistoaloihin ja usein utupilvet sen puoleksi, usein kokonaan peittävät, niin etten sen avaruutta saata kokonaisena käsittää.
Ei jalokivi, jota kuolevainen etsii, ole hohtava, ennenkuin se hiotaan, eikä kallis metalli alussa ole vailla kuonaansa. Ja kun pilvet kauan ovat peittäneet taivaankannen ja lempeät tuulahdukset alkavat sinikohtia niiden lomiin aukoa, saattaa päivänpaistetta odottava mieli jo toivoa sinikannen kohta, avarana ja vapaana hohtavan. Mitkä siis ovat sinun kaukaisen taivaanrantasi loistavat valopaikat?
— En tahtoisi sinulle, isä, hajanaisia kertoella, en tahtoisi muruja ojentaa keskeneräisen aaterakennukseni aineksista. Sillä vielä puuttuu elämästäni se kokoava taikasauva, joka tenhollaan on kokonaisuudeksi sovittava ja luova hajanaiset osat.
— Mikä Zend Avestan opissa ei enää mieltäsi tyydytä, mikä ei enää ole aatteidesi kanssa sopusoinnussa?
— Yhtä mahtavien opettavat Avesta sekä herbedit Ormuzdin ja Ahrimanin olevan. Ei ihmiselämä sitä todeksi osoita. Suurempi, huomattavasti suurempi on Ahrimanin synkkä valta, laveampi hänen vaikutuspiirinsä.
— Mutta kerran, — niin opettaa Avesta, niin opettavat herbedit, — on Ormuzd voittava.
— Tosin näin sanotaan; mutta ei Ormuzdin valta pääse voitolle, elleivät ihmiset liity sitä toteuttamaan maan päällä. Eikä heidän mielensä kylmyys ja hitaus näy suuria toiveita tarjoavan.
— Hyvä toteutuu kyllä, mutta hitaasti.
— Liian hitaasti, isäni, ja vähäisessä muodossa. Missä ovat vuosisatojen ennätykset? Kuinka tiheässä todella jalot, ylevät luonteet? Mikä on maailman parantumattoman kurjuuden oikeutus, mitä merkitsevät tehottomat kärsimykset, jotka lamauttavat elämän ilon, jotka syöksevät synkeään epätoivoon ja perikatoon?
— Ymmärrän nuoren mielesi herkän säälin. On luonnollista, että sinä, joka vasta alat elämänkokemuksia koota, näet liian räikeässä valossa pahan maailmassa, että arvelet pahaa monta vertaa voimakkaammaksi hyvää. Mutta jos niin olisi, ei maailma ollenkaan saattaisi pysyä yllä. Jos Ahriman todella olisi monta vertaa voimakkaampi Ormuzdia, olisi paha jo aikoja sitten vallannut ja hävittänyt maailman, kuten vuoren korkuisiksi kohonneet valtameren aallot, jotka lainehtisivat yli rantaäyräiden, tai kuten Elbursvuorilta alangoille puhaltava lumimyrsky.
— Sinun täytyy jo hyljätä erakko-elämäsi ja siirtyä ulos Ormuzdin vapaan säteilevän taivaan alle, keskelle ihmisiä ja keskelle tosielämää.
Surullisen miettiväksi oli Haoma muuttunut, isänsä, Iredshin, näin puhuessa, ja hetken vaiettuaan hän virkkoi:
— Aavistin, ettet sinä, isäni, minua ymmärtäisi; en aina itsekään itseäni täysin ymmärrä. Mieleni syvyydessä kuohuvat aatteet ja ajatukset valtavina. — Mutta luulen Ormuzdin suuresti tarvitsevan meidän, ihmislapsien, taistelua, saavuttaakseen lopullisen voittonsa. Ystäväni Demur, ja myös sinä, isäni, molemmat te kehoitatte minua hylkäämään rotkoasuntoni ja siirtymään keskelle elämää. Ja kun vaan hetkeksi olen tänne siirtynyt, tunnen kaipaavani elämän suurta sisällystä, tunnen kaipaavani jotakin selittämätöntä, joka tälle elämälle antaisi sen arvon. Ja minusta tuntuu, kuin myöskin te kaikki muut tätä kaipaisitte.
Omituinen välke kuvastui Iredshin viisaissa silmissä. Hän laski kätensä Haoman olalle ja sanoi, hellempi väre äänessä:
— Oikeassa olet siinä, että elämämme on kaihoa täynnä. Ja jos äsken vastustinkin väitteitäsi, tahdoin vaan aatteidesi vakavuutta ja vankkuutta koetella. Vaikka arvaatkin Ahrimanin vallan liian suureksi, en siltä tahdo väittää, ettei se olisi suuri. Oikein myös sanoit, arvellessasi Ormuzdin ylevän vallan hitaasti edistyvän. Me olemme joko saamattomia tai kylmiä. Mutta sinulla, Haoma, on nuortean hehkuva sydän. Sinun tulee lietsoa intoa parsien mieliin. Sinun tulee laajentaa Ormuzdin sotajoukko maan päällä.
— Tätä tehtävää varsin olen kauan mielessäni hautonut ja sen toteuttamista mietiskellyt. Mutta paljon harkintaa se vielä vaatii, paljon vastuksia lienee voitettavana.
— Olet nuori, Haoma, ja voimakas. Mikä minun vanhuudeltani ja voimattomuudeltani on jäänyt täyttämättä, sen olet sinä toteuttava.
Haoman näin puhuessa isänsä kanssa, kiintyi hänen huomionsa vanhaan kyyryselkäiseen mieheen, joka kantaen säkkiä selässään ja puupulloa kädessä, kulkea tallusti pitkin plataanilehdon reunaa kiemurtelevaa polkua.
— Shiruje! — huudahti Haoma, kavahtaen pystyyn. — Minne riennät,
Shiruje? Tulehan tänne.
Täten puhuteltu vanha mies kääntyi kummastuneena ja kiinnitti Haomaan tuuheiden kulmakarvojensa alta tirkistelevät viekkaat ja ilkeännäköiset silmänsä. Sitten hän poikkesi lehtoon ja lähestyi hitaasti Haomaa.
— Lähden syöttämään häpeävankeja, — vastasi Shiruje, pyyhkäisten harvahapsista harmaata partaansa. — Mitä minusta tahdot?
— Montako vankia sinulla on syötettävänä? — kysyi Haoma.
— Tällä haavaa ainoastaan kolme; neljäs kuoli viime syksynä — vastasi Shiruje, ja hankki kiireistä lähtöä.
Mutta Haoma, joka kauan oli ollut kotoa pois, tahtoi lähempää tietoa vangeista ja kysyi Shirujelta edelleen:
— Kutka vangeista vielä ovat elossa?
— Vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta sekä Vohumeno, Avestan pilkkaaja.
— Avestan pilkkaaja, sanot; et tiedä itse mitä puhut. Mutta jättäkäämme se, ja näytä minulle ruokavaroja, joita vangeille kuljetat.
Tämä Haoman vaatimus näytti saattavan Shirujen levottomaksi.
Vältellen hän sanoi:
— Varsin minua jo viivyttelet, destur mobedin poika; olen jo muutenkin myöhästynyt. Ruuat, joita häpeävangeille vien, ovat herbedien määräämät. Myös isäsi nämät annokset tuntee.
Iredsh ei tähän asti ollut tarkasti seurannut Haoman ja Shirujen keskustelua, vaipuneena kun oli ollut mietiskelyyn, johon hän vanhoilla päivillään usein vakavasti keskusteltuaan joutui. Mutta poikansa vaatimuksen ja Shirujen välttelevän vastauksen hän selvästi kuuli ja sanoi käskevästi, nousten kumartavasta asennostaan marmori-istuimelta:
— Outo on estelemisesi, Shiruje. Tiedät kaiketi, että Haoma on vieras meillä, ja vaadin siis, että täytät hänen vähäisen pyyntönsä.
Täynnä vihaa oli se kiireinen katse, jonka Shiruje loi Haomaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän väänsi kasvonsa väkinäiseen hymyyn ja kumarsi nöyrästi kyyristynyttä selkäänsä vielä syvemmälle, virkahtaen:
— Täytän tahtosi, destur mobed. — Haoma avasi nyt säkin jonka Shiruje selästään hänen eteensä maahan oli laskenut. Säkkiä ulkoapäin tarkastaessa saattoi luulla sen suuriakin ruokavaroja sisältävän, mutta kun Haoma oli sen suun avannut ja sisälle katsonut, huomasi hän siinä kolme pientä kuivanutta leipäkannikkaa. Säkin pohja näet oli heinillä täytetty. Puinen pullo, jonka tulpan Haoma sen jälkeen avasi, oli tyhjä, ja siitä levisi paha, mätä haju. Sen piti sisältää laihanlaista keitosta. Mutta siitä oli nähtävästi pitkät ajat kulunut, kun keitosta siihen oli kaadettu vankeja varten.
Täynnä närkästystä huudahti Haoma, nähtyään nämät perin huonot annokset:
— Näinkö niukasti herbedit ovat määränneet sinun vankeja ruokkimaan!
Tätenhän vallan kuoletat nälkään nuo ihmisparat.
— Pieniksi ovat herbedit määränneet ne ruoka-annokset, jotka armosta suodaan Avestan opin häpäisijöille.
Iredsh oli nyt astunut Haoman ja Shirujen luo ja rupesi hänkin ruokasäkkiä tarkastamaan. Ja huomattuaan mitättömän pienet leipäpalat, lausui hän ankarasti ja paheksuvasti:
— Jospa liekin vankien ruoka-annokset pieniksi määrätty, ei sinulla, Shiruje, ole oikeutta heitä nälkään kuolettaa. Kieltämättä sinulle mitataan suurempi ruokamäärä vangeille vietäväksi. Minne olet riittämästä puuttuvat ruoka-aineet pannut?
Hädistyneenä selitti Shiruje:
— Vaimoni on tänään vainiolla niittämässä; olin ruuatta ja käytin tällä kertaa osan vankien ruuasta omaa nälkääni tyydyttääkseni; olen köyhä mies, enkä enää aina jaksa tarpeeksi työskennellä ravitakseni itseäni ja vaimoani. Älkää minua pahoin moittiko, että tällä kertaa olen hiukan vankien ruokia maistellut. Monta vuotta olen jo tätä vaivaloista tointani hoitanut. En olisi näin hupa ja kyyryselkäinen, ellen jo vuosikausia olisi kerta päivässä vuorirotkolle kiivennyt.
Hänen harvahapsinen partansa tutisi levottomana, sanojen kiireisesti pulppuillessa esiin hänen huuliltaan.
— Tokko tämä on ainoa kerta, kun jätät vankiparat niukoille muille? — jatkoi Haoma kuulusteluaan.
— Sen voin vakuuttaa, niin kautta Verethragnan, se on totinen tosi.
— Älä mainitse niin ylhäisiä nimiä väitöksesi vakuudeksi, — varoitti Iredsh. — Tämä seikka on tarkasti tutkittava, ja jos äskeinen väitöksesi huomataan valheelliseksi, olet vaan syyllisyyttäsi raskauttanut vetoamalla Ormuzdin jaloihin henkiin.
Viekas Shiruje aikoi juuri jatkaa puolustustaan, kun Haoma kysäsi:
— Mitä merkitsevät heinät säkkisi pohjalla?
Tämä odottamaton kysymys saattoi Shirujen hämille. Hän mietti hieman, minkä selityksen antaisi. Mutta Iredsh ei jäänyt sitä odottamaan, vaan huusi luokseen erään telttarakennuksien takana illan juhlavalmistuksissa häärivistä palvelustytöistä ja käski hänen pikaan kutsua saapuville Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan.
Kuullessaan Astan nimen, jonka destur mobed todistajana saapuville kutsutti, kalpeni Shiruje. Seuraavassa tuokiossa hän kuitenkin hiukan malttoi mielensä ja katsoi soveliaimmaksi antautua armoille. Kääntyen Iredshin ja Haoman puoleen, hän nöyrällä äänellä anoi:
— Antanette minulle tällä kertaa anteeksi, kun lupaan, etten vastedes vankien ruokiin kajoa. Olen köyhä mies. Mitä hyötyä on teillä siitä, että minulle rangaistusta tuotatte?
— Asia on tutkittava ja selvitettävä. Sinä viivyt täällä, kunnes
Asta on ehtinyt tänne saapua, sanoi Iredsh ankarasti.
Shiruje huomasi nyt, ettei muu ollut edessä, kuin tapahtumien kehityksen odottaminen ja kohtaloonsa alistuminen, jos se oli välttämätöntä. Hän laskeusi jalat ristissä istumaan nurmikolle, ja hänen tiheiden kulmakarvojen suojassa piilevät tirkistelevät silmänsä tuijottivat eteensä, mitään erityistä tunnetta ilmaisematta.
Iredsh ja Haoma vetäytyivät takaisin viileän lähteen luo istumaan.
Jo nuorena oli Haoma kuullut puhuttavan niin kutsutuista häpeävangeista, joiden sanottiin olevan kahlehditut vuoristorotkoon. Mutta kaiken, mikä näitä onnettomia koski, pitivät vanhemmat ihmiset salassa. Vanhemmaksi vartuttuaan, sai Haoma tietää, että nämät vangit olivat henkilöitä, jotka uskonnollisista syistä oli elinajaksi kallioseinään kahlehdittu. Vanhoiksi tultuaan he vietiin korkealle vuoren huipulle, josta he syöstiin alas kuiluun. Surkeana elinaikanaan annettiin heille huonoa ruokaa, jopa heitä, riippuen heidän erehdyksensä laadusta, ruoskittiin usein raipoilla.
Monet olivat ne Avestan säännöistä poikkeavat teot, joista tämä parsien pyhä kirja määräsi näin ankaran rangaistuksen. Koiran raatoon kajoaminen, johon vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta olivat tehneet itsensä syypääksi, oli Avestan käsityksen mukaan niitä tekoja, jotka eivät maan päällä olleet sovitettavissa. Myöhään yöllä olivat Salfer ja Arasta telttansa pihalta korjanneet pois kuolleen vahtikoiransa pahasti haisevan raadon. He olivat päättäneet tämän jälkeen monasti toimittaa puhdistavia kylpyjä ja toimeenpanna erityisiä sovitusuhreja Ormuzdille tuon vanhan kiellon loukkaamisesta. Sillä seuraavana päivänä oli Salferin tyttären, Sindochtin, ja nuoren Vohumenon kihlajaisjuhla, ja tätä tilaisuutta varten, joka juhlallisesti oli vietettävä Salferin kotilieden ääressä, tahtoi hän poistaa koiranraadon, joka levitti ympäristöön ruttoa tuottavaa hajua. Tänä myöhäisenä yön hetkenä sattui Shiruje olemaan liikkeellä ja näki, miten Salfer ja hänen poikansa Arasta kuollutta koiraa syrjemmälle kuljettivat. Ja seuraavana päivänä Shiruje kiiruhti ilmaisemaan tämän teon herbedeille. Vohumeno, Salferin tyttären sulhanen, ilmestyi Salferia ja Arastaa tuomittaessa herbedien eteen heitä puolustamaan. Ja koska hän siinä parsien ylhäisten pappien kokouksessa lausui tuollaisen rangaistuksen olevan liian ankaran, sekä väitti koko sen Avestan kohdan ihmisten myöhäisemmäksi lisäykseksi, eikä suinkaan Zoroasterin pyhän, ormuzdillisen ilmoituksen tuottamaksi uskon määräykseksi, huudettiin häntä Avestan opin pilkkaajaksi. Ja yhdessä Salferin ja Arastan kanssa tuomittiin hän häpeävangin elinkautiseen vankeuteen vuoristossa. Viisi vuotta olivat nämät kolme onnetonta jo kituneet vankilarotkossaan. Ja ellei kuolema heitä aikaisemmin armahtanut, odotti heitä harmaan vanhuuden ja heikkouden tultua viimeinen huimaava retki vuoren huipulta pohjattomaan kuiluun ja ijäisyyden helmaan.
Tämä muistui Haoman mieleen ja hän kääntyi isänsä puoleen ja virkkoi:
— Minäkin olen samaa mieltä kuin onneton Vohumeno, että tuo vuoristovankien rangaistus on liian ankara, ja että ne Avestan paikat, jotka sellaista määräävät, ovat raakamielisten ihmisten myöhäisempää lisäyksiä.
— Paljon on Avestassa sellaista, — selitti Iredsh — jota meidän aikamme jo vaatisi siitä pois karsittavaksi. Mutta sitkeästi pitävät herbedit puustavista kiinni, ja senpä vuoksi saattaa jokainen parannus varsin hitaasti päästä voitolle.
— Mutta nuo luonnottomat kohdat ovat mitä pikimmin pois karsittavat. Minä tahdon tarmokkaasti tällaisen uudistuksen puolesta taistella. Ja sinä, isäni, varmaan olet minua arvollasi ja neuvoillasi auttava.
— Avullani ja neuvoillani sinua tässä yrityksessä kernaasti tuen. Kuitenkin asia on arkaluontoinen, ja siihen on varsin varovasti kajottava.
— Ensimäinen ja kipein epäkohta on vankien kituva elämä ylhäällä vuoristorotkossa. Heidän ylenmääräinen kärsimisensä ei voi olla Ormuzdille mieluinen, eikä voi hänen valtaansa laajentaa. Se ei voi muuta tehdä, kuin tuottaa Ahrimanille tyydytystä ja lujentaa hänen valtaansa. Tänään on parsien riemupäivä; tänään tulisi tehdä suuri ja jalo teko, joka samalla olisi oikeuden teko. Vuoristovangit pitäisi tänään vapauttaa, sillä liian paljon he jo ovat saaneet kärsiä.
— Heidän vapautustaan olen minäkin, Haomani, usein säälivin mielin ajatellut. Mutta suuri on useiden herbedien vastustus oleva, ja pelkään, että heidän tyytymättömyytensä on juhlan tärvelevä. Myöhemmin ottakaamme asia ajaaksemme.
— Pahemmin on se tieto, että nuo onnettomat yhä kärsivät, juhlatunteita häiritsevä. Isäni, koettakaamme tänä riemun päivänä toteuttaa suuri työ.
— Herbedien kokous yksin saattaa sellaiset asiat päättää.
— Kutsu siis kokoon herbedit. Saata puheellasi heidän sydämensä heltymään, selitä, että shaahin armo, että Ormuzdin meille tuottama vapaus velvoittaa meitäkin armoa ja vapautta jakelemaan. Rukoilen sinua, isä, että tämän hartaan pyyntöni täytät, sillä tunnen koko sydämeni voiman minua tähän vapautustyöhön pakoittavan.
— Aiottu tekosi on vaarallinen, ja saattaa sinun tulevalle toiminnallesi herbedien puolelta tuottaa paljon vaikeuksia ja vastustusta. Mutta joskohta kokenut harmaa pääni ensin epäröiden pudisteleikse yrityksellesi, tajuaa sydämeni nuoren povesi toiminnan hehkun. Nopeasti aate mielessäsi vireille välkähtää; häikäilemättä ja täydesti näyt sen palvelukseen antautuvan. Suojelkoon Ormuzd sinua pahoista selkkauksista elämän tiellä. En tahdo pyyntöäsi kieltää. Olen kutsuva herbedit koolle ja asian heille esittävä. Ehkä ainakin saamme aikaan helpoitusta vankiparoille.
Liikutettuna heittäytyi Haoma isänsä eteen ja liitti hänen molemmat kätensä omiin käsiinsä sekä suuteli, suuren kunnioituksen osoitteeksi, isänsä viitan helmaa.
Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan, luo lähetetty palvelija oli jo hetki sitten saapunut, mutta oli, kuullessaan destur mobedin ja hänen poikansa keskustelun, pysähtynyt matkan päähän, tuuhean plataanin juurelle, odottamaan. Haoman noustua seisaalle, astui palvelija destur mobedin eteen ja kertoi, että Asta illalla pidettävää juhlaa varten oli lähtenyt vuoristoon kauriin ajoon, ja ettei hänen talossaan ollut muita kotona, kuin vanha, toissilmäinen palvelijatar, joka ei kotiväen paluusta mitään tietänyt.
Toivon välke valaisi nurmikolla kykkivän Shirujen kuivettuneita kasvoja, jotka vihan ja pelon sekaisten värähdyksien liikuttamina olivat seuranneet Iredshin ja Haoman äskeistä keskustelua.
— Vai aijotaanko häpeävangit kokonaan vapauttaa — näin ajatteli Shiruje itsekseen — Oliko hän täten menettävä ammattinsa! Entä melkoiset ruokavarat, jotka hän aina vankien annoksista itselleen eroitti. Nekin hän oli menettävä. — Sehän oli todellinen Ahrimanin lähettiläs ihmishaamussa, tuo Haoma. Mutta ei vielä ollut sanottu, että hän, vaikka olikin destur mobedin poika, oli pääsevä pyrintöjensä perille. Ja mitkä pyrinnöt sitten! Nehän olivat ilmeisesti ristiriitaiset Ormuzdin Avestassa ilmoittamalle opille. Näin ajatellessaan, sai Shiruje rohkeutta, kepsahti pystyyn, lähestyi destur mobedia ja huudahti:
— Et saattane suostua poikasi pyyntöön, destur mobed. Et saattane vastustaa Avestan säädöksiä, sinä, joka itse olet sen ylin vartija. Et myöskään saattane vetää päällesi koko heimon paheksumista!
Närkästyneenä nuhteli häntä Iredsh sanoen:
— En ennen ole sinun neuvojasi kaivannut. En nytkään niitä ole pyytänyt. Katso vaan itse, miten selität syyt ruokapussisi niukkaan sisällykseen.
Shiruje, muistaen nyt sen tukalan tilan, johon hänet äskeinen pussin paljastus oli saattanut, katsoi parhaaksi muuttaa menetystapaansa ja lausui imartelevalla nöyrällä äänellä:
— Ormuzd minua estäköön viisaalle destur mobedille neuvoja jakelemasta. Sydämeni vaan pakoitti minua lausumaan varoituksen sanoja.
Ja vanha kyyryselkä kumarsi moneen kertaan Iredshin edessä.
Halveksiva katse oli ainoa vastaus, jonka Iredsh hänelle soi.
Haoma ilmaisi aikovansa itse lähteä vuorirotkolle vankien tilasta selkoa ottamaan ja Shirujen tunnollisuutta tutkimaan.
Tämän kuultuaan, tahtoi Shiruje pussineen päivineen lähteä matkaansa, mutta Iredsh pysäytti hänet sanoen:
— Sinä jäät tänne, Shiruje, Haoman paluuta odottamaan. Tuolla takapihalla on odotuspaikkasi.
Shiruje mennä tallusteli takapihalle päin. Iredsh lähetti herbedejä kokoukseen kutsumaan, sillävälin kun Haoma poistui telttaan vangeille ruokaa noutamaan.