KUUDES LUKU.
Kulkiessaan telttapihan halki, huomasi Haoma ison majan vieressä olevan tilavan teltan edessä sisarensa Armaitiksen, jolla oli kukkaskori kädessä.
— Teetkö valmistuksia illan juhlaa varten? kysyi Haoma häneltä.
— Olen siistinyt ja koristanut sinun makuutelttaasi, Haoma — vastasi Armaitis. — Olen siroittanut permannolle tuoksuvia kukkia, jotta unesi kotia palattuasi olisivat kauniit.
Haoma muisti sen hiljaisen hellyyden, jota Armaitis aina häntä kohtaan oli osoittanut, ja nähdessään siinä edessään sisarensa kauniit kasvot, hän tuli ajatelleeksi, miten paljoa hän sai kaivata yksinäisessä erakkoasunnossa, ollen vailla kodin hellyyttä ja ihmisten seuraa. Hän virkkoi:
— Olet aina hyvä, Armaitis. Saat minun puolestani nähdä paljon vaivaa.
Armaitis oli harvapuheinen, eikä hän nytkään ruvennut pitemmältä toimenpiteitään selittämään. Hän loi vaan syvistä silmistään veljeensä puhuvan katseen, joka sisälsi seuraavaa:
— Vapaasta tahdosta ja kernaasti teen sinulle sen vähäisen, minkä teen.
Äänetönnä hän jatkoi työtänsä. Käskettyään Sevaren panemaan koriin ruokavaroja vuoristovangeille vietäväksi sekä otettuaan tämän nuoren palvelijan oppaaksi mukaansa, läksi Haoma kulkemaan vankien surullista olopaikkaa kohti. Kapea polku johti öljypuiden ja jyrkästi törröttävien kallioseinien ohitse yhä ylöspäin. Heidän hetken äänettöminä astuttua edelleen, kysyi Haoma:
— Oletko ennen käynyt vankien luolalla, Sevare, koska näyt tuntevan tien? En itse ole siellä asti koskaan käynyt.
— Luulenpa löytäväni — vastasi Sevare. — Kerran liikuin tuolla ylempänä vuoristossa ja kuulin haikeata vaikeroimista, ikäänkuin joku olisi ollut suuressa hädässä tai kuoleman vaarassa. Kun riensin siihen suuntaan, mistä tämä ääni tuli, saavuin rotkoaukolle, ja kun katsahdin sisälle, näin puolipimeässä kolme vankia ja miehen heitä ruoskimassa. Arvasin heti, että tämä oli häpeävankien rotko ja pakenin tuota kirottua paikkaa.
— Luuletko todella, että tuo paikka on kirottu?
— Niin sanotaan; öisin kuuluvat pahat daivit liikkuvan luolan tienoilla ja käyvän vankeja kiduttamassa. Silloin ei ole hyvä eksyä niille seuduille. Saastutetuksi ja onnettomaksi tulisi se, joka silloin luolassa kävisi.
— Tuo on pelkkää kuvittelua. Tiedätkö, Sevare, että nuo vankiparat saavat turhaan ja viattomasti kärsiä. Ja minä aion lohduttaa heitä ja vapauttaa heidät.
Tämän kuultuaan näytti Sevare kovin tyrmistyneeltä ja vasta hetken kuluttua sai hän soperretuksi:
Mutta ovathan he Avestan pilkkaajoita!
— Eivät ole Avestan pilkkaajoita, selitti Haoma. Mutta sitä on sinun nyt vaikea ymmärtää. Myöhemmin olen sinulle ja teille kaikille sen selittävä.
Salaperäisenä ja omituisena oli Sevare aina pitänyt Haomaa, erakkoa. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, oli hänestä vallan käsittämätöntä. Itse destur mobedin poika meni häpeävankien luo heitä lohduttamaan. Ei hän enää tietänyt, mitä ajatella.
Polku kävi yhä kaidemmaksi, yhä jyrkemmäksi. Äänettöminä he kiipesivät sitä ylöspäin, ja tuon tuostakin saivat he käsin tarttua kiinni kalliopensaaseen tai kivensärmään pysyäkseen polulla. Viimein päättyi polku tasaiseen paikkaan, jolla kasvoi kookas sykomoripuu.
— Tuossa on merkkipuu, huudahti Sevare. Tässä vallan lähellä on vankien luola.
Sykomorin luo tultuaan, näkivät he todella läheisessä jyrkässä kallioseinässä aukon.
— Tuossa se on — virkkoi Sevare, ojentaen ruokakorin Haomalle, ja vetäytyen taikauskoisen pelon ilme kasvoissa sykomorin juurelle odottamaan.
Haoma otti korin ja lähestyi aukkoa. Se oli niin matala, että siitä täytyi puoleksi ryömien mennä sisälle, ja se päästi ainoastaan hämäräisen valon rotkoon. Kun Haoma kumartui tähän aukkoon, tunsi hän luolasta virtaavan vastaansa pahalle löyhkäävän ummehtuneen ilman, joka oli niin vastenmielinen, että hän ehdottomasti veti päänsä takaisin. Sykomorin runkoon nojautuva Sevare, joka jännityksellä oli seurannut Haoman kaikkia liikkeitä, käsitti tämän hänen peräytymisensä pelon aiheuttamaksi ja huusi herralleen:
— Lue rukous Avestasta, valtijaani poika, niin astut vaaratta tuohon kirottuun pesään!
Haoma rauhoitti häntä sanoen:
— Ole huoleti minun puolestani, Sevare. Ei tässä ole mitään vaaraa.
Sitten hän meni kyyrysissään sisälle luolaan. Kamala näky kohtasi hänet sen hämärässä. Kolme olentoa oli siinä seiniin kanteilla kiinnitettyinä. He olivat kalpeat ja laihtuneet. Varsinkin vanha Salfer oli laiha Ja kuihtunut kuin luuranko, ja hän loikoi enemmän ruumiin kuin elävän olennon kaltaisena mädänneillä oljilla. Hänen poikansa Arasta oli myös nääntyvän näköinen, joskohta hänen nuoret voimansa näyttivät hieman paremmin kestäneen tämän kurjan olopaikan riuduttavaa ilmaa. Laihtunut ja sairaan näköinen oli myös kookasvartaloinen Vohumeno, kolmas vangeista, vaikka tämä inhoittava luola ei ollut kyennyt kuihduttamaan hänen voimakkaita jäntereitään ja lihaksiaan. Heidän kahleensa olivat niin lyhyet, että he hädintuskin saattoivat paneutua pitkäkseen.
Kuultuaan outoja ääniä, olivat vangit kummastellen tähystäneet aukkoa. Haoman ilmestyttyä luolaan, loi vanha Salfer häneen syvälle kuoppiinsa vajonneet himmeät silmänsä ja kysyi heikolla vapisevalla äänellä:
— Onko jo loppuni hetki viimeinkin saapunut? Joko tulet minua syöksemään vapautukseni kuiluun?
Näin sanottuaan hän suurella vaivalla kohosi paljasten, laihojen käsivarsiensa nojaan puoleksi istuvaan asentoon, paremmin nähdäkseen outoa tulijaa.
— Olen ystävänne — virkkoi Haoma; tulen teitä lohduttamaan ja vapauttamaan.
Uskomattomalta tuntui tämä vangeista, ja vanha Salfer kysyi epäillen:
— Oletko Ahrimanin lähettämä henki, joka turhilla lupauksilla meitä ilkut? Vai näenkö unta? Vohumeno, Arasta, näenkö unta?
Syvällä miehekkäällä äänellä vastasi Vohumeno:
— Olet hereillä, Salfer, kuten myös me molemmat.
Haihduttaakseen heidän pitkällisen kärsimyksensä synnyttämän toivottoman epäilyksen, lisäsi Haoma:
En ole mikään henki, olen destur mobedin poika, Haoma. Maan hallitsija on julistanut vapauden parseille; minä koetan hankkia vapauden teillekin.
— Voitko vannoa Ormuzdin nimeen, ettet meitä petä — kysyi vielä
Salfer.
— Vannon Ormuzdin nimeen, että olen ystävänne, ja etten teitä petä.
Nyt vasta rupesi vankien epäluulo haihtumaan. Mutta heidän oli vielä vaikea käsittää ja uskoa tätä odottamatonta sanomaa huojennuksesta ja vapaudesta.
Haoma muisti nyt, että vangit tarvitsivat ruokaa, ja hän rupesi jakelemaan heille mukaan ottamiaan lihapaloja, riisikakkuja, nisuleipiä ja hedelmiä.
— Syökää ja virkistäkää itseänne — sanoi hän. — Sitten tahdon lähemmin jutella kanssanne tilastanne.
Pitkät ajat nälkää nähneet ja kituneet vangit kävivät viipymättä ahneesti käsiksi saamiinsa ruokiin. Nähdessään heidän tavattoman ruokahalunsa ja muistaen heidän pitkän paastoaikansa, varoitti Haoma heitä lempeästi:
— Suon teille kernaasti ruokaa, niin paljon kuin syödä jaksatte. Mutta olkaa varovaiset ystäväni, sillä monivuotisen nälkänne jälkeen voi liika syöminen teitä vahingoittaa.
Mutta tässä oli vaikea sanoin ehkäistä heidän syömäintoaan, jonka vuoksi Haoma kaasi vahvistavaa marjamehua pikariin ja ojensi sen vuoroin hoidokkailleen.
Kun Sevare vankien syödessä ei enää kuullut puheen huminaa luolasta, rupesi hän pelkäämään, että herransa oli joutunut johonkin vaaraan. Vaivoin voittaen taikauskoisen sisäisen vavistuksensa hän lähestyi luolan aukkoa ja huusi:
— Oletko hädässä, destur mobedin poika? Ormuzd sinua suojelkoon!
— Rauhoitu, Sevare, — vastasi Haoma. — Ei minua mikään vaara uhkaa.
Kääntyen vankien puoleen hän jatkoi:
— Tahtoisinpa nyt kuulla, miten teitä on kohdeltu täällä. Sain äsken kiinni Shirujen, joka oli tulemassa tuomaan teille kolmea kuivanutta leipäpalaa. Oliko tämä vaan tilapäistä, vai onko ruokanne ennenkin ollut yhtä niukkaa?
— Shiruje, tuo kirottu mies! — huudahti Vohumeno. — Jo vuosikausia hän on meitä nälällä kiduttanut.
— Älä kiroa, Vohumeno — varoitti vanha Salier. — Tänä hetkenä ainoastaan siunaukset liikkukoot huulillamme.
— Kuivilla leipäpaloilla ja vedellä hän on meitä hengissä pitänyt — jatkoi Vohumeno. — Joskus on hän henkipitimiksi tuonut jonkun lihapalan. Mutta siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi lihaa näimme.
— Ja sekin on ollut vanhaa ja puolimätää — selitti Arasta, joka sitä ennen tylsämielisen näköisenä oli kuunnellut muiden puhetta, mutta joka nyt ruuasta näytti virkistyneen.
— Ei kyllin siinä, että meitä on puoleksi nälkään näännytetty; tavan takaa tuo sydämetön Shiruje ruoskii meitä, niin että iho tulee verille ja täyteen paisumia — virkkoi Salfer.
— Tuolla nurkassa on hänen aseensa, — sanoi Vohumeno, viitaten kädellään vastapäistä pimeää soppea kohti.
Haoma meni hapuillen osoitettua nurkkaa kohti ja löysi sieltä sauvan päähän kiinnitetyn nahkaisen ruoskan, joka oli täynnä solmuja ja pieniä rautapiikkejä. Kiivaasti hän viskasi kidutusaseen luolan aukosta ulos.
— Kyllä siitä kiduttajasta nyt vapaudutte; olen jo kuullut tarpeeksi hänen ilkeyttään — huudahti hän.
Kun ruoska nopeaa vauhtia lensi ulos luolan aukosta, piti Sevare sitä selvänä merkkinä siitä, ettei kaikki sisällä ollut, kuin olla piti. Hän keskeytti rukouksensa, jota hän paraikaa luki sykomorin juurella ja huusi:
— Tulenko avuksesi, destur mobedin poika?
Ja vähän kärsimättömänä vastasi Haoma aukolta:
— Rauhoitu toki. Olenhan jo sanonut, etten apuasi tarvitse.
Sevare vaikeni, jatkoi rukoustaan ja luuli että hänen herransa pian oli noiduttu ja että hän oli jäävä luolaan ikipäiviksi.
— Miten ajattelet meidät pelastaa? — kysyi Vohumeno. — Miten muutat herbedien ja kansan mielet?
— Isäni on puolellani, ja olen taisteleva, kunnes saan kansan taivutetuksi. Eläkää vaan hyvässä toivossa ja odottakaa. Isäni on kutsunut koolle herbedit. He neuvoittelevat paraikaa, minäkin aion rientää sinne.
Vanha Salfer kohoitti äänensä:
— Kiitetty olkoon Ormuzd, joka viimeinkin on leppynyt, joka lähettää meille lohdutusta ja pelastuksen toivon. Kiittäkää myös te muut Ormuzdia!
Synkkänä virkkoi Vohumeno:
— En enää usko Ormuzdia, en Ahrimania. En saata kiittää muita, kuin destur mobedin jaloa poikaa.
Näin sanoen hän ylpeästi ravisteli kahleitaan, ikäänkuin olisi tahtonut ne murtaa ja jo niistä vapautua, sekä oikaisi kookkaan, jäntereisen vartalonsa suoraksi.
— Miksi niin puhut? — kysyi Haoma, alakuloinen väre äänessä. — Pitkä kärsimyksesi on saattanut sinut katkeraksi. Ketä sitten uskoisit, kehen luottaisit, ellet Ormuzdiin, kaikkein ylevimpään ja paraimpaan?
— Uskon vaan ihmissydänten hyvyyteen ja pahuuteen. Hyvien ihmisten luku on pieni, pahojen suuri — vastasi Vohumeno. — Ainoastaan silloin kun hyvät ovat vahvat, saattaa onni tai onnen välkähdys tulla kärsivien osaksi. — Sydämesi hyvyyttä kiitän, destur mobedin poika, sitä ylistän, jos sorretun miehen kiitos sinusta voi olla jonkun arvoinen.
— Panen kiitokseesi arvoa, mutta en sitä omista itselleni. Sillä jonkun hyvän hengen lähetti Ormuzd varmaankin tielleni ohjaamaan askeleitani luoksenne.
Ennen poistumistaan Haoma vielä virkkoi:
— Lähden taistelemaan puolestanne, enkä lepää, ennenkuin teidät olen vapauttanut. Jääkää Ormuzdin haltuun!
— Ormuzdin siunaus askeleitasi johtakoon — huusivat Salfer ja
Arasta.
— Siunattu olkoon hyvyytesi — virkkoi jäähyväisiksi Vohumeno.
Kun Haoma taas oli palannut raittiiseen ulkoilmaan, päästi hän helpoituksen huokauksen, sillä läkähdyttävän ummehtunutta oli ilma ollut luolassa. Sevare rukoili yhä polvistuneena sykomorin juurella ja oli rukoukseensa niin vaipunut, ettei hän ensin huomannut Haoman tuloa.
— Nyt on meidän joutuisasti palaaminen kotia — sanoi Haoma, ja
Sevare kavahti peljästyneenä pystyyn.
— Kiitos Mithran, huudahti hän, joka sinua tuossa pahuuden pesässä on suojellut ja sinut onnellisesti ulos auttanut!
Haoma ei ruvennut sillä haavaa lähemmin selvittelemään vankien tilaa eikä Sevaren pelon oikeutusta. Kiireisesti alkoivat molemmat palata takaisin parsien pääkylään.