SEITSEMÄS LUKU.
Herbedit, puettuina pitkiin valkoisiin viittoihin, joita keltaiset nahkavyöt pitivät koossa, olivat jo hetken aikaa olleet pyhässä neuvoittelulehdossa. Iredsh ei ollut vielä aloittanut neuvoittelua, vaan odotti Haoman paluuta. Kun Haoman solakan korkea vartalo tuli näkyviin vuoripolulla, lähestyivät herbedit isoa suihkulähdettä toimittaakseen tavanmukaisen käsien pesun. Kun Iredsh ensin oli käsiään vedellä valellut, noudattivat herbedit ja viimein Haoma hänen esimerkkiään. Sitten he asettuivat marmori-raheille, vakavina odottaen neuvoittelun alkua. Haoma, jolla tosin jo oli herbedin arvo, mutta joka ei vielä ollut toimittanut tuliuhria, asettui istumaan plataanin juurella olevalla turpeelle. Iredsh istui ylimmällä kunniasijalla herbedien edessä.
Hän aloitti juhlallisella äänellä: — Olen kutsunut teidät tänne tekemään päätöstä pyynnön johdosta, jonka poikani Haoma tänään on lausunut. Tänä riemupäivänä, jolloin meille on myönnetty vapaus, tahtoisi hän, että lahjoittaisimme vapauden myös niille vangeille, jotka jo monta vuotta ovat kituneet vuoristoluolassa.
Tämän kuullessaan säpsähtivät herbedit ja näyttivät kovin hämmästyneiltä. Destur mobedin ehdoitus oli heistä vallan odottamaton ja tavaton. Siksipä kului hetki, ennenkuin kukaan heistä sai sanaakaan sanotuksi. Viimein eräs vanhempia herbediä, nousi seisaalleen ja virkkoi, nojaten paksuun käyräpäiseen sauvaansa:
— Perin outo on tämä asia, jonka meille ilmoitit, destur mobed. Vankien vapautus olisi laiton, olisi vastainen Avestan pyhille säädöksille.
— Se olisi laiton, laiton… mutisivat muut herbedit.
Iredsh näytti hieman levottomalta, sillä hän huomasi nyt liian äkkipikaa suostuneensa Haoman pyyntöön, ja tätä vaikeaa asiaa ja sen käsittelyä tarkemmin pohtimatta kutsuneensa herbedit koolle. Ja mitä hän nyt oikeastaan saattoi sanoa esittämänsä asian puolustukseksi? Olivathan herbedit oikeassa, että vankien vapautus soti Avestan säädöksiä vastaan. Juuri hän mietti jotakin sentapaista, että ehdoitus tosin oli ankarasti katsottuna laiton, mutta että parsien osaksi tullut suuri onni saattoi oikeuttaa heitä toisin menettelemään, kun Haoma nousi seisomaan. Hänen silmissään loisti vakaumuksen ja innon tuli, ja varmalla sointuvalla äänellä hän puhui:
— Noiden ihmisparkojen vankinapitäminen ja kiduttaminen ei voi olla Ormuzdille mieluinen teko. Sillä Ormuzd on hyvyyden ja elämän lähde, eikä suinkaan kernaasti näe elämän riutuvan ja auttamattomasti surkastuvan. Avestakin opettaa, että missä kärsimys on ylenmääräinen, siinä on Ahriman joukkoineen ollut työssä…
Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun herbedien istuimilta rupesi kuulumaan puoliäänekästä murinaa. Mustapartainen Naotara, joka salaa toivoi Iredshin jälkeen destur mobedin arvoa joko itselleen tai pojalleen, kuiskaili ahkeraan ympärillä istuville herbedeille, antaen heille neuvoja, miten piti puhua ja menetellä. Itse hän ei tavallisesti paljoa puhunut, voidakseen paremmin peittää aikomuksensa; sen sijaan hän toimi salaa ja kuiskasi yllytyksen sanoja puoluelaistensa korviin.
Gershasp, pelkäämättömän näköinen, laiha herbedi, joka istui ensi rivissä, nousi Haomaa vastustamaan:
— Suuret ovat tietosi pyhistä opeistamme, destur mobedin poika, ja elämäsi tiedetään myös nuhteettomaksi, mutta liian rohkeat ovat sanasi, ajattelemattomasti rupeat pyhän Avestamme säädöksiä arvostelemaan, ja kumoamaan. Varo Ormuzdin vihaa!
Hänen silmänsä säihkyivät intohimoisesti ja koko hänen ulkomuodostaan huomasi, että hänen sisällään riehui katkeran paheksumisen tunteet, joita hän vaan vaivoin hillitsi, asettamalla sanansa niin lievään muotoon kuin suinkin.
— Pyhää oppiamme en ajattelemattomasti arvostele — huomautti tämän johdosta Haoma; — olen päinvastoin tarkoin punninnut kaikkia oppimme kohtia. Mutta yhä enemmän on se vakaumukseni vahvistunut, että aikojen kuluessa Zoroasterin ilmoitettuun oppiin ihmiset ovat tehneet lisäyksensä. Ja se säädös, jonka nojalla vankeja kidutetaan, on varmaankin ihmisten järjetön lisäys.
— Missä ovat todistuksesi?… Millä todistat vakaumuksesi? — kuului monelta taholta herbedien sijoilta.
Iredsh, joka levottomana oli seurannut keskustelun saamaa käännettä, tahtoi saattaa asiat vähän toiselle tolalle virkkaen:
— Emme ole tulleet tänne kiistelemään Avestan opinkappaleista, emme siitä, mikä niihin aikojen kuluessa on lisätty. Tässä on kysymys poikkeustapauksesta, syvän kiitollisuutemme osoituksesta Ormuzdille. Onhan heimomme vuosisatoja kitunut maan valloittajan raskaan ikeen alla. Ormuzd on taistellut puolestamme ja viimein voittanut. Meille on harvinainen päivä, vapauden päivä, koittanut. Ainoastaan harvinaisella armonteolla saatamme Ormuzdin hyvyyttä ylistää.
— Destur mobed on oikeassa, sanoi vanha Gurase, joka oli Iredshin ystävä ja taipuvampi vapaampaan ajatuskantaan. — Tässä ei ole kysymyksessä Avestan opin muuttaminen ainaiseksi, vaan ainoastaan tilapäinen ja tavaton kunnianosoitus Ormuzdille. Luulenpa siis, että Ormuzd on pitävä otollisena vankien vapautuksen.
Mustapartainen Naotara rupesi tämän johdosta taas ahkerasti kuiskailemaan.
— Gurase on kaukaa vangitun Salferin sukua — kuului joku herbedeistä puoliääneen mutisevan.
Mutta destur mobedin ja Gurasen puolustuksen johdosta nousi herbedien ensi rivissä istuva Gershasp taas puhumaan:
— Jos tahdomme Ormuzdille tavatonta ylistystä osoittaa, niin miksi emme pikemmin lisää tuliuhrien lukua? Rikommehan Ormuzdin Avestassa nimenomaan ilmoittaman pyhän tahdon, jos vapautamme häpeävangit.
Haoma, joka hetken aikaa kärsimättömänä oli odottanut sanan vuoroa, nousi taas, posket hehkuen, seisomaan.
— Meillä on vielä toinenkin syy vapauttaa vangit — sanoi hän. — Kävin äsken heidän luolassaan ja näin omin silmin, kuinka ylenmäärin heitä kidutetaan, kuinka he ovat saaneet kärsiä monta vertaa enemmän, kuin mitä säädökset määräävät.
— Hän on käynyt häpeävankien luona — mutisivat herbedit. — Ja
Naotara pani taaskin kuiskeensa liikkeelle.
— Shiruje on ollut luonnottoman kova vartija — jatkoi Haoma. Hän ei ole yksistään kiduttanut vankeja niukalla ruualla, vaan on sen lisäksi raadellut heitä kamalalla ruoskalla, jonka pelkkä näky jo herättää kauhua. Vankien asunto on lisäksi likainen ja huono. He eivät näe päivän valoa, eivätkä koskaan saa pestä jäseniään. Ja kun uni viimein tuottaa heille lievennystä suurista tuskistaan, täytyy heidän vaipua alas lepäämään mädänneille oljille.
— Kovaa vankeutta ja suurta kärsimystä, jopa lopulta kuolemankin säätää pyhä lakimme Avestan pilkkaajille — tiuskaisi Gershasp.
— Mutta se, minkä vankiparat ovat saaneet kärsiä, käy yli noiden vanhojen määräystenkin, — vastusteli Haoma. Shiruje, tuo konna, on antanut heille vaan kolmannen osan säädetyistä ruoka-annoksista. Sen saattaa isäni, sen saatan itse, sen saattaa palvelija Sevare ja vangit todistaa.
— Tämä on myös tärkeä seikka, josta tahdoin kanssanne puhua — huomautti Iredsh, joka havaittuaan herbedien ankaran vastustuksen jo piti vankien vapautusta turhana yrityksenä, ja joka puolestaan aikoi tyytyä vankien tilan parantamiseen ja heidän kärsimyksiensä lieventämiseen.
Hän jatkoi:
— Shiruje on käyttänyt tointansa omaksi hyödykseen. Hän on itselleen ottanut vangeille vietäviä ruokavaroja. Destur mobedinanne vaadin, että häntä on tarkoin tutkittava, että hän on eroitettava toimestaan ja ankarasti rangaistava. Vaadin vielä, että hänen jälkeisensä vanginvartija on asetettava silmälläpidon alaiseksi.
— Oikein puhuit, destur mobed — huudahti Gurase.
Muut herbedit pysyivät ääneti, odottaen asian kehitystä.
— Kutsukaa Shiruje tänne — käski Iredsh lehdon laidalla seisovalle palvelijalle.
Äänettömänä odotti herbedien kokous vankienvartijan, Shirujen tuloa.
Hetken kuluttua palasi palvelija kertoen, että Shiruje oli kadonnut.
Juhlavalmistuksissa häärivät palvelijat olivat nähneet hänen heti
Haoman lähdettyä vankien rotkolle, lähtevän pois takapihalta ja
kiireisesti poistuvan Rhagaan päin vievää tietä pitkin.
— Hän on paennut — huudahti Haoma.
— Lähdettäköön häntä etsimään ja takaa-ajamaan, jos tarvitaan — sääsi Iredsh.
— Mahdotonta on hänen asiataan tässä käsitellä, tai hänen menettelyään vankeja kohtaan ottaa huomioon, ennenkuin hän on saatu saapuville — huomautti Gershasp. Ja hän lisäsi:
— Ehkäpä vangit ovat valehdelleet ja selittäneet kaikki omaksi edukseen. Asia on lykättävä toistaiseksi.
Silloin kiivastui arvokas Iredsh ja virkkoi nuhtelevalla äänellä:
— Oletko sinä, Gershasp, täällä ylin lain valvoja ja ylläpitäjä, koska pidät noin rohkeata ja ylpeätä puhetta. Luuletko minun aiheettomasti Shirujea syyttävän? Omin silmin olen nähnyt, miten hän oli täyttänyt ruokasäkin heinillä, ottanut tyhjän keitospullon ja kolme kuivanutta leipäpalasta vangeille vietäviksi. — Minun täytyy kokouksen edessä nuhdella sinua ajattelemattomasta ja kiivaasta puheestasi.
Veri kiehui Gershaspin suonissa, hän pyyhkäisi harmahtavaa partaansa ja keikahti pystyyn niin rajusti, että saattoi luulla hänen aikovan karata destur mobedin kimppuun. Muutaman askeleen hän astuikin Iredshin istuinta kohti, siinä hän pysähtyi. Hän tiesi, että suurin osa herbedejä oli hänen puolellaan, ja tämä teki hänet rohkeaksi. Senpä vuoksi hän kiivaana huusi:
— Vaikka oletkin sinä, Iredsh, lain ylin valvoja, vaikka sinulle on suuri valta annettu parissamme, muista, että herbedit ovat yhtä mahtava vastavalta, että meidänkin mieltämme on kysyttävä, ennenkuin päätös tehdään.
— On tarpeetonta, että muistutat minulle velvollisuuksiani. Ne tunnen ja muistan — virkkoi Iredsh, jo tyytyneenä ja arvokkaasti.
— Mutta koska olet ylin lain valvoja — jatkoi vielä ärtynyt Gershasp — miksi siis ryhdyt ehdoittamaan laittomia tekoja? Sillä vankien vapautus sotii pyhää lakiamme vastaan.
Iredsh ei ehtinyt vastata, ennenkuin Gurase nousi puhumaan:
— Ei suinkaan ole Ormuzdille otollista se, että tänä suurena armon ja ilon päivänä annamme sijaa katkeralle kiistalle ja tuimille riidoille. Herbedien vanhimpana vastustan myös niitä loukkaavia sanoja, joita Gershasp on sinkoillut rakasta ja kunnioitettua destur mobediamme kohtaan, jonka viisautta ja Ormuzdin mieleisyyttä ei kukaan epäile. Muistakaa — huusi hän kohoittaen heikkoa ääntään — että suuri Zoroaster pyhään opinrakennukseensa otti monta vankkaa peruskiveä Maagien opeista. Muistakaa, että Zoroasterin jälkeen viisaat miehet ovat hänen oppiinsa tehneet lisäyksiä. Eri aikojen vaatimukset ovat erilaiset. Meidän ajallamme on myös omat vaatimuksensa.
— Hän on vääräuskoinen — mutisi Gershasp vetäytyessään takaisin istuimelleen.
Haoma huomasi nyt, että hänen asiallaan oli varsin vähän menestyksen toiveita, koska herbedit sitkeästi pitivät kiinni oppinsa puustavista. Hän tiesi kyllä, että Gurasen lisäksi vielä muutama muukin herbedeistä oli hänen puolellaan, mutta he olivat häviävänä vähemmistönä. Kuitenkaan ei hän masentunut, vaan päätti viimeiseen asti taistella ajettavaksi ottamansa asian puolesta. Hän kohosi paikaltaan ja astui herbedien istuinten eteen; innostuksen puna peitti hänen kasvonsa ja hänen tummat syvät silmänsä kuvastivat paheksumista ja katkeruutta.
— Suuri onni velvoittaa ihmistä tekemään muitakin onnellisiksi, etupäässä poistamaan ylenmääräistä kärsimystä. Toivoin Ormuzdin suuren hyvyydentyön saattavan heltymään sydämenne, mutta petyin. Tietäkää siis — huusi hän kohoittaen molemmat kätensä ikäänkuin uhaten herbedejä kohti — tietäkää te kovasydämiset kaava-ihmiset, etten ole lepäävä, ennenkuin olen vapauttanut vankiparat. Viimeiseen hengenvetooni olen taisteleva heidän puolestaan.
Ja nähdessään herbedien uhkaavat synkät katseet, hän jatkoi:
— Katselkaa vaan minua uhkamielisinä, en teitä pelkää, en teidän edestänne väisty. Sillä tiedän että se asia, jota puolustan, on Ormuzdin syvimmän opin mukainen.
Herbedeissä syntyi tämän Haoman puheen johdosta suuri levottomuus ja kiukku. Toiset tahtoivat nousta häntä vastustamaan. Toiset taas pysyivät ääneti. Sillä Naotara oli kuiskannut:
— Älkää häntä enempää kiihoittako. Hänellä on voimakkaita suojelijoita takanaan. Parasta on tehdä hänelle tämä myönnytys.
— Voimakkaita suojelijoita takanaan — mutisi Gershasp puoliääneen, vaistomaisesti puristaen kouransa nyrkille.
Samassa syöksyi Iredshin luo eräs parsi hengästyneenä ja kertoi:
— Upea shaahin lähettiläs on saattoineen tulossa tänne. Tuossa tuokiossa hän on täällä.
Kuin salama iski tämä viesti kokoontuneisiin herbedeihin.
— Meidän on nopeasti päättäminen neuvoittelu, jotta voisimme arvokkaasti vastaanottaa shaahin lähettilästä, huomautti Iredsh.
Sitten hän kiireisesti kysyi: Kuka on valittava Shirujen sijaan vankien hoitajaksi?
— Silloin nousi Gustehem, eräs mustapartaisen Naotaran vieressä istuva herbedi istuimeltaan ja virkkoi:
— Joskohta herbedit ovat lausuneet arvelunsa vankien vapauttamisesta, lienee kuitenkin, lähemmin tarkastettaessa, painavia syitä, jotka kehoittavat meitä tällä kertaa päästämään heidät vapaiksi. Tänne saapuu nyt shaahin lähettiläs. Saattaisipa hänen kauttaan tulla shaahin tietoon, että meillä on vankeja, ja ehkä se ei häntä miellyttäisi. Heimomme yhteishyvän vuoksi ehdoitan siis, että vangit nyt heti vapautetaan.
Muutkin herbedit, ja niiden joukossa kiivas Gershasp, näyttivät pelkäävän Haoman vaikutusvaltaa hoviin, ja pitivät viisaimpana myöntyä. Naotaran viittauksesta he kaikki nousivat seisaalleen ja ojensivat käsivartensa ylös, huutaen:
— Vapautettakoot, vapautettakoot!
Ja tähän päättyi herbedien kokous.
Haoman mieli oli tuskin ehtinyt tyyntyä äskeisestä kiihoituksesta, ja vaikka hänen sydämensä pohjalla vielä piili katkeruus siitä, että herbedit vaan pelosta olivat suostuneet vankien vapauttamiseen, oli hän kuitenkin ylen iloinen, että vapautuksen hetki nyt jo koitti vangeille. Hän ei malttanut jäädä odottamaan shaahin lähettilään tuloa, vaan otti seuraansa pari palvelijaa — taikauskoinen Sevare sai nyt jäädä pois — ja lähti nopeasti kulkemaan vankien rotkolle päin.
Kiireisesti levitettiin kalleita intialaisia silkkimattoja destur mobedin teltalta pensasaidalle sekä jonkun matkaa tiellekin, sillä ylhäinen vieras lähestyi. Ja tuskin olivat valkeavaippaiset herbedit ehtineet ryhmittyä tien viereen destur mobedin aitauksen eteen ja destur mobed itse asettua aitauksen käytäväaukolle, kun jo tien käänteessä tuli näkyviin shaahin sanomantuoja, joka istui punaisella, jalokivistä säteilevällä satulavaipalla peitetyn valkean orhin selässä. Kolme saattajaa ratsasti hänen jälessään.
Iredsh astui ulos piha-aitauksesta ja meni paljastetuin päin shaahin lähettilästä vastaan. Tultuaan muutaman askeleen päähän hänen hevosestaan, pysähtyi Iredsh ja virkkoi:
— Terve tuloasi, shaahin viestintuoja! Samassa hän tunsi valkosen orhin selässä istujan Demuriksi, Hassan Ibn Alin pojaksi. Ja iloinen hymy levisi vanhuksen huulille.
— Terve tuloasi, jalo vieras! huusivat herbedit.
Kaksi Iredshin palvelijaa, jotka olivat pukeutuneet puhtaisiin valkoisiin liinavaippoihin ja nivoneet ympärilleen punapurppuraiset vyöt, pysäyttivät Demurin hevosen. Demur hypähti alas hevosen selästä ja astui kolmen saattajansa seuraamana Iredshin jälkeen destur mobedin pihalle, jossa hän ojensi Iredshille pergamentti-käärön.
— Tässä on teille shaahin ja isäni vahvistama vapauskirja, virkkoi hän, laskiessaan sen Iredshin käteen. Ja hän lisäsi:
— Shaahi on käskenyt, että se luettaisiin julki parseille.
— Siunattu olkoon shaahi, ja siunattu jalo isäsi, Hassan Ibn Ali, huudahti Iredsh.
Ja herbedit toistivat hänen huutonsa.
Teltan ovella ojensi Sevare ylhäiselle vieraalle vedellä täytetyn kultamaljan käsien huuhtomista varten. Kultamalja otettiin esille ainoastaan arvokkaimpien vierasten tullessa. Huuhdottuaan ja pyyhittyään kätensä, astui Demur seuralaistensa kanssa isoon teltta-asuntoon, jossa häntä pyydettiin istumaan korkealle musnud-patjalle. Iredsh istui hänen viereensä ja virkkoi:
— Tulit itse, suurvisiirin poika, shaahin kirjettä perille tuomaan.
Kasvojesi näky tuottaa meille suurta iloa.
— Mieleinen on minulle tämä tehtävä — arveli Demur. Jo olen usein muutoinkin aikonut käydä täällä lapsuuteni rakkaita seutuja tervehtimässä.
— Elät alati heimomme muistossa hilpeän luontosi ja meille ystävällisen mielialasi vuoksi. Kovin suureksi ja komeaksi olet tullut siitä, kun täällä viimeksi kävit. Silloin oli leukasi vielä parraton.
Demurin siinä jutellessa destur mobedin kanssa, kulki Armaitis vanhan Rudaben seuraamana teltan halki. Demur nousi patjaistuimeltaan ja tervehti häntä kohteliaalla syvällä persialaisella kumarruksella. Armaitis vastasi tervehdykseen, ja Rudabe kumarsi kyyryisen selkänsä vielä syvemmälle, niin että hän vähällä oli langeta pitkälleen maahan. Kuin hallitsijaa ainakin kunnioitti hän shaahin lähettilästä. Armaitis loi arkana ja kainona silmänsä alas, kohdatessaan suurvisiirin pojan hehkuvat katseet. Hänellä ei ollut turvanaan kasvoharsoa, sillä parsilaiset naiset eivät sitä käyttäneet. Ja täytettyään lyhyen kohteliaisuuden ylhäistä vierasta kohtaan, poistui destur mobedin tytär vanhan palvelijattaren seuraamana.
— Vaivoin tunsin hänet tyttäreksesi, Armaitikseksi — virkkoi Demur immen poistuttua. — Siitä on jo vuosia, kun hänet viimeksi näin. Kuinka hän on tullut solakaksi ja kauniiksi. Ja kuinka hänen silmänsä vivahtavat Haoman silmiin!
Iredsh hymähteli tyytyväisenä Demurin kiitoksesta ja sanoi:
— Niinhän nuoret kohoavat ja varttuvat. Me vanhat kutistumme kokoon ja kumarrumme vähitellen maata kohti.
— Missä on Haoma? — kysyi äkkiä Demur, joka nyt vasta huomasi ystävänsä poissaolon.
— Hän lähti äsken vuoristorotkolle vankeja vapauttamaan. Suuren ilosanoman johdosta herbedien kokous teki armahduspäätöksen.
Vilkasluontoista Demuria halutti heti lähteä vuoristoon Haomaa vastaan, osaksi uteliaisuudesta osaksi toivosta pikemmin tavata ystävänsä. Hän rupesikin, jätettyään telttapihalle seuralaisensa, joutuisasti astumaan Iredshin osoittamaa vuoripolkua, joka johti rotkolle päin.