KAHDEKSAS LUKU.
Vallan lähellä parsien kesäisiä teltta-asuntoja levisi avara tasainen kenttä. Sen laidalla kasvoi tiheä oliivilehto, ja sinne tänne itse kentälle oli istutettu jaloja etelän puita, kuten kassiapuita ja tuuheita ceylonilaisia silkkiplataaneja. Tuoksuvien zhasmiinien reunustamista suihkulähteistä pulppuili alinomaa ilmoille kirkkaita vesisateita. Iltaruskon hohde lepäsi vielä vuorten lumihuipuilla, mutta alempana tasangolla oli jo melkein pimeä. Sen vuoksi oli kentän laitaan sytytetty tulia, ja moneen paikkaan kenttää oli pystytetty maahan pitkävartisia ambrasoihtuja, joiden liekit valoisina leimusivat, ja jotka levittivät ilta-ilmaan myskinkaltaista hajuaan.
Tämä oli parsien juhlapaikka. Pitkin kenttää oli asetettu matalia pöytiä, ja niiden viereen istumapatjoja. Parsit, kirjavat juhlapuvut yllä, täyttivät kentän. He olivat kaikki seisaallaan, sillä herbedien ympäröimä Iredsh oli juuri Demurin vierestä kansalle julkilukenut shaahin armahduskirjeen, joka myönsi parseille vapaan itsehallinnon ja uskonnonharjoittamisen. — Jos he uskollisina ja levollisina alamaisina pysyvät — näin oli kirjeen loppu kuulunut.
Raikkaat ihastuksen huudot raikuivat kansan taajoista joukoista ilmoille. Ja kukin valmistautui asettumaan pöytänsä ääreen. Mutta torventoitotus, joka kajahti destur mobedin luota, osoitti, että hänellä vielä oli jotakin kansalle ilmoitettavaa, ennenkuin juhla alkoi.
— Kuka on valittava huomisen tuliuhrin toimittajaksi? — kysyi
Iredsh.
Lyhyen hiljaisuuden seurattua, kuului Gurasen, Iredshin ystävän, ääni:
— Poikasi Haoma on sopiva tuliuhrin toimittajaksi. Hän ensiksi toi meille ilosanoman.
— Onko se herbedien ja kansan tahto? — kysyi edelleen Iredsh.
— Haoma valittakoon, kuului kaikkialta.
Ja jos joku, etenkin herbedien joukossa, olisi halunnutkin panna ehdolle jonkun toisen, niin ei hän uskaltanut kohoittaa ääntänsä. Sillä Demurin ja hänen seuralaistensa läsnäolo näytti herättävän varovaisuutta ja pelkoa. Sangen tyytymätön oli mustapartainen Naotara, joka salaisesti toivoi, että hänen poikansa Aurva saisi tuon kunniakkaan tehtävän toimekseen. Aurva näet myöskin oli nuori herbedi, joka odotti ensikertaista uhritoimitusta. Mutta Naotara huomasi, että hänen silloin, kuten monasti muulloin, oli paras vaieta, sillä Haomalla oli nyt kansa ja valta puolellaan. Hän tyytyi siis ohimennen mutisemaan ystävänsä Gershaspin korvaan!
— Destur mobedin poika tupataan nyt kaikkialle.
— Kaikella on aikansa — kuiskasi hänelle vastaukseksi Gershasp, samalla merkitsevästi iskien silmäänsä.
Nyt alkoi juhla. Kansilla peitetyt, höyryävät padat, jotka kukin pöytäkunta oli saapuville tuonut, avattiin ja käytiin käsiksi parsien juhlaruokaan, karitsan paistiin ja riisipuuroon. Ken oli niin köyhä, ettei hänellä ollut karitsaa, oli vuoristossa kaatanut nuoren kauriin.
Iredshin pöytä oli kunniasijalla kentän keskellä. Lukuisat tuoksuvat ambrasoihdut leimusivat neliönmuotoon pystytettyinä tämän pöydän ympärillä. Sen ympärille oli myös levitetty komeita mattoja suojaksi vahvalta kasteelta ja niille oli asetettu silkkisiä istumapatjoja. Iredsh oli sijoittunut pöydän pitkän puolen keskelle, hänen oikealla puolellaan istuivat Demur ja hänen seuralaisensa, vasemmalla Haoma, hänen äitinsä Hutoa ja sisarensa Armaitis. Pöydän vastakkaiselle puolelle olivat asettuneet vanha Gurase sekä joukko etevämpiä herbedejä ja muita huomattavia parseja. Kun juhlaruoka oli syöty, toivat palvelijat esille viiniä ja kaatoivat sitä hopeamaljoihin. Suuri Zoroaster ei näet ollut kieltänyt viinin kohtuullista nautitsemista. Islaminusko päinvastoin kokonaan kielsi väkevien maistamisen. Demur ei tästä kiellosta välittänyt, vaan maisteli varsin ahkerasti maljaansa. Hänen kumppaninsa olivat aremmat. He olivat asettaneet maljansa matolle matalan pöydän viereen, joka juuri oli niin korkea, että se esti muita niitä näkemästä. Ja salaisesti, toisten puhellessa ja kääntyessä pois, he niistä ottivat aimo kulauksen. He menettelivät kuten muut islaminuskoiset noudattaen ohjetta: sen, mikä Koraanin määräyksissä on epämukavaa täyttää, täytämme vaan näennäisesti, jotta eivät ihmiset pahaa puhuisi.
Juhlan kohottimeksi kutsuttiin nyt soittajattaret ja soittajat esille. He asettuivat puoliympyrään lähelle destur mobedin pöytää. Heillä oli suuria canun-harppuja sekä pieniä santelipuisia kitaroita, joiden kielistä he näpäyttivät esille iloisen-äänilajisia säveleitä. Toisilla oli kädessä pieniä hopeakulkusia, joita he silloin tällöin sävelten tahdissa kilisyttelivät.
Iltarusko oli jo vaalennut lumihuipuilta, mutta sen sijaan loi kuu niille hopeavälkettään. Ihan hiljainen tuulenhenkäys liikutti jalojen puiden lehtiä ja levitti virkistävää viileyttä paahtavan päivän jälkeen. Ilo, rauha ja tyydytys vallitsi kaikkialla.
Syrjemmässä, kentän laidalla, oli köyhempien yhteinen suuri pöytä. Sen ääreen olivat vapautetut vangit Salfer, Arasta ja Vohumeno tahtoneet istuutua. Haoma oli kyllä ehdoittanut erityistä pöytää, mutta Vohumeno halusi kernaammin että he istuutuisivat syrjempään, välttääkseen kansan uteliaita katseita. Tuskin olivat Vohumeno ja Arasta kantotuolissa tuoneet Salferin tämän pöydän ääreen, — hänen heikot jalkansa eivät enää tehneet palvelustaan ja jo rotkolta oli häntä täytynyt kantaa — kun siinä istuva köyhä kansa peljästyneenä kavahti ylös ja pakeni pois kuin spitalisten luota.
— Häpeävangit, häpeävangit! — kuulivat nämät poloiset poistuvien kammoten huudahtelevan.
Ja köyhät hajaantuivat kuokkavieraina tuttavien pöytiin ympäri kenttää.
Vapautettujen vankien pöydän ääressä oli myös ruokapata ja pöydällä savilautaset. Tässä pöydässä tarjotut ruuat olivat heimon yhteisesti kustantamat. Ruoka ei vapautetuista, pitkän paaston jälkeen suinkaan tuntunut liialliselta, ja halukkaasti he kävivät siihen käsiksi. Vanha Salfer, jonka jäsenet tavattomasta mielenliikutuksesta ja illan viileydestä olivat ruvenneet vapisemaan, oli Haoman toimesta saanut ylleen paksun villavaipan. Mutta vanhuksen laihat kädet olivat niin heikot ja vapisivat niin rajusti, että Arastan täytyi leikata hänelle lihapalat. Vaivoin vanhus sitten sai ne suuhunsa siirretyksi. Ruokahalua ei puuttunut, ja hänen ahkeraan pureskellessa pehmeitä lampaanliha-palasia, vierähteli silloin tällöin suuri kyynelkarpalo hänen kuivettuneelle poskelleen. Kun häntä kantotuolissa tuotiin juhlakentälle oli hän kohdannut tyttärensä, Sindochtin, joka taluttaen kummastakin kädestä kahta lastansa, tyttöä ja poikaa, miehensä seurassa riensi juhlakentälle. Iloisena oli Salfer ojentanut kätensä häntä kohti ja huutanut hänelle:
— Sindocht, tyttäreni, tule isääsi tervehtimään!
Mutta kauhistuen oli Sindocht temmannut molemmat lapsensa syliinsä ja paennut toiseen suuntaan. Tämä tuntui murtavan Salferin mielen. Ja sitä yhä vielä muistellessaan, hän vuodatti katkeroita kyyneleitä, kuitenkaan valittamatta tai mitään virkkamatta.
Vohumeno, joka Arastan kanssa kantoi Salferia, oli myös huomannut Sindochtin, entisen morsiamensa, jonka omistaminen ennen hänen vankeutensa aikaa oli ollut häntä niin lähellä. Ja nähdessään loimuavien soihtujen valossa hänen vielä kauniit kasvonsa ja solakan vartalonsa, muistellessaan kuinka suuresti hän häntä oli rakastanut ja ajatellessaan, että hän nyt oli toisen oma, tunsi Vohumeno kipeän piston viiltävän sydäntään, ja Arasta näki hänen muuten tyyneissä kasvoissaan tavattoman kärsimyksen varjon. Mutta se katosi pian, Sindochtin poistuttua, ja Vohumenon istuessa juhla-aterian ääressä, olivat hänen kasvonsa jälleen saaneet järkähtämättömän vakavuuden leiman. Ainoastaan suupielissä vavahteli ivan- ja surunsekainen ilme, joka osoitti, että hän oli selvittänyt laskunsa maailman kanssa, että hän tunsi ihmiset ja kohtalon, ja ettei hän enää elämän pettäviltä lupauksilta odottanut mitään.
Destur mobedin pöydän ääressä olivat soittajat lakanneet säveliään helkyttelemästä ja siirtyivät lepäämään sekä itseään viinillä ja hedelmillä virkistämään. Eräs Demurin seuralaisista, hekumallisen näköinen hovimies, joka soiton kuluessa perin ahkerasti oli viljellyt pöydän viereen kätketyn maljansa sisällystä, keikahti äkkiä pystyyn, kun muuan sievä soittajatar kulki ohi, ja tahtoi häneltä ryöstää suukkosen. Tyttö päästi kimakan huudon ja pakeni muiden soittajattarien pariin. Hovilaisen olisi vielä tehnyt mieli lähteä jälkeen tytön suosiota tavoittelemaan, mutta Haoma oli sanonut Demurille:
— Seuralaisesi ei näy tuntevan parsien tapoja ja vaatimuksia!
Ja Demur oli käskenyt seuralaisensa asettua paikoilleen. Kuitenkin suurvisiirin poika hymyillen virkkoi Haomalle:
— Vielä kerran sinussakin herää lemmentarve; silloin et varmaankaan näin ankarasti pidä kiinni parsien tavoista! — Ja veitikkamaisesti hän sivelsi lyhyttä mustaa partaansa.
Vanha Iredsh ei virkkanut mitään; mutta tuo pikku tapaus oli kuitenkin luonut vakavuuden verhon hänen kasvoihinsa. Sillä hän ajatteli parsien lemmenseikkoja koskevia määräyksiä, jotka olivat mitä ankarimmat ja joita ani harvoin loukattiin.
Pikkutapaus saattaa usein, vaikkapa ohimennen, häiritä hilpeätä tunnelmaa, ja niin tuntui nytkin olevan. Hetken äänettömyys vallitsi destur mobedin pöydässä. Demur huomasi sen ja mietti juuri miten kääntäisi asiat entiselle tolalle, kun samassa kolme miestä lähestyi destur mobedia ja kunnioittavasti tervehti häntä. Yksi heistä sanoi:
— Olemme kulkeneet siihen suuntaan, minne vankienhoitajan, Shirujen, sanottiin paenneen, olemme etsineet häntä kaikkialta, kuitenkaan häntä löytämättä. Pimeän tultua palasimme takaisin.
— Siinä teitte oikein — arveli Iredsh. Mielipahalla ajattelen, että teiltä näin on mennyt hukkaan puolet juhlasta. Mutta korvatkaa nyt vahinkonne.
Miesten poistuttua lykkäytynyttä juhlimistaan aloittamaan, virkkoi
Iredsh:
— Jo sen arvasin, että tuo konna pötki tiehensä.
— Kyllä sen nyt selvästi näkee — huomautti Gurase, — että tuolla vanhalla kyyryselällä oli paha omatunto, kun niin nopsasti lähti käpälämäkeen.
Ja koko pöytäkunta naurahti Gurasen huomautukselle. Sillä vaivaloisesti ja hitaasti ulkokullattu Shiruje oli liikkunut, etenkin viedessään vangeille ruokaa.
— Nyt muistan — puuttui Demur puheeseen, että tännepäin ratsastaessamme näimme tieltä kaukaa puiden aukosta vanhan miehen, joka kiiruhti metsän syvyyteen. Tämä oli noin puolitiessä Raghan ja vuorikylän välillä.
— Se oli varmaan vankien hoitaja Shiruje — sanoi Gurase.
— Tai oikeammin vankien kiduttaja — huomautti Haoma.
— Emme sen enempää huomiota hänen kiinnittäneet, virkkoi Demur.
— Hän on varmaankin paennut Raghaan — arveli Iredsh. — Sieltä on häntä perin vaikea saavuttaa.
Samassa alkoivat soittajat taas helkyttää hiljaisia säveleitä. Destur mobedin pöydän ääreen oli hilpeä mieliala palannut. Iredshin huulilla lepäsi taas hyvänsävyinen hymy, ja hän kääntyi Demurin puoleen virkahtaen:
— Kun näen tässä teidät molemmat nuoret, sinut ja Haoman, jotka jalo ystävyys toisiinsa liittää, muistuu mieleeni, että tänä onnellisena juhlahetkenä toteutuu monta vuotta sitten tehty lupaus.
Ja hän lisäsi kääntyen muiden puoleen:
— Tahdotteko kuulla, mitä kerron? Kaikki kallistivat korvansa lähemmäksi destur mobedia, paremmin kuullakseen hänen puhettaan.
Iredsh alkoi:
— Monta, monta vuotta sitten eli Chorassanin maakunnan pääkaupungissa, Nishapurissa, kolme nuorukaista. Yksi heistä oli tavattoman hyväsydäminen ja samalla viisas. Ystävykset kutsuivat häntä "hyväntekijäksi". Toinen oli mietiskelyyn taipuvainen sekä haaveileva. Häntä kutsuttiin senvuoksi "haaveilijaksi". Kolmas oli tavattoman lujatahtoinen, jäntevä, toimitarmoinen, mutta myös kylmästi punnitseva ja intohimoinen. Hänen liikanimensä oli ystävysten kesken "hallitsija". Kerran heidän ollessa koolla, nuoren innon ja hehkuvien tunteiden värähdellessä, sai se tovereista, jota "hallitsijaksi" kutsuttiin, muut vannomaan, että ken heistä kolmesta ensiksi kohoaisi valtaan ja kunniaan, sen täytyisi nostaa muut toverukset omaan korkeuteensa. — Kutka olivat nuo omituiset nuorukaiset? — kysyi uteliaana Demur.
— Senpä aijon juuri virkkaa — jatkoi Iredsh. — Ystävykset hajaantuivat sitten eri tahoille maailmaan. "Hyväntekijäksi" mainittu on jalo isäsi, nykyinen suurvisiiri Hassan Ibn Ali. Hän on täydellisesti sen nimen arvoinen, jonka hänelle nuorena hänen ystävänsä "haaveilija" ja "hallitsija" antoivat. Hän on koko Persian laajan valtakunnan hyväntekijä, myöskin parsien hyväntekijä. Ja hyvyydellään hän hallitsee näitä avaroita maa-alueita, kansaa ja itse shaahiakin. — "Haaveilija" ei ole kaukana teistä, hän istuu tässä joukossanne; se olen minä.
— Entä "hallitsija"? — kysäsi vilkas Demur.
— Hänestä kernaimmiten en puhuisi mitään, niin synkkä on hänen myöhäisempi kehityksensä ollut. Mutta tiedän, ettette tyydy näin puolinaisiin tietoihin, ja senpävuoksi lausun hänen nimensä, jonka kernaammin jättäisin mainitsematta. Hän on peljätty Ibn es-Ssabbach, assassiinien verinen päällikkö, Alamutin rautainen hallitsija.
Kuullessaan tämän nimen, säpsähtivät kaikki destur mobedin pöydän ääressä istuvat. Sillä pelättävä ja kamala kaiku oli tuolla nimellä.
— Entä miten on käynyt nuoruutenne valan? — kysyi Gurase.
Iredsh jatkoi selittäen:
— Jo nykyisen maan hallitsijan, Melikin isän, Alp Arslan shaahin aikana kohosi hyvä ja viisas Hassan Ibn Ali hallitsijan korkeimmaksi neuvonantajaksi. Hänen vaikutusvaltansa vaan kasvamistaan kasvoi Alp Arslanin jälkeläisen, Melikin, hallitessa ja silloin muisti hän lupauksensa, otti selon Ibn es-Ssabbachin ja minun olopaikasta ja kutsui meidät hoviin Raghaan tarjotakseen meille siellä ylhäisiä virkoja. Mutta minut oli jo sitä ennen heimoni ikävä vallannut, olin muuttanut tänne ja päättänyt kokonaan antautua heimoni palvelukseen. Täällä korkein luottamustoimi tuli osakseni. — Ibn es-Ssabbach taaskin noudatti kutsuja, tuli hoviin ja pääsi Hassan Ibn Alin välityksestä Melik shaahin huomatuimpien neuvonantajani joukkoon. Mutta hänen vallanhimoinen luonteensa ei tyytynyt toissijaiseen asemaan. Hän rupesi pian juonittelemaan, syrjäyttääkseen ystävänsä ja hyväntekijänsä, Hassan Ibn Alin. Monet monituiset kerrat hän koetti hallitsijan tykönä saada jalon suurvisiirin epäluulon alaiseksi. Mutta vaikka hän käyttikin sitä varten mitä pirullisinta viekkautta ja häikäilemättömimpiä keinoja, ei hänen onnistunut järkyttää Melik shaahin lujaa luottamusta suurvisiiriinsä. — Vielä korkeammallekin tähtäsivät hänen kunnianhimoiset tuumansa. Olin kerran kuullut hänen nuorena sanovan, ettei hänen kunnianhimonsa ennen olisi tyydytetty, kuin hän pääsisi maailman hallitsijaksi. — Viimein shaahi itse kyllästyi tähän juonittelevaan ja kunnianhimoiseen neuvonantajaan, ja antoi Hassan Ibn Alille suoranaisen käskyn poistaa hänet hovista. Ibn es-Ssabbach lähti, mutta, luullen tai ainakin väittäen suurvisiirin juonitelleen hänet pois hovista, vannoi hän hänelle ainaista vihaa sekä julmaa kostoa ja vetäytyi sitten assassiinien kanssa pohjoispuolella Kasvinin vuoristoa olevaan Alamutin linnaan, — kuten useimmat teistä tietänevät. Hän tahtoo vaikuttaa ja hallita mistä hinnasta tahansa, ja kuolemaa halveksivine, kätyreineen, fidaavineen, hän levittää tuhoa ja kuolemaa yli Itämaiden.
— Hän on todellinen Ahrimanin edustaja maan päällä — huomautti
Haoma.
— Hän on hallitsijaan ja kansojen painajainen — lisäsi Gurase.
— Mutta älkäämme tänä juhlahetkenä pimittäkö mieliämme muistelemalla tuota kiittämätöntä ja julmaa miestä, — virkkoi Iredsh. — Ajatelkaamme vaan, että jalo Hassan Ibn Ali tänään toistamiseen on täyttänyt nuoruutensa lupauksen minua kohtaan; ja hän on ulotuttanut sen koko parsien heimoon. Sillä epäilemättä on tämä vapautustyö hänen ansionsa.
— Isäni tahtoo, selitti Demur, joka aina itsetietoisena ja mielellään kuuli isäänsä kiitettävän, — isäni tahtoo, että kaikki avaran Persian valtakunnan eri kansat eläisivät sovussa ja vapaina. Senpä vuoksi hän on kauan parsienkin vapauden asiaa ajanut.
— Minä iloitsen suuresti siitä, jatkoi Iredsh, että meidän ystävyytemme on jatkunut poikiemme kesken. Selvä todistus siitä on tulosi tänne, Demur.
Nyt tuli palvelija, Sevare, destur mobedin pöydän luo ja ilmoitti, että juhlan kilpa-ammunta pian oli alkava. Iredsh ja hänen pöytäkumppaninsa nousivat siis kentän syrjässä olevalle ampumaradalle mennäkseen. Haoma poikkesi kuitenkin ensin vapautettuja vankeja katsomaan, sanoakseen heille muutaman ystävällisen sanan. Mutta saavuttuaan heidän pöytänsä luo, huomasi hän sen tyhjäksi. Lähistössä juhlivilta sai hän kuulla, että kaksi nuorempaa vangeista jo kohta aterian loputtua oli kantanut vankivanhuksen pois. Haoma meni nyt siihen destur mobedin asuntoryhmään kuuluvaan telttaan, joka vastaiseksi oli annettu vapautettujen vankien asuttavaksi. Siellä loikoi vuoteella vanha Salfer, ankaran kuumeen pauloissa ja pyysi tuon tuostakin Vohumenolta ja Arastalta kylmää vettä jäähdyttääkseen polttavia huuliaan.
Vohumeno ja Arasta kertoivat nyt, että vanhus jo aterian kuluessa oli tuntenut suurta pahoinvointia ja että hän heti sen loputtua oli pyytänyt päästä levolle.
Huolimatta kovasta kuumeestaan ei Salfer vielä hourinut, vaan tunsi
Haoman, kuultuaan hänen äänensä.
— Kiitos, tuhannesti kiitos, hyväntekijämme! Ormuzd sinua monenkertaisesti siunatkoon! — sanoi hän heikolla äänellä.
Haoma tahtoi toimittaa hänelle lääkeapua. Mutta ei yksikään tautienparantaja ollut saatavissa, ja ne, jotka tavattiin ja joita kehoitettiin tulemaan vanhan Salferin avuksi, kieltäytyivät kiven kovaan tahraamasta taitoansa tarjoamalla sitä häpeävangin avuksi. Koska Haoma ei tahtonut juhlan kuluessa turvautua mihinkään ankarampiin keinoihin pakoittaakseen näitä henkilöitä täyttämään ihmisyyden vaatimuksia, tyytyi hän lopulta antamaan Salierille erästä juomaa, jonka taitava, lääkekasvia tunteva vanha palvelijatar Rudabe oli valmistanut. Tätä juomaa maistettuaan, tuntui Salfer saavan huojennusta. Ja teltassa olijat puhuivat keskenään kuiskaten, koska kuulivat sairaan jo tasaisemmin hengittävän ja toivoivat hänen vaipuvan uneen. Mutta äkkiä virkkoi Salfer:
— Viekää minut huomenna mukaanne tuliuhrille. Tunnen, etten enää kauan voi elää, ja tahtoisin vielä kerran olla mukana Ormuzdia ylistämässä, saadakseni ennen kuolemaani sen varmuuden, että hän on antanut minulle anteeksi.
— Jos suinkin jaksat huomenna, sanoi Vohumeno — viemme sinut uhripaikalle. Rauhoitu siis ja nuku.
— Laskeutukaa myöskin te levolle kehoitti Haoma Vohumenoa ja
Arastaa. — Lepoa tarvitsette tekin. Rauhaisaa yötä ystäväni!
— Rauhaisaa yötä! huudahtivat molemmat nuoret miehet. Ja Vohumeno lisäsi: — Kiitos, hyväntekijämme!
Arastakin virkkoi poistuvalle:
— Ormuzdin siunaus sinulle vapahtajamme!
Poistuessaan ajatteli Haoma tyydytetyin mielin, että vankiparat nyt ensi kertaa saivat maata puhtailla vuoteilla sekä hengittää vapauden ja yön virkistävää ilmaa. — Hän ohjasi sitten kulkunsa ampumaradalle. Siellä oli kilpailu jo täydessä vauhdissa. Joukko vahvajänterisiä nuorukaisia, jouset olalla, seisoi radan toisessa päässä. Toiseen päähän oli pystytetty aloepuisista laudoista tehty leveä ampumataulu. Sen keskelle oli asetettu valkoisista zhasmiineista ja punaisista ruusuista tehtyjä vähäisiä seppeleitä, jotka ampujien luota näyttivät jotenkin pieniltä renkailta. Niitä oli viisi luvultaan, ja ne oli kiinnitetty ampumalautaan siten, että yksi oli keskellä ja neljä muuta neliökuvioisesti sen ympärillä. Ampujien piti koettaa ampua nuolensa niin, että ne osuivat lautaan näiden kukkaisrengasten sisään. Ensin oli tähdättävä keskimäiseen, ja sitten järjestään kaikkiin sen ympärillä oleviin kiehkuroihin. Kilpailevien nuorukaisten vieressä seisoi parvi parsien kauniimpia nuoria neitosia, palkintoseppeleet käsissä. Ken osasi kolmeen kukkaisrenkaaseen perätysten, sai toisen palkinnon: plataanilehtisen seppeleen, jonka hienot immenkädet katsojien suosiota huutaessa laskivat ampujan päähän. Pitkän välimatkan sekä epävakaan loimuavan soihtuvalon vuoksi ei kukaan onnistunut kolmeen renkaaseen osaamaan. Hetken kuluttua sai katseleva kansa tilaisuuden huutaa suosiotaan onnelliselle ampujalle, joka osui kolmasti oikeaan. Se nuori mies, joka näin ensiksi saavutti plataaniseppeleen, huomattiin Iredshin palvelijaksi, Sevareksi. Hänen paksulihaksiset käsivartensa ja taitonsa osoittivat, ettei hän muuten ollut raukka, joskohta hän äärimäisellä kauhistuksella oli rotkovankeja pelännyt.
Ensimäisen palkinnon, silkkiplataaniseppeleen, ottaja antoi kauan odottaa itseään. Sillä koe oli vaikea: täytyi kiidättää nuoli säädetyssä järjestyksessä jokaiseen noista viidestä seppeleestä.
— Yhden tiedän, joka palkinnon veisi — sanoi vanha Gurase, katseltuaan ampujien turhia yrityksiä. — Se on Vohumeno.
Ympärillä olevien paheksuva murina pakoitti hänet vaikenemaan.
Mielenkiinto kiihtyi kiihtymistään. Demurin seuralaisetkin astuivat ampumakohdalle ja panivat parastaan. Mutta liekö hovilaistoimi vai maljanmaisteleminen saattanut heidän kätensä epävakaviksi — järjestään he vaan ampuivat seppeleiden viereen. Jopa yksi ampui nuolensa kiinni itse seppeleeseen, niin että pari kukkaa siitä irtaantui. Tätä pidettiin erityisenä taitamattomuutena, eivätkä ympärilläolevat katsojat voineet peittää siitä syntynyttä hilpeyttään. Varsinkin vanha Gurase, joka itse nuorempana oli ollut oiva ampuja, piti tuota hovilaisen koetta niin epäonnistuneena, että purskahti äänekkääseen nauruun. Kuitenkin hän seuraavassa tuokiossa katui tätä hilpeydenpurkaustaan, peljäten loukanneensa vieraita, ja siveli, ollen perin hämillään, harmaata partaansa. Hovilaiset taas eivät olleet millänsäkään tästä tyhjästä touhustaan, vaan väistyivät hymysuin ja puoleksi hoiperrellen kansanjoukkoon.
Demuria kuitenkin hieman suututti tuo seuralaistensa epäonnistuminen ja sen aiheuttama hilpeys, ja hänet valtasi suuri halu korjata heidän mainettaan tarttumalla itse jouseen. Hän näet oli shaahin metsästysretkiltä tunnettu tarkaksi tähtääjäksi ja varmaksi saaliinkaatajaksi. Hän astui siis kilpailevien riviin vuoroansa odottamaan. Katselijoiden jännitys oli nyt noussut äärilleen, ja kun Demur sitten tarttui jouseen, oli yleinen hiljaisuus vallalla. Ihmettelevä väkijoukko sai nyt nähdä, miten hän järkähtämättä ja pitkään tähtäsi, ja miten hän erehtymättä osui järjestään jokaiseen viidestä kukkakiehkurasta. Loppumattomien ihastushuutojen raikuessa laski sievin impi silkkiplataani-seppeleen korkean vieraan päähän, ja koska Iredsh nyt oli julistanut juhlan päättyneeksi, saatettiin hän ja hänen seppelöity vieraansa riemukulussa destur mobedin teltta-asunnolle.
Haomakin oli saapunut parhaaksi ystävänsä voittoriemua näkemään; hän yhtyi tiellä Demuriin ja virkkoi:
— En luullut, että hovielämä olisi sinua näin vähän kyennyt veltostuttamaan.
Demur vaan hymyili.
* * * * *
Soihdut juhlakentällä oli sammutettu, juhlailo vaiennut ja parsit palanneet asuntoihinsa levolle. Johdettuaan Demurin seuralaisineen erityiseen heitä varten koristettuun telttaan sekä vanhemmilleen ja sisarelleen yöhyväiset sanottuaan, oli Haoma mennyt makuuteltalleen. Sen ovella hän pysähtyi hetkeksi, katsellen tummavarjoista pyhää plataanilehtoa sekä kuutamon hopeoimia lumihuippuja. Lapsuuden muistot heräsivät hänessä, ja viihdyttävä kodin tunne mielessä laskeusi hän sisarensa Armaitiksen kukilla reunustamalle vuoteelle.
Lepo ja uni valtasi parsiheimon. Yö oli hiljainen; ja tuskin kukaan enää kuuli ison hietakellon ääressä valvovan yövartijan torventoitotusta, joka ilmoitti seuraavaa, juhlan lopusta kulunutta yönhetkeä.