YHDEKSÄS LUKU.
Yövartija oli tavallista kovemmalla toitotuksella ilmoittanut nousuhetken tulleen, ja huolimatta lyhyestä unestaan, olivat parsit vitkastelematta hyljänneet vuoteensa ja pukeutuneet tuliuhrille lähteäkseen. Leveä, hyvin tasoitettu tie johti kaakkoa kohti. Sitä myöten solui nyt eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti parsien jaloryhtinen, kaunis joukko. Kaikilla oli yllä hienosta valkeasta liinasta tehdyt vaatteet, ja herbedeillä pitkää liinavaippaa koossapitämässä leveä keltainen nahkavyö, kosti. Jonon etupäässä kulkivat vieretysten Iredsh ja Haoma, heitä seurasivat herbedit ja sitten muu kansa. Jonon päättivät Vohumeno ja Arasta, jotka kantotuolissa kuljettivat vanhaa Salferia. Tämä oli, huolimatta arveluttavasta heikkoudestaan, välttämättömästä tahtonut tulla mukaan. Hänen silmänsä, jotka olivat voineet kestää soihtuvaloa, eivät sietäneet aamuhämärää, vaan oli hänen täytynyt sidotuttaa huivi silmilleen.
Haoma kantoi vasemmassa kädessään katettua hopeamaljaa, joka sisälsi uhritilassa tarvittavaa kukista valmistettua tuoksupölyä. Oikeassa kädessään hän kantoi teräväkärkistä keihästä.
Aamun valkeneminen edistyi edistymistään. Mutta auringonnousun kohdalla peitti taivaanrannan synkkä musta pilvi.
— Tuo on paha enne — sanoi Iredshin takana astuva Gurase osoittaen pilveä. — Kunhan ei Ahriman peittäisi meiltä aurinkoa ja taivasta!
— Olkaamme hyvässä toivossa! — rauhoitti Iredsh. — Ormuzd on kyllä paneva väkensä liikkeelle karkoittaakseen pimeyden joukot.
Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun pensaikosta tien vierestä kuului omituista kohinaa. Ja seuraavassa tuokiossa tuli näkyviin suuri käärme, joka kiemurtaen sinimustaa paisuvaa ruumistaan mateli esiin tien halki.
Haoma nosti keihäänsä pystyyn merkiksi, että jonon oli hetkeksi pysähtyminen. Sitten hän ryhtyi käärmettä tappamaan, sillä sen henkiin jättäminen olisi ollut paha enne. Hetken kestäneen kamppailun jälkeen halkaisi Haoman keihäs käärmeen pään. Keihäänsä kärjen terävillä syrjillä hän irroitti pään kokonaan ruumiista. Kaivettiin sitten tien viereen kuoppa, johon käärmeen pää laskettiin ja joka sitten taas mullalla peitettiin. Käärmeen vielä kiemurteleva ruumis naulattiin kiinni kallioseinän halkeamiin.
Nyt parsit päästivät helpoituksen huokauksen. Sillä olivathan vuoristossa tiheään luikertavat käärmeet Ahrimanin ilkeitä daiveja, jotka usein parsien kulkiessa tuliuhrille, pahaa ennustaen tulivat heidän tielleen. Ellei silloin näyttäynyttä käärmettä saatu tapetuksi, oli varsin arveluttavaa ryhtyä uhritoimitukseen. Syytä oli siis tyytyväisyyteen, kun vihollinen onnellisesti oli saatu tuhotuksi.
Juhlallisen äänettöminä, mutta mielissään iloisina, lähtivät parsit taas liikkeelle. Tie kohosi nyt kohoamistaan, ja pian rupesi näkymään se tasainen vuorenhuippu, jolla parsien pyhin tulialttari oli pystytetty. Jo näkyi tulenvartijan, Hedshirin, pieni maja, joka oli rakennettu kallioseinän suojaan. Hedshir, kaljupää, valkeapartainen vanhus seisoi majansa edessä; hänen vartalonsa kuvastui selvästi aamutaivasta vastaan, ja hän ojensi kätensä tervehdykseksi tulevia kohtaan. Päivä valkeni valkenemistaan ja tumman pilven takaa näkyi aamuruskon purppurahohde. Jo saapuivat parsien jonon etumaiset uhrikukkulalle. Perille tulleet asettuivat kummun laakeudelle odottamaan toisia. Ja kun kaikki olivat perillä, menivät he, tuliuhrin toimittaja, Haoma, ensinnä, voimakkaan vuorikosken luo. Se syöksyi vaahdoten alas ylemmiltä kallioilta ja kaatoi runsaat vesijoukkonsa uhrilaakeudella olevaan avaraan valkeamarmoriseen altaaseen. Sen laitojen yli se lukemattomina pieninä ryöppykoskina hyppeli edelleen, kunnes vesi alempana taas yhdistyi yhdeksi valtavaksi virraksi, joka huumaavaa vauhtia ja kohisten kiiti alas syvyyksiin.
Haoma pesi kätensä ja ohimonsa, ja muut parsit seurasivat hänen esimerkkiään. Viimeksi Arasta ja Vohumeno laskivat Salferin kantotuolin kosken partaalle. Arasta irroitti siteen isänsä silmiltä ja valmistautui itse pesemään kätensä ja ohimonsa, sitten auttaakseen voimatonta vanhusta tässä puhdistustoimituksessa. Mutta samassa huomasi tämän Gershasp. Hän lähestyi Arastaa ja virkkoi hänelle vihaisesti puoliääneen:
— Älä saastuta pyhää vettä kosketuksellasi.
Peljästynyt Arasta veti takaisin vettä kohti ojennetut kätensä ja oli kahden vaiheilla, mitä tekisi. Gershasp oli kuitenkin lausunut kieltonsa niin kovaan, että Iredsh sen kuuli. Destur mobed kääntyi nyt Gershaspin puoleen ja virkkoi:
— Anna hänen puhdistautua, sillä ei pyhän altaan vettä voi saastuttaa, se virtaa heti pois syvyyksiin.
Nyt rohkeni Arasta toimittaa huuhtomiansa ja sen loputtua auttaa isäänsä vedellä valelemaan kuihtuneita käsiään ja ohimoitaan.
— Tue minua, että jaksan seisoa pyhän uhritoimituksen aikana — sanoi Salfer pojalleen. Vanhuksen voimat näyttivät olevan viimeisillään, ja hervottomana hän valelun jälkeen vaipui takaisin istumaan maahan laskettuun kantotuoliinsa.
Vohumeno oli kantotuolista luovuttuaan, asettunut syrjemmäksi kallionurkkaman luo. Hän oli päätä pitempi useampia muita, ja oli pannut jäntevät käsivartensa ristiin rintansa yli. Vesipuhdistusta hän ei toimittanut, vaan seisoi siinä, välinpitämättömänä tuijottaen eteensä, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan muiden läsnäoloa.
Auringonnousun aika läheni lähenemistään, ja sitä myöten kuin päivän loistava tähti lähestyi taivaanrantaa, musta pilvi vaipumistaan vaipui.
— Ahrimanin synkät joukot väistyvät valonruhtinaan edestä — kuului joku joukosta huudahtavan.
Nyt oli aika ryhtyä tuliuhri-valmistuksiin. Haoma astui miehen vyötäisten korkuisella jalustalla lepäävän suuren kupariuurnan luo; herbedit, Iredsh etumaisena järjestyivät puolikehään matkan päähän hänen taakseen. Kummallekin puolelle heitä ryhmittyivät parsit, miehet ja vaimot. Alttarinvartija, Hedshir, kantoi esiin hienolla liinalla peitetyn korkean jakkaran, jonka yläpuolelta vinosti kupeille päin pisti esiin uhripuita kannattavat haarakkeet. Itse kuparialttari oli puhtaaksi kiilloitettu ja sen hiilos hehkui salaperäisesti.
Vihdoin näyttäytyi taivaanrannalla auringon yläreuna, ja silloin Haoma sitoi ohimoilleen pienen uhrisiteen, paitidanan. Sitten hän rupesi pinoamaan tamariskipuita uhrialttarille. Tällä välin auringon kehä yleni ylenemistään, ja kun sen säteet alkoivat valaista vuoriseutua, rupesivat oliivi- ja sypressilehtojen lukemattomat linnut kaiuttamaan riemulaulujaan. Kivet, puut ja vuorikoski välkkyivät kullalta, ilma oli läpikuultavan kirkasta, ja laajalti näkyivät vuorten huiput, nurmipeitteiset ylälaaksot, kuilut vuorten välillä ja kauempana Raghan tasanko. Tuntui siltä kuin koko luonto olisi kirkastunut ja riemastunut parsien kanssa ylistämään Ormuzdin ylevyyttä. Ja juhlallisen äänettömänä seisoi siinä parsien kaunis ja roteva joukko, pyhän hartauden ilme kasvoissa.
Musta pilvi oli kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja sen yläpuolelle oli aurinko nyt noussut, niin että koko sen säteilevä kehä oli näkyvissä. Silloin paljasti Haoma päänsä, ojensi molemmat kätensä tulialttarin yli ja virkkoi laajalle kaikuvalla, soinnukkaalla äänellä:
— Siunaan nämät puut pyhien liekkien ravinnoksi.
Näin sanottuaan hän levitti hiilokselle kuivia tamariskilehtiä, jotka seuraavassa tuokiossa leimahtivat ilmiliekkiin, sytyttäen tamariski-pinon palamaan.
Silloin jatkoi Haoma, ojentaen käsiään alttaria kohti:
— Tarjoan ja täytän tämän puhtaan tuliuhrin, Ormuzdin, hyvyyden ja valon ruhtinaan kunniaksi. Sinä, joka alussa loit taivaan loistavat kappaleet, ja auringot, jotta ne levittäisivät maailman avaruuksiin valoansa, elähyttäen luomakuntaa, sinä myös ikijärkesi kautta loit puhtauden, joka on hengenmaailman tuki. Tätä puhtauttasi kohti me kuolevaiset pyrimme, ja niin me sinun kunniaksesi viritämme leimuamaan nämät puhtaat liekit.
Tamariskipino oli nyt syttynyt ilmituleen, ja hiljaisen aamutuulen henkäyksestä nousivat tulikielekkeet kiemurrellen ilmoille. Haoma avasi nyt hopealippaansa ja kaatoi siitä liekkeihin kukkaispölyä. Hyvä lemu tuoksahti tästä ympäristöön ja kellervä savu tupruili esiin tamariskipuiden lomitse. Seuraavassa tuokiossa kohosi taas vaaleansinervä savupatsas suoraan ylöspäin.
Suljettuaan huolellisesti hopealippaan ettei mitään likasta siihen pääsisi, ja asetettuaan sen pois käsistään, jatkoi Haoma:
— Ylevin ja puhtain henki, oi Ormuzd, sinä, hyvyyden ylläpitäjä ja valon luoja, herätä meissä pysyvä tahto liittyä valon puolesta taisteleviin joukkoihisi. Herätä meissä pysyvä tahto liittämään heikot yksityisvoimamme yhdeksi, yksimieliseksi ja lujaksi voimaksi, järkähtämättömäksi taisteluparveksi, joka karkoittaa Ahrimanin synkät sortajajoukot…
— Hän poikkeaa Avestan selvästä, kirjoitetusta sanasta, hän panee omiaan… mutisi Gershasp.
Ja Naotara nyykäytti päätään osoitteeksi, että hän oli samaa mieltä kuin ystävänsä Gershasp.
Gurase, joka seisoi heidän vieressään, ja joka oli kuullut Gershaspin huomautuksen, kuiskasi hänelle:
— Mutta hän puhuu Avestan hengessä.
Sen enempää eivät he kiistelleet. Riitaisan Gershaspin teki kyllä mieli jatkaa, mutta hän muisti kovan kiellon uhritoimituksen häiritsemisestä, ja vaikeni.
Haoma ei ollut kuullut Gershaspin ja Gurasen sananvaihtoa ja jatkoi, yhä enemmän innostuen:
— Suo meidän ryhtyä tositoimiin, poistaaksemme kaikki pimeyden salvat ja verhot, jotta aurinkosi pääsisi elvyttäen ja puhdistaen tunkemaan synkimpiinkin rotkoihin, jotta väistyisi mailta pahuuden järjetön valta! Suo meidän katkoa pois meitä painavat laimeuden ja saamattomuuden kahleet ja niin viimeinkin ryhtyä uudistamaan vuosituhansia kitunutta maailmaa!
Haoman näin puhuessa, oli innostuksen liekki luonut hänen kasvoihinsa kauniin hohteensa.
Nyt olivat tamariskipuut palaneet hiiliksi, ja tuliuhri oli lopussa. Kuparisella luotimella levitti Haoma tuhkaa hiilokselle. Se oli tämän hartaustoimituksen viimeinen tehtävä. Haoma irroitti paitidana-siteen ohimoiltaan, ja nyt oltiin valmiita palaamaan teltta-kylään. Jono rupesi järjestymään, mutta kun Haoman piti astua isänsä Iredshin viereen jonon etupäähän, lankesivat hänen katseensa syrjässä olevan Salferin kantotuoliin. Salfer oli tuli-uhrin alkaessa ja Arastan auttamana, mutta sittenkin ponnistaen viimeisiä voimiaan, noussut pystyyn pyhiä liekkejä katsomaan. Auringon kirkas valo oli häikäissyt hänen rotkovankilan pimeään tottuneet heikot silmänsä. Joku kyynel oli kirpahtanut esiin silmän kulmasta, mutta hän oli kuitenkin, vaikkapa vilahdukselta, nähnyt pyhien liekkien kiemurtelevan ilmoille. Pystyssä hän kuitenkin oli pysytellyt, Arastan tukemana. Vohumenokin oli, huomattuaan vanhuksen heikkouden, rientänyt häntä tukemaan. Mutta kun uhritoimitus oli lopussa, olivat myös vanhuksen voimat ainaiseksi tyhjentyneet ja hän oli vaipunut hervottomana alas kantotuoliinsa. Tuntui siltä kuin hänen henkensä viimeiseen asti voimallaan olisi ylläpitänyt tuota kuivettunutta luisevaa ruumiillista asuntoaan. Nyt veti vanhus juuri viimeisiä henkäyksiään. Haoma riensi Salferin istuimen luo ja kysyi, miten vanhuksen laita oli, oliko hän sairas, ja miten häntä voisi auttaa.
— Hän ei enää tarvitse apua — virkkoi Vohumeno. Hän tekee juuri lähtöä luotamme.
Kuoleva avasi silmänsä ja virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä:
— Ormuzd on antanut minulle anteeksi.
Sitten hän ummisti silmänsä, hänen rintansa rusahti kokoon, ja näin oli hän siirtynyt unhoituksen maille. Hän oli kokenut niin paljon uutta, sekä iloa että surua eilisestä; kaikki oli niin äkkiä ja valtavasti tunkenut hänen ylitsensä, etteivät hänen heikot voimansa sitä voineet kestää. Myös se raitis ja voimakas ilma, jota hän, vuosikausia elettyään vankilarotkon ummehtuneesta ja mädässä ilmassa, viimein vapaaksi päästyään oli saanut hengittää, oli liian voimakasta hänen heikontuneelle verelleen. Samoin puu, joka pitkän poudan aikana on kaivannut virkistävää sadetta, äkillisen tulvan tultua, joka peittää sen juuret ja rungon tyvipuolen, tästä liiallisesta hyvästä jää lehdettömäksi ja kuihtuu.
Huomattuaan isänsä kuolleeksi, rupesi Arasta vuodattamaan kyyneleitä, peitti kasvonsa viitan liepeellä ja kääntyi poispäin ruumiista. Samoin Vohumeno, poiskääntyen, peitti kasvonsa.
Haoma virkkoi:
— Verethragna, jalo tuskien lieventäjä, on hänelle tehnyt armotekonsa.
Ja Haoma, hänen isänsä Iredsh sekä useimmat parseista peittivät niinikään kasvonsa. Gershasp, Naotara sekä joku muu herbedi ja parsi oli osoittamatta tätä surunmerkkiä häpeävangin kuoleman johdosta.
Sitten Iredsh, Haoma ja muut paljastivat jälleen kasvonsa, ja jono lähti hitaasti liikkeelle, kulkien uhrikukkulan rinnettä alespäin.
Arasta ja Vohumeno seisoivat vielä hetken aikaa parsien jonon poistuttua kasvot peitettyinä. Kun he vihdoin antoivat vaippansa liepeen valua alas kasvoiltaan, olivat parsit jo näkymättömissä. Sitten riisui Vohumeno yltään puhtaan liinavaippansa, joka hänelle edellisenä päivänä Haoman toimesta oli annettu, ja levitti sen Salfer vainajan yli, niin että se peitti ruumiin sekä istuimen. Ainoastaan kantopuut pistivät esiin kummaltakin puolen sen alta. Sanaakaan lausumatta kumpikin tarttui kantopuihin ja rupesi kantamaan vainajaa telttakylää kohti.
— He kieltävät häneltä siunatun maan — sanoi Arasta, heidän hetken astuttua mäen rinnettä alaspäin.
— Kieltäkööt — virkkoi Vohumeno. — On multaa muuallakin. Ja yhtä makeasti hän nukkuu, minne vaan hänet lepäämään laskemme.
Ääneti he sitten kantoivat synkkää taakkaansa edelleen.
* * * * *
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja parsit olivat jo jonkun aikaa sitten palanneet telttakylään, kun Demur seuralaisineen heräsi. Hän teki kohta lähtöä. Iredsh pyysi häntä viemään shaahille ja suurvisiirille parsien sydämelliset kiitokset ja alamaisuuden vakuutukset. Ennen Demurin lähtöä, meni Haoma hänen teltalleen, ja ystävykset juttelivat näin:
— Joko nyt jäät tänne heimosi luo Haoma, vai tuletko hoviin? Et kai enää aio hautautua sinne erämaahan?
— Erämaahan tekee vielä mieleni. Nyt ovat minulle selvinneet uskon uudet näkökohdat. Niitä kokoamaan aijon nyt vetäytyä takaisin rotkooni.
Samassa tuli Iredsh ulos Demurin teltasta ja virkkoi:
— Ethän aikone toki heti palata?
— Heti isäni; sillä ei ole aikaa hukattavissa. Demurin palvelija myös minua odottaa rotkoasunnolla. Hän jäi kotiliettäni hoitamaan. Hänet täytyy päästää tästä toimesta.
— Jos lähtösi on niin kiireinen — jatkoi Iredsh — niin kuule neuvoani, rakas poikani. Jos piankin saat uuden opinrakennuksesi valmiiksi, niin malta silloin hillitä intoasi. Neuvoittele ensin tarkoin isäsi ja Gurasen kanssa, ennenkuin rupeat sitä julistamaan. Sillä olet nyt huomannut herbedien ja kansan mielipiteiden piintyneen sitkeyden. En neuvo arkailemaan, mutta jokainen yritys vaatii tarkoituksenmukaista, pohdittua menettelyä.
— Olenpa kiitollinen neuvostasi, isä, ja kätken sen tarkoin mieleeni.
Puhuessaan siinä, eivät he olleet huomanneet, että Vohumeno ja Arasta olivat lähestyneet heitä ja odottivat ikäänkuin heillä olisi ollut jotakin sanottavaa. Haoma huomasi heidät ja kysyi:
— Mitä haluatte, ystäväni?
— Teet lähtöä, vastasi Vohumeno. Tulemme sinua sydämestämme kiittämään.
— Kiitoksenne tulkoon Ormuzdille. Minä olen vaan tehnyt sen, minkä sydämeni pakoitti minut tekemään.
— Sydämesi hyvyyttä juuri kiitän, — jatkoi Vohumeno. — Minun sydämeni on jo puutunut ja lahonnut, mutta hyvä tekosi on sen taas pehmittänyt ja hellyttänyt. Sano miten voin sinulle osoittaa kiitollisuuttani. Olen köyhä mies, en omista mitään. Mutta nämät jänteret jaksavat vielä raataa kahdenkin edestä. Jos sallit niin rupean palvelijaksesi, orjaksesi. Kaadan sinulle, milloin vaan haluat, vuorikauriin. Vieritän alas suuria kivimöhkäleitä ja rakennan sinulle upean kivilinnan rotkoasuntosi sijaan.
Ja kun Haoma vaikeni ja näytti miettiväiseltä, lisäsi hän:
— En häiritse työskentelyäsi, rakennan itselleni majan niin kauas asunnostasi kuin haluat ja käyn sinua palvelemassa, milloin tahdot. Tänne en voi, enkä tahdo jäädä.
Silloin Haoma virkkoi:
— Jos mielesi vaatii sinua täältä lähtemään, arvelen, että voit asettua rotkoasuntoni läheisyyteen asumaan. Ehkäpä ei ole haitaksi, että joskus saan toisen kanssa puhua; sillä vaikeata on alati kätkeä ajatuksensa omaan mieleen. Entä Arasta? Et voine häntä hyljätä.
Ennenkuin Vohumeno ehti vastata, huudahti Demur:
— Jos Arasta tahtoo, otan hänet palvelijakseni hoviin. Hauska olisi minun saada parsi palvelijoideni pariin.
Ja nuori Arasta, ajatellen, että hän täällä saisi kokea pelkkää halveksimista ja niittää katkeruutta, otti kiitollisena vastaan suurvisiirin pojan tarjoumuksen.
— Osoitettuamme Salfer vainajalle viimeisen palveluksen, olemme vapaat — virkkoi Vohumeno, ja molemmat vapautetut vangit poistuivat.
Juhlallisesti, suosionhuutojen raikuessa, lähti suurvisiirin poika kohta senjälkeen seuralaisineen parsien asunnoilta, joutuisasti palaten Raghaan. Jäähyväishetkellä oli hän virkkanut Haomalle: — Kun tarvitset minua, niin anna minun tietää tarpeesi!
Hänen lähdettyään, Haoma syleili isäänsä, äitiään ja sisartaan, sanoi hyvästi vanhalle Rudabelle, Sevarelle ja viime hetkenä saapuvalle Guraselle, nousi hevosen selkään ja alkoi ratsastaa takaisin erakko-asunnolleen.