XXIII
Viikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella. Silloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle naapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken iäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan hän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana vangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu ammuttavaksikin.
Miten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin, toisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo uusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.
Kun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan ohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran nähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui ylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli osoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten käsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen. Heidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen perustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne — Vahtera miehekkään luja ja häikäilemätön…
Hannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:
— Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä masentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.
— Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen ymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.
— Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken tohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä nuoruuteni asioista.
Hän keskeytti puheensa epäröiden.
Hannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena oli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että hänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen pohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.
— Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin omaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden tunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon lieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies esiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei ollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman veren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä rangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?
— Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee kipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.
— Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä saa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.
— Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan tuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden…
He olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä oli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri tahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko Aavikon taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään sitä.
Hänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka palasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen johtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin työstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan. Hän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui suoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla epätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki viimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle, sanoi Hannes Borg:
— Päivää, Väinö!
Nuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua hän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:
— Päivää.
Muiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi:
— Olen kauan turhaan tiedustellut olinpaikkaasi, Väinö, ja olen hyvin iloinen, että sattumalta viimeinkin sinut tapasin. Minulla on paljo puhuttavaa kanssasi.
Väinö katsoi poistuvien toveriensa jälkeen ja sanoi ääni epävarmana:
— Minulla on vähän kiire… on tilipäivä ja… tuolla talossa maksetaan palkkoja.
— Käy siis ensin saamassa tilisi ja palaa tänne, minä odotan, ja saamme sitten puhua enemmän.
— Asun tässä naapuritalossa ja siellä odottavat minua ruualle, sanoi
Väinö vältellen.
— Sen asian voimme järjestää. Tahtoisin, että tulisit minun kanssani
Koivukoskelle ja jäisit sinne asumaan.
— Olen vielä kiinni näissä metsätöissä.
— Voimme kai saada sopimuksesi peruutetuksi. Väinö vaikeni hetken.
Sitten hän virkkoi:
— Minua kohdeltiin siellä Koivukoskella tylysti, kun viime kerralla siellä kävin.
Hannes Borg muisti, että Väinö kerran, ollessaan rappiolla ja juopuneena, oli tullut Koivukoskelle ja tahtonut tavata isäänsä, mutta että metsänhoitaja Forsgrén kovakätisesti oli ajanut hänet pois. Hän selitti:
— Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minä pahoittelin sitä ja lupaan, ettei sellaista enää tapahdu.
— Ette ehkä tiedä, huomautti Väinö, että jouduin kapinaan punaisten puolelle.
— Sen olen kuullut. Mutta minulle kerrottiin, että sinut siihen pakoitettiin, se ei ollut sinun syysi.
Syntyi lyhyt vaitiolo, ja Hannes Borg huomasi mielipahakseen, ettei hänen poikansa ollut halukas tulemaan Koivukoskelle. Mutta hän tunsi myös, että hänen sinä hetkenä oli saatava aikaan ratkaisu. Hänellä oli voimakas tarve voittaa itselleen tämä eksynyt lapsi. Hänen äänensä kävi helläksi ja vakuuttavaksi:
— Jos kysyt omaltatunnoltasi, täytynee sinun myöntää, että minä aina olen tahtonut parastasi, ja että mikäli minusta on riippunut, sinun ei koskaan olisi tarvinnut lähteä luotani ja hylätä kotiasi. Mutta levoton luontosi veti sinua maailmalle. Tahtoisin turvata tulevaisuutesi. Saisit, jos haluat, käydä maanviljelyskoulua ja sitten ottaa hoitoosi Koivukosken viljelykset. Ja kun minä kerran muutan manalle, jäisi Koivukoski sinulle perinnöksi.
Nuoren miehen kauniissa silmissä välkähti nyt myöntyvämpi ilme, ja hän sanoi aikoessaan mennä:
— Kun saan nämä metsätyöt tehdyksi, niin ehkä sitten…
Hannes Borg kehoitti lämpimästi:
— Älä anna minun kauan odottaa. Tunnet tien Koivukoskelle.
Hän huomasi, ettei hän kauempaa voinut poikaansa pidättää. Eikä hän voinut eikä tahtonut häntä pakoittaa. Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Terve tuloa siis pian Koivukoskelle.
Väinö nosti lakkiaan ja riensi taloon.
Kun Samuli Aura oli palannut tietä tiedustelemasta, he jatkoivat matkaansa.
Heidän kotvan aikaa ajettuaan tie johti heidät mäen rinteelle, josta aukeni näköala somalle järvelle. Poikansa kohtaaminen oli syvästi vaikuttanut Hannes Borgin herkkään mieleen, ja nuorukaisen silmät olivat palauttaneet hänen eteensä sen naisen kuvan, joka hänen nuoruudessaan oli hänet huumannut, mutta sitten riistänyt häneltä kaiken ilon ja rauhan. Näin kiihoittuneena hän ei tahtonut saapua Aavikon luo. Hän käski Auran pysähdyttää hevosen ja läksi rauhoittuakseen kävelemään metsämäen rinnettä alas rannalle päin. Alempana metsä harveni ja päättyi aukioon. Rinteen keskikohdalla oli pengermä. Siinä kohosi yksinkertainen puuristi, ja syrjemmässä toinen pienempi.
— Varmaankin kapinan uhreja, hän ajatteli. Hän meni rantaan asti ja viipyi siellä kauan, katsellen harmaata, syyskylmän hyydyttämää vettä. Oliko hän tehnyt väärin, kun ei vielä hartaammin ollut koettanut taivuttaa poikaansa tulemaan mukaansa? — Mutta nythän hän tiesi hänen olinpaikkansa. Olihan jo ensi läheneminen tapahtunut.
Hän palasi ajoneuvoihin, ja ennen pitkää he saapuivat Lehtolaan. Talo oli ulkoapäin päättäen varakkaanlainen ja piha siisti.
Auran asettaessa heiniä hevosen eteen Hannes Borg riensi sisälle tupaan. Lähellä liettä askaroitsi nuorehko naishenkilö, arvatenkin talon emäntä. Pöydän ääressä istui kaksi poikaa aterioiden, He herkesivät hetkeksi syömästä, jääden katselemaan odottamatonta vierasta. Tervehdittyään kysyi Hannes Borg:
— Onko isäntä, Veikko Aavikko, kotona?
— Kotona on, vastasi emäntä, luoden epäluuloisen katseen tulijaan.
Hän on karjapihalla työssä.
— Olen tohtori Borg. Te olette kaiketi Aavikon vaimo. Tunnen miehenne ja tahtoisin puhua hänen kanssaan.
Aavikon vaimo oli kuullut miehensä puhuvan tohtori Borgista ja oletti, ettei hän ollut tullut vihamielisissä aikeissa.
Hän yltyi valittamaan:
— Se on nyt taas viime päivinä ollut sillä alakuloisella päällään, eikä sen työstä tahdo olla suurta hyötyä… haaveilee vaan itsekseen ja suree… ja kyllä on syytäkin surra, kun on vetänyt sellaisen häpeän koko talon yli… vaikka minä sitä kyllä varoitin, ettei se lähtisi siihen leikkiin. Ja monta kertaa olen sille jälestäpäin sanonut, että jos se olisi kuullut minun neuvoani, niin ei olisi syössyt itseään tähän häpeään. Ja ei tahdo kehdata katsoa ihmisiä silmiin, kun se on istunut linnassa, vaikkakin vaan lyhyen ajan…
Hän oli vallan hengästynyt sanatulvastaan, ja kun hän vaikeni, puuttui tohtori Borg puheeseen:
— Tiedän tuon kaiken. Se oli hyvin valitettava seikka, että miehenne joutui mukaan kapinaan, mutta hänet houkuteltiin siihen ja hänen vakaumuksensa oli, että hän teki oikein. Mutta kun hänen silmänsä aukenivat, hän syvästi katui tekoaan ja on saanut sen raskaasti sovittaa. Te, hänen vaimonsa, teette hyvin väärin, että häntä tuomitsette ja yhä soimaatte. Teidän tulee päinvastoin antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa häntä, niin että hänen sairas mielensä paranee. Kun hän kävi minun luonani, ja kun olimme tyynesti keskustelleet asiasta, hän rauhoittui ja oli vallan kuin toinen ihminen.
Vaimo oli jo melkoisesti lauhtunut, vaikka hän ei vielä oikein jaksanut ymmärtää anteeksiantavaisuuden ja lempeyden tärkeyttä.
Hetken kuluttua hän veti padan syrjään tulelta ja pyysi vierasta peremmälle istumaan, sanoen:
— Se on kyllä totta, että Veikko sieltä herran luota tultuaan oli vallan toisenlainen ja kykeni paremmin työhön. Mutta emmehän me yksinkertaiset ihmiset osaa niin puhua kuin herrasväki ja oppineet.
— Teidän ei tarvitsekaan niin paljoa puhua. Ystävällinen kohtelu on pääasia.
Veikko Aavikon vaimo läksi nyt miestään kutsumaan. Hänen poissaollessaan Hannes Borg keskusteli poikien, Vilhon ja Aleksin, kanssa. Vanhempi heistä kävi kansakoulua, sinä päivänä hänellä oli lupa. Pojat vastasivat pirteästi ja älykkäästi Hannes Borgin kysymyksiin. Heidänkin nuoriin mieliinsä hän teroitti, että heidän tuli olla ystävällisiä ja nöyriä isälleen, että tämä taas tulisi iloiseksi.
Kun Veikko Aavikko vaimonsa seurassa astui tupaan, loisti tyytyväisyys hänen kalpeista kasvoistaan.
Hän kätteli vierastaan sydämellisesti ja sanoi vaimolleen:
— Helena, laita nyt vieraalle ruokaa ja pane kahvipannu tulelle.
Herra tohtori on tehnyt halvalle talollemme liian suuren kunnian.
* * * * *
Vasta illan suussa Hannes Borg teki lähtöä. Sitä ennen hän oli kauan puhunut kahdenkesken Helenan kanssa, kehoittaen tätä sovinnollisuuteen sekä vaikuttamaan naapureihin, että hekin inhimillisesti kohtelisivat Veikkoa. Niinikään Veikon kanssa hän keskusteli pitkään heidän kävellessään katselemassa hänen karjaansa, hevosiaan ja lähimpiä viljelysmaita. Aavikko valitti, että hänen maanviljelyksensä kapinan jälkeen oli jäänyt takapajulle, hän kun itse oli ollut huonoissa voimissa ja hänen kelpo renkinsä oli kaatunut vapaussodassa. Hannes Borg tuli silloin ajatelleeksi, että hän ehkä myöhemmin saisi Veikko Aavikon innostumaan osaviljelykseen.
Veikko Aavikko tuli heitä vähän matkaa saattamaan. Kun he saapuivat sille aukealle mäenrinteelle, johon Hannes Borg tulomatkalla oli pysähtynyt, saattoi selvästi huomata, että Aavikko joutui mielenliikutuksen valtaan. Ja hän osoitti pengermällä olevia ristejä sanoen:
— Tuohon hautasin veljeni, jonka punaiset ampuivat ja… ja tuohon erään toisen kapinassa surkeasti surmansa saaneen…