XXII
Lausuen monet tuhannet kiitokset hyvästeli Veikko Aavikko seuraavana aamuna tohtori Borgia ja pyysi häntä käymään luonaan.
Aamupäiväpostissa Hannes Borg sai Vincenzo Olivalta Münchenistä kirjeen. Oliva kirjoitti:
'Arvoisa ystäväni,
Nyt vasta olen saanut senverran levollista aikaa, että voin lähettää Teille tämän tervehdyksen. Valitettavasti sota keskeytti kirjeenvaihtomme. Minäkin olin rintamalla ja sain jalkaani vamman, joka ei koskaan täydelleen parane. Minun täytyy ontua loppuikäni. Silti koetan kykyni mukaan ylläpitää tasapainoani, mikä kylläkin on tarpeellista meille kaikille tässä kaaoksessa.
Kiitän Teitä vilpittömästi kaikista ystävällisistä sanoista, jotka kirjeessänne suvaitsitte mainita minusta ja taidepyrkimyksistäni. Mutta varmasti Te arvioitte kykyni liian suureksi. Niinikään kiitän Teitä luottamuksestanne, jota osoititte minulle lähettämällä luokseni oppilaanne neiti Vanajan. Hän on viehättävä nuori nainen ja hyvin lahjakas. Alussa hän hartaan innokkaasti otti osaa ohjaamiini harjoituksiin. Mutta äskettäin hän on alkanut käydä eräässä taiteellisessa tanssiopistossa, ja tämä tuntuu niin jakavan hänen harrastustaan, että näyttämötaide jää vähäosaisemmaksi. Olen hänelle huomauttanut siitä aiheutuvasta vahingosta. Olen myös katsonut velvollisuudekseni puhua siitä Teille, koska olen Teidän edessänne vastuunalainen hänen kehityksestään.
Olen hyvin iloinen, jos pian taas saan Teiltä tietoja, rakas
tohtori. Tällä kertaa sulkeudun parhaiten suosioonne.
Ystävänne
Vincenzo Oliva.'
Tämä kirje herätti Hannes Borgissa sekalaisia tunteita. Pitkään aikaan hän ei ollut saanut Aino Vanajalta muita tietoja kuin lyhyen ilmoituksen ja kiitoksen rahalähetyksestä. Ei Elisabetkaan ollut kirjoittanut. Oliko tuo Aino Vanajan harrastuksen kääntyminen tanssiopintoihin Elisabetia niin syvästi pahoittanut, ettei hän sentähden ollut tahtonut kirjoittaa? Ja oliko tuohon uuteen harrastukseen syynä Eversenin vaikutus? Ehkä Eversen oli ulotuttanut matkansa Müncheniin asti ja ehkä suorastaan sitoutunut maksamaan Aino Vanajan tanssiopinnot.
Hannes Borgille selveni selvenemistään, että hänen oli otettava ratkaiseva askel ja avoimesti tunnustettava Aino Vanajalle rakkautensa. Hän yritti alkaa kirjettä, mutta kynä ei kulkenut paperilla, lauseet takertuivat alkuunsa. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi ja läksi kävelemään metsään. Raju tuuli puhalsi ja raastoi puista ja pensaista viimeisiä lakastuneita lehtiä, jotka hurjina tanssivat kuolintanssiaan. Ahdistus valtasi hänen sydämensä, ja hän tunsi entistä kipeämmin elämänsä yksinäisyyden ja kaihon. Tästä yksinäisyydestä ja kaihosta hänen täytyi pyrkiä vapautumaan, se jääti, se musersi hänet. Hänen täytyi koettaa saada tähän kotiinsa ja itseensä lujin sitein kiinnitetyksi se olento, jota hän rajattomasti ihaili.
Raitis syysilma virkisti häntä hänen pitkällä kävelyllään, ja kun hän palasi työhuoneeseensa, hän oli saavuttanut sen sisäisen tasapainon, jota tarvitsi kirjoittaakseen ratkaisevan kirjeen.
Hän tarttui kynään ja kirjoitti:
'Kunnioitettava Neiti!
Se, mitä Teille tässä kirjoitan, ei ehkä tule Teille täydellisenä yllätyksenä.
Jo tutustumisemme ensi päivistä alkaen olen Teitä kohtaan tuntenut ihailua ja kiintymystä, joka on kehittynyt elämääni hallitsevaksi voimakkaaksi tunteeksi, jonka rinnalla kaikki muu tuntuu vähempiarvoiselta. Tunnustan nyt suoraan, että olen pettänyt itseäni ja Teitä luulotellen, että harrastus tulevaan taiteilijauraanne olisi ollut pääsyynä lähentymiseeni Teihin. Ei, tämän lähentymiseni on aiheuttanut Teidän harvinainen, muista eroava persoonallisuutenne, koko lumoava keväinen olentonne, jonka pelkkä muisteleminen saa vereni virtaamaan suonissa vilkkaasti kuin nuorukaisen ja nostaa minussa elämäntuntemuksen aallot korkealle. Rohkenenko toivoa Teiltä vastakaikua näihin tunteisiini? Kirjoittakaa minulle heti vastauksenne. Siitä riippuu paljon: kohtaloni, elämäni onni.
Ihaillen, odottaen Hannes Borg.'
Kun tämä kirje oli kirjoitettu, tuntui Hannes Borgista, kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Hän tiesi astuneensa ensimäisen tärkeän askeleen ratkaisua kohti. Hän tiesi samalla asettaneensa painavan kysymyksen kohtalon vastattavaksi. Mikä oli sen vastaus oleva?