XXI
Metsänhoitaja oli tohtori Borgin kanssa käynyt suota katsomassa ja antanut ensimäisen neuvonsa:
"Älkää tehkö ojia lähelle toisiaan, älkääkä kaivako niitä kovin syviksi. Vaikka suossa onkin vettä, voisi se siitä kuivua liian vähiin".
Kun he päivällisen syötyään siirtyivät Hannes Borgin työhuoneeseen kahville, näki metsänhoitaja siellä Aino Vanajan muotokuvan.
— Se on aika elävästi maalattu, hän virkahti. — Kuulehan, sinä taidat olla oikein pikiintynyt tuohon tyttöön.
Hannes Borgia ei miellyttänyt tuo Forsgrénin käyttämä sana "pikiintynyt" eikä hänen huomautuksensa leikillinen sävy. Olihan tunne, joka hallitsi häntä, siksi vakava.
Hetken kuluttua hän vastasi:
— Voinhan sen sinulle, vanhalle ystävälleni, tunnustaa. Minä, neljäkymmentäviisi-vuotias mies, olen häneen rakastunut hehkuvasti kuin nuorukainen.
— Koska nyt puhumme asiasta avoimesti, ehkä et pahastu, jos sanon mielipiteeni suoraan. En luule, että tämä tunne saattaa sinua onnelliseksi.
— Se on mahdollista. Mutta se on elämäni tähänastinen voimakkain tunne.
— Siksipä sitä vielä enemmän pelkään. Epäilemättä tunnet Aino Vanajaa puutteellisesti. Hänellä on vallan erikoinen luonne, hän on itsepäinen ja lujatahtoinen. Et muuten ehkä tiedä, että hän on avioton lapsi. Hänen äitinsä oli tyttönä harjoittelijana maaseutukaupungin postikonttorissa. Tiedettiin, että hänellä oli suhde kaupunkiin majoitetun venäläisen varusväen ylhäiseen upseeriin. Puhuttiin kreivistä tai ruhtinaasta. Heti suhteen alettua hän alkoi käydä hienosti puettuna. Viimein tuo ylhäinen upseeri kyllästyi lemmittyynsä ja siirtyi Venäjälle. Köyhälle postineidille syntyi tyttölapsi. Se oli Aino Vanaja. Äiti, vaimoni serkku, on hiljainen, miellyttävä ihminen, hyväsydäminen, mutta heikko luonteeltaan. Hänellä ei ole muuta vikaa, kuin että hän on koreilunhaluinen ja tuhlaa vieläkin pienistä tuloistaan melkoisen osan hienoihin vaatteisiin. — Tämä piirre — elämänkoreuden tavoittelu — on ainoa, jonka Aino Vanaja on äidiltään perinyt. Muut ominaisuudet: kaunis ulkomuoto, hyväpäisyys, tahdonlujuus, lienevät perintöä isältä, jota hän ei ole nähnyt. Tuo mies ei koskaan ole tiedustellut entisen lemmittynsä olinpaikkaa ja suhteensa seurauksia.
— Se on mielenkiintoinen, romantillinen tarina. Jos olet kertonut sen minulle siinä tarkoituksessa, että tunteeni muuttuisivat, olet osunut väärään.
— Ethän toki ajattele pyytää Aino Vanajaa vaimoksesi?
— Se on luja aikomukseni. Jo ennen hänen lähtöään ulkomaille aioin ilmaista sen hänelle. Mutta pelkäsin, että hän katsoisi tuttavuutemme liian lyhytaikaiseksi. Mutta suurin syy tunnustukseni siirtämiseen on nuoruuteni onneton suhde.
— Oletko viime aikoina kuullut mitään pojastasi?
— En. Tuo poloinen oli sekaantunut kapinaan punaisten puolella. Asiamies, jonka kautta olen hänen olojaan tiedustellut, on saanut selville, että hänet oli pakoitettu punakaartiin, ettei hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta, mutta että hän jonkun aikaa oli istunut vangittuna, ja että hänet päästettiin vapaaksi, kun tutkimus ei todennut mitään raskauttavaa. Hänen nykyisestä olinpaikastaan en toistaiseksi ole saanut tietoa. Ja minussa on herännyt kovia tunnonvaivoja siitä, etten näinä viime vuosina enempää ole häntä etsinyt saadakseni hänet takaisin luokseni.
— Olithan aikaisemmin tehnyt kaiken häntä nostaaksesi. Mutta hän oli ja on luultavasti parantumaton renttu. Muistatko millaisessa tilassa hän takavuosina tuli tänne, juopuneena, repaleisena, uhkaavana?
— Sen muistan. Ja juuri silloin, huolimatta hänen kurjasta tilastaan ja uhkamielisyydestään, olisi minun pitänyt sulkea hänet isän syliini ja pidättää hänet täällä. Että en sitä tehnyt, se oli rikokseni. Ja minun täytyy koettaa, jos se vielä suinkin on mahdollista, korjata laiminlyöntini. Siinä pääsyy, joka on estänyt minua pyytämästä Aino Vanajan kättä.
— Ne arvelut ovat turhat Aino Vanajaan nähden. Jos hän kiintyy johonkin ihmiseen — jos hän yleensä voi kiintyä — en luule, että sinun entisyytesi saisi häntä epäröimään. Päinvastoin luulen, että hän pitäisi sellaista mielenkiintoisena ja "pikanttina". Mutta toistan vielä kerran: onnea se avio ei sinulle tuota. — Luulen, että voimakas kiintymys matkaansaa enemmän kärsimystä kuin onnea — jos kaksi suuresti erilaista luonnetta liittyy toisiinsa.
* * * * *
Kun Hannes Borg illan suussa oli saattanut metsänhoitajaa hänen ajoneuvoihinsa, kohtasi hän pihakuistikon portailla miehen, jonka ulkomuoto herätti hänen huomiotaan. Nyt hän muisti, että Samuli Aura oli maininnut erään naapuripitäjän miehen odottavan keittiössä. Tuo mies oli noin kolmikymmenvuotias, hyvin kalpea ja kärsivän näköinen. Hänen nimensä oli Veikko Aavikko ja hän sanoi, että hänellä oli asiaa rouva Elisabet Borgille, jonka asuinpaikkaa hän kauan oli hakenut.
— Rouva Elisabet Borg, sisarentyttäreni, on tätä nykyä ulkomailla ja palaa kotiin vasta joulun jälkeen, sanoi Hannes Borg. — Mutta kenties voitte ilmaista asian minulle, hänen läheiselle sukulaiselleen.
Mies näytti joutuvan ymmälle. Hetken mietittyään hän vastasi:
— Se on vähän sellaista yksityistä asiaa, joka minun on toimitettava sille rouvalle itselleen.
Ja kääntääkseen puheen toisaalle hän jatkoi:
— Olisin samalla tilannut häneltä kuvan, kun hän kuuluu olevan niin taitava kuvien tekijä. Nuori veljeni sai surmansa kapinassa. Minulla on mukana hänen valokuvansa, että jos sen mukaan voisi suurentaa kuvan ja tehdä siitä oikein värikuvan, kun minä hyvin muistan millainen tukka ja minkäväriset silmät hänellä oli.
Hän oli puhunut hengästyneesti, mielenliikutus oli moneen kertaan tukahuttanut hänen äänensä.
Nyt vasta Hannes Borg oikein huomasi, kuinka syvästi surulliset tuon miehen kasvot olivat ja hän virkkoi:
— Puhun siitä sisarentyttärelleni, kun hän joulun jälkeen palaa kotiin, jos ette katso voivanne minulle sitä asiaanne ilmaista. Ehkä saan osoitteenne, niin ilmoitan teille milloin voitte tulla häntä tapaamaan.
Veikko Aavikko kaivoi esiin povitaskustaan pienen repaleisen muistikirjan, kirjoitti osoitteensa, repäisi irti lehden ja ojensi sen Hannes Borgille.
— Millä puolella velivainajanne oli? kysyi Hannes Borg.
— Valkoisella. Ja minä onneton kun jouduin punaisten puolelle ja kun minun täytyi nähdä miten he hänet ampuivat.
Nyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun, peittäen käsillään kasvonsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän nyyhkytti rajusti.
Hannes Borg pyysi häntä sisälle ja koetti rauhoittaa häntä. Vasta pitkän hetken kuluttua hän senverran tyyntyi, että saattoi jatkaa puhettaan:
— Elinikäni kadun, että menin sille puolelle. Luulin, että he tuottaisivat kansalle onnea, mutta kun näin, kuinka he omilta kansalaisilta ryöstivät, kuinka polttivat taloja ja kiduttivat kuoliaaksi viattomia ihmisiä… silloin silmäni aukenivat ja kirosin sen hetken, jona jätin vaimoni ja lapseni ja yhdyin punaisiin.
— Te olette siis vakavasti katunut tätä tekoanne?
— Antaisin henkeni, jos saisin sen teon tekemättömäksi. En koskaan saa mielestäni veliparan epätoivoista katsetta, kun he laahasivat hänet ammuttavaksi. Se näky vaivaa minua yöt ja päivät. Maatessani näen pahoja unia, ja usein veljeni kalpeat kasvot ilmestyvät eteeni syyttäen minua. Kun kuulin, että tässä asuu tohtori, päätin jäädä odottamaan ja kysyä, että kun ne tohtorit parantavat ruumiin tauteja, niin eivätkö ne osanne parantaa sielunkin tauteja.
Hannes Borg selitti hänelle olevansa "viisauden tohtori" ja ettei hän osannutkaan ruumiin tauteja parantaa. Mutta sielun tautien hän luuli keventyvän puhumisesta ja lohdutuksesta.
Veikko Aavikko valitti vielä, että monet hänen kotikylässään vieroivat häntä "punikkina" ja että hänen oma vaimonsakin oli käynyt hänelle kylmemmäksi.
— Siinä he tekevät väärin, sanoi Hannes Borg. Jos katumuksenne on vilpitön, ja sitä en epäile, tulisi heidän päinvastoin teitä kunnioittaa. Jos tahdotte, käyn paikkakunnallanne ja puhun vaimonne kanssa.
Veikko Aavikon alakuloisille kasvoille tuli ilonväike ja hän virkkoi:
— Se olisi liian suuri vaiva herra tohtorille! Millä minä sen voisin palkita?
— Emme puhu palkinnosta. Minulle on suuri ilo, jos voin teitä auttaa.
Ilta oli heidän keskustellessaan pimennyt ja tohtori Borg kehoitti Aavikkoa jäämään Koivukoskelle yöksi. Hiukan kursailtuaan tämä suostui tarjoukseen. Ylikamari lämmitettiin ja siihen valmistettiin Veikko Aavikolle vuode. Illallisen jälkeen tohtori Borg saattoi vieraansa yläkertaan ja sanoi toivotettuaan hyvää yötä:
— Jos ette saa unta, ja jos nuo pahat ajatukset ja muistot teitä ahdistavat, voitte tulla herättämään minut. Nukun kevyesti, herään helposti, ja sitten karkoitamme synkät näkynne.
Veikko Aavikko vastasi:
— Enpä luule, että minun tarvitsee tohtorin yörauhaa häiritä. Enhän pitkiin aikoihin ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi.