XXVI
Pari päivää Hannes Borg oli turhaan odottanut Väinön paluuta. Mökin Vapulta ja useilta muilta henkilöiltä hän oli tiedustellut Junun olinpaikkaa, olettaen, että hänen poikansa yhä oli hänen seurassaan. Hänelle kerrottiin, että Junu ja Heti ja heidän seurassaan eräs nuori mies olivat yhdessä poistuneet kirkonkylästä, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Junu oli ilmeisesti pelästynyt tohtori Borgin uhkauksesta ja oli päättänyt lähteä pois paikkakunnalta.
Väinön poistuminen koski kipeästi hänen isäänsä. Hän ajatteli katkerana, että kulkurielämä ehkä jo oli painanut poikaan niin syvät jäljet, etteivät ne enää olleet poistettavissa.
Olivatko hänen nuoruutensa intohimoinen kiintymys ja sen seuraukset niin suuri rikos, että hänen koko elämänsä yksinäisyydellä täytyi niitä sovittaa?
Hän vaipui usean päivän ajaksi vaiteliaaseen synkkämielisyyteen. Sitten hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että hänen oli alistuminen kohtaloonsa, että hänen poikansa voittopuolisesti tuli äitiinsä, että hän perinnäisominaisuuksien ja aikaisemman elämänsä vaikutuksesta kenties oli tavallaan onnellisempi siinä maailmassa, johon oli tottunut, ja että ehkä on tehotonta koettaa muuttaa toisen ihmisen luontoa. Jos ei Väinö vapaaehtoisesti palaisi ja elleivät hänen elintapansa olleet muutettavissa, oli kai parasta, niin surullista kuin se olikin, että isä ja poika elivät erossa, kumpikin omassa maailmassaan.
Hannes Borgin mieleen muistui, että tammikuun viidenteentoista päivään tuskin oli viikkoa jäljellä, ja taas leimahti hänen intohimoinen kiintymyksensä Aino Vanajaan ilmiliekkiin. Ja tuntui siltä, kuin hän jälleen hillittömästi antautumalla tämän tunteen valtaan olisi hakenut viihdytystä poikansa suhteen kokemastaan pettymyksestä. Hän päätti kohdatessaan Aino Vanajan käyttää kaiken vaikutusvaltansa ja vakuuttavasti ja lämpimästi tulkita tunteensa, kehoittaa häntä, jos mahdollista, jättämään taiteilijauran ja tulemaan hänen vaimokseen.
Aino Vanajan vastaanoton hän aikoi tehdä juhlalliseksi, viettää sitä Helsingissä tai Koivukoskella. Huomatessaan pukunsa jo vanhanpuoleiseksi hän päätti lähteä Helsinkiin tilaamaan uuden puvun ja samalla tekemään ostoksia.
Ennen lähtöään hän teroitti Henrikan mieleen, että hän kohtelisi Väinöä hyvin, jos tämä sillä aikaa palaisi Koivukoskelle, ja älykkäälle renkipojalle hän antoi toimeksi kirkonkylästä puhelimitse heti ilmoittaa Helsinkiin matkustajakotiin, jos Väinö tulisi.
Itsekseen hän ajatteli sitä vaikeutta, joka syntyisi, jos Väinö palaisi juuri samaan aikaan kuin Aino Vanaja — siitähän aiheutuisi pitkiä selittelyjä, jotka häiritsisivät Aino Vanajan vastaanottoa.
Helsinkiin tultuaan hän poikkesi rauhalliseen matkustajakotiin, jossa ennenkin oli asunut. Vapaussodan jälkeen hän vaan pari kertaa pikimmiltään oli käynyt pääkaupungissa. Uudet olot, muutamien hyvien tuttavien tapaaminen ja jonkun tunnin työskentely Yliopiston kirjastossa tuottivat hänelle virkistystä niistä levottomista ajatuksista ja polttavista tunteista, jotka hänen sisällään temmelsivät.
Neiti Vanaja oli viime kirjeessään maininnut olevansa Helsingissä tammikuun 15. päivänä. Siihen oli vielä aikaa kolme päivää, mutta Hannes Borg odotti jälleennäkemishetkeä yhtä kärsimättömänä ja kuumeisena, kuin olisi se tapahtuva jo sinä päivänä.
Tammikuun aikainen iltapäivähämärä laskeutui yli kaupungin. Hannes Borgilla oli asiaa asemalle. Hän oli unhoittanut antaa Samuli Auralle eräitä määräyksiä ja vei kirjeen asematalon postilaatikkoon. Palatessaan asemalta hän poikkesi kulkemaan Kaivokatua. Vähää ennenkuin hän saapui Seurahuoneen ovelle, näki hän siitä tulevan ulos kookkaan upseerin ja naishenkilön. Hannes Borg ei ensin kiinnittänyt heihin erityistä huomiota. He astuivat hitaasti, ja tultuaan lähemmäksi Hannes Borg tunsi, että tuo upseeri oli kapteeni Eversen. Hänen vieressään kävelevä nainen oli hienosti puettu, hänellä oli yllään upea kärpännahkakauluksinen sametti-kappa ja päässä leveälaitainen hattu, jota koristi tuuhea valkoinen sulka.
— Joku näyttelijätär tai ulkomaalainen primadonna, hän ajatteli.
Mutta katseltuaan tuota naista tarkemmin, hän huomasi, että se oli Aino Vanaja. Mutta oliko se mahdollista? Noin ruhtinaallisen upeasti puettuna ja jo kotimaassa aikaisemmin kuin oli ilmoittanut.
Tämä sai Hannes Borgin tyrmistyksen ja äärimäisen levottomuuden valtaan. Kiireissään hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Mennäkö muitta mutkitta heitä tervehtimään ja pyytää neiti Vanajalta selitystä, miksi hän oli saapunut aikaisemmin? Mutta miten eroittaa nuo molemmat toisistaan? Se, että Aino Vanaja ja Eversen tulivat Seurahuoneelta ja yhdessä läksivät kaupungille, viittasi siihen, että he aikaisemmin olivat sopineet kohtaamisesta. Eikö siis ollut turhaa tunkeutua heidän välilleen? Eikö ollut parasta, että Hannes Borg oli heitä puhuttelematta ja ainaiseksi käänsi selkänsä heille molemmille?
Niin hän ensin katkeruutensa yllyttämänä aikoikin tehdä. Mutta seuraavassa tuokiossa ääni hänen sisällään vaatimalla vaati häntä puhuttelemaan Aino Vanajaa ja saamaan varmuutta. Mutta oliko se saavutettavissa? Ehkä he jo kauankin, ehkä jo ulkomailla olivat olleet suhteissa, ja sen he kyllä osaisivat peittää. Vaistomaisesti hän kuitenkin seurasi heitä ja aikoi sopivassa kadunkulmassa tervehtiä heitä, jos ei muun vuoksi, niin todistaakseen neiti Vanajalle, että oli nähnyt hänet Eversenin seurassa.
He eivät olleet häntä huomanneet, vaan kulkivat edelleen, ja tultuaan Heikin puistoon he alkoivat astua keskikaupungille päin. He kääntyivät Etelä-Esplanaadikadulle vilkkaasti keskustellen.
Hannes Borg seurasi heitä yhä, tietoisena siitä, että tämä menettely oli jotain nöyryyttävää ja alentavaa. Mutta hänen sisällään kaiveleva katkeruus ja hurja mustasukkaisuus saivat hänet hylkäämään kaikki sovinnaisuuden vaatimukset, ja hän seurasi heitä hellittämättä kuin salaurkkija.
He poikkesivat oikealle kulkemaan Fabianinkatua, ja Hannes Borg päätti heidän tultua syrjemmälle toteuttaa aikeensa. Mutta joka kerta kun hän joudutti askeleitaan, tuntui salainen voima häntä pidättävän. He olivat saapuneet Kasarmintorin kulmaan ja poikkesivat kulkemaan sen vasenta laitaa pitkin Tähtitorninmäelle päin. Heidän kääntyessään kadunkulmassa Hannes Borg luuli huomaavansa, että Eversen vilahdukselta hänet näki, mutta hän ei ollut siitä varma. He olivat nyt alkaneet astua nopeammin.
Heidän saavuttuaan lähelle Fabianinkadun päätä Hannes Borg, joka oli pysytellyt toisella puolen katua, joudutti askeleitaan, kulki kadun poikki, meni heidän luokseen, tervehti ja sanoi:
— Anteeksi, että häiritsen. Neiti Vanaja on siis saapunut kotimaahan aikaisemmin kuin mitä minulle ilmoititte viime kirjeessänne.
Hänen äkillinen ilmestymisensä ja huomautuksensa saattoi neiti Vanajan niin ymmälle, ettei hän muutamaan silmänräpäykseen osannut sanoa mitään. Mutta pian hän tointui ja virkkoi:
— Tärkeä sähkösanoma kutsui minut kotia muutamia päiviä aikaisemmin kuin aikomukseni alun pitäen oli ollut. On kyseessä kiireiset neuvottelut opintojeni jatkamisesta.
— Olen sattumalta käymässä Helsingissä, huomautti Hannes Borg. Palaan huomenna Koivukoskelle, mutta minulla olisi ylen tärkeää puhuttavaa kanssanne, neiti Vanaja. Saanko tavata teidät mitä pikimmin?
Eversen, joka tämän keskustelun aikana oli näyttänyt kärsimättömältä ja odottanut sopivaa tilaisuutta keskeyttääkseen sen, sanoi:
— Neiti Vanaja on lupautunut syömään päivällistä minun kanssani tänään. Pidän ehdottomasti kiinni tästä lupauksesta.
— Luulen, että osottamani harrastus neiti Vanajan ulkomaanmatkaan ja opintoihin antaisi minulle etusijan… mutisi Hannes Borg.
Ennenkuin Aino Vanaja ehti vastata, ehätti Eversen huomauttamaan:
— Neiti Vanaja on muuttanut taidealaa. Minulla on kunnia kuulua niihin, jotka järjestävät hänen tulevien opintojensa taloudellisen puolen.
Ottamatta huomioon tätä keskeytystä Hannes Borg virkkoi:
— Minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne, neiti Vanaja, jo tänään ja niin pian kuin suinkin.
Aino Vanajan kasvot kävivät jäykiksi ja hän sanoi:
— Huomenna olen valmis keskustelemaan kanssanne, herra tohtori, ja tekemään tiliä kaikesta.
— Kieltäydyttekö siis myöntämästä minulle kohtaamista tänä iltapäivänä, vaikka vakuutan, että siitä riippuu kohtaloni ratkaisu.
— En voi tänään, sanoi Aino Vanaja lyhyesti. Hannes Borgin sisällä alkoi kiehua sanomaton katkeruus noita molempia kohtaan, jotka raatelivat hänen sisimpäänsä, ja jotka seisoivat niin kylminä ja armottoman taipumattomina hänen edessään. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan huudahti:
— En siis tahdo tästälähin häiriten tunkeutua elämäänne, neiti Vanaja, ja kadun, että olen uhrannut harrastusta niin kylmälle ja kiittämättömälle henkilölle kuin te.
— Saan huomauttaa, virkkoi neiti Vanaja, etten ole pyytänyt teidän harrastustanne enkä suoraan sanoen taloudellista avustustanne. Voin vakuuttaa, että niin pian kuin suinkin maksan teille velkani takaisin.
Tähän Eversen lisäsi loukkaava sävy äänessä:
— Huomispäivänä lähetän teille shekin, herra tohtori. Neiti
Vanajalta toivon saavani tietää suorittamanne rahamäärän suuruuden.
— Minä en ole halukkaampi kuin sisarentyttärenikään vastaanottamaan teiltä, herra kapteeni, rahallista korvausta tai maksumääräyksiä.
Näin sanottuaan Hannes Borg nosti lakkiaan ja poistui heidän luotaan.
He olivat tämän kiihkeän keskustelun kuluessa saapuneet Tähtitorninmäen huipulla olevalle pyöreälle leikkikentälle. Ennenkuin Hannes Borg alkoi laskeutua sen laidassa olevia kiviportaita alas palatakseen kaupungille hän katsahti taakseen ja näki heidän astuvan Kaivopuistoon vievää tietä. Hän muisti kuulleensa, että Eversenillä Kaivopuistossa oli vuokrattuna huoneusto, jossa hän tiheillä käynneillään pääkaupungissa asui ja jossa toimeenpani herkullisia aterioita ja hurjia juominkeja.
— Menkööt, ajatteli Hannes Borg. Tuo nainen on säälimättä iskenyt veitsen sydämeeni. Menköön siis vihamieheni luo.
Hän riensi kaupunkia kohti, aikoi käydä matkustajakodissa, maksaa laskunsa ja heti palata maalle. Mutta tultuaan matkustajakotiin, hän oli niin väsynyt ja lamautunut, että päätti siirtää matkansa. Hän heittäytyi rentona sohvalle, tuntien sisällään epätoivoista ahdistusta. Mikäli veren kuohunta tyyntyi, hän alkoi täysin tajuta häntä kohdanneen iskun vakavuutta. Miksi hän olikaan kiihoittanut tuon itsenäisen ja ylpeän naisen uhmaa, miksi hän oli antanut tuon tuskallisen kohtauksen kärjistyä huippuunsa? Eikö vielä ollut mahdollista aikaansaada sovintoa? Hän olisi nyt ollut valmis uuteen ja suurempaankin nöyryytykseen, jos vielä olisi saanut tavata Aino Vanajan ja pyytää anteeksi äskeistä tungettelevaisuuttaan ja kiihkeyttään. Mutta hän huomasi, että oli myöhäistä korjata, mitä äsken tapahtui. Olihan melkein mahdotonta ainakaan sinä päivänä päästä Aino Vanajan yhteyteen. Eversen osasi kyllä häntä vankasti vartioida.
Ja tyynnyttääkseen itseään hän ajatteli Eversenin töykeätä esiintymistä ja Aino Vanajan välinpitämättömyyttä. Mutta kaikki vaan turhaan. Intohimo oli syöpynyt liian syvälle sydän juuriin.
Kipeästi hän nyt kaipasi ihmistä, jolle olisi uskonut surunsa. Mutta ajatellessaan niin sanottuja ystäviään ei hän muistanut ainoatakaan, jolle olisi tahtonut täydesti avata sydämensä. Hänellä oli se kokemus, että ani harvat osottavat toisen kipeälle kärsimykselle sellaista ymmärtämystä, joka lohduttaisi. Useimmiten, näin hän ajatteli, saa kuulla yleisiä lauseita, sellaisia kuin: "aika parantaa kaikki haavat" ja "kunhan ehdit tyyntyä, näet kaikki toisessa valossa", tai "se henkilö ei varmaankaan ansaitse, että hänen tähtensä noin suret".
Hänen muististaan sukelsi kuitenkin esille yhden tuttavan nimi, jonka seura olisi häntä viihdyttänyt. Se oli Reino Ahti, eräs "originaali", konttoristi ammatiltaan ja huomaamaton syrjässä eläjä, mutta sivistynyt, aikaansa seuraava ja hienotunteinen mies. Hannes Borg haki hänen puhelinnumeroaan luettelosta. Hän ei sitä löytänyt ja muisti nyt, ettei Ahti koskaan ollut kodissaan kärsinyt puhelinta. Vieläkö hän asui samassa paikassa, siellä Hermannissa? — Katua Hannes Borg ei muistanut. Hän aikoi soittaa poliisilaitoksen osoteosastoon, mutta hylkäsi tämän aikeen, tuntien sinä hetkenä olevansa vailla kaikkea toimintatarmoa. Mutta kolkkoon matkustajakodin huoneeseen hän ei voinut jäädä. Ilma siellä tuntui tukahuttavalta. Hänen täytyi päästä ulos, lähteä pitkälle kävelylle. Se vähän rauhoittaisi. Kaupungin katuja hän karttoi. Nuo välinpitämättömät tai turhanpäiväisestä naureskelevat ohikulkijat häntä häiritsivät. Hän suuntasi kulkunsa Kaisaniemeen ja sieltä Eläintarhaan. Rautatien yli vievälle sillalle hän pysähtyi. Etäällä kiilsivät saapuvan junan veturilyhdyt. Huumaus nousi hänen päähänsä. Jos hän heittäytyisi alas sillalta ja antaisi eteenpäin kiitävän junan pyörien murskata itsensä! Silloin kaikki olisi lopussa.
Mutta hän oli kuin jähmettynyt paikalleen, kuin horrokseen vaipunut, nojatessaan sillan kaiteisiin, ja vasta kun veturin höyry alhaalta syöksyi hänen kasvoihinsa, hän heräsi ja alkoi astua eteenpäin, Alppilaa kohti. Kauempana hän tunsi outoa raukeutta jäsenissään ja laskeutui istumaan tien laidassa olevalle penkille. — Miksi hän ei vapaussodassa saanut kuolla, kun kuolema jo katsoi häntä suoraan silmiin? Silloin häneltä olisi säästynyt tämä raateleva tuska.
Hän oli istunut siinä puolisen tuntia vaipuneena horrostilaan. Kaksi sotilasta kulki ohi lemmittyineen. He olivat iloisia, tupakoivat ja naurattivat naisiaan. Hannes Borg heräsi horroksesta ja tunsi viiltävän kylmiä väreitä ruumiissaan. Hän nousi ja alkoi palata kaupunkiin. Lyhdyn kohdalla hän katsoi kelloaan: vielä noin puolitoista tuntia viimeisen junan lähtöön. Jos hän kiiruhti, ehti hän käydä majatalossa, järjestää laskunsa ja joutua junaan. Hän takertui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pois hänen täytyi päästä kaupungista, sieltä, missä hänen onnensa sinä yönä murskattiin, pois omaan pieneen kotiinsa, joka sentään viihdytti ja jossa hän saattoi puhua hyväätarkoittavien ihmisten kanssa. Ja hän alkoi joutuin astua takaisin kaupunkiin.
* * * * *
Myöhään illalla hän kyytihevosella pieneltä asemalta saapui Koivukoskelle. Hän oli jo senverran rauhoittunut, että päätti olla Henrikaa ja Samuli Auraa herättämättä. Renkituvasta ja talosta ei näkynyt valoa. Hän asetti matkalaukkunsa pihanpuolisille portaille. Silloin hän kuuli Rob Royn, uskollisen talonvahdin, haukunnan sisältä eteisestä, avasi oven ja tervehti iloa uhkuvaa koiraansa. Vaistomaisesti tajuten herransa alakuloisuuden viisas eläin hiljensi intoansa ja nuoleskeli hellästi hänen kättänsä.
Oli tähtikirkas kuutamoyö. Hannes Borg tiesi, ettei hän sinä yönä saisi unta, ja kun ei ketään talon väestä näkynyt, hän päätti lähteä kävelemään jäälle ja vastakkaisen rannan kalliolle, jonka huipulta hän usein oli katsellut tähtiä. Hän oli lukenut yleistajuisia tähtitieteellisiä teoksia ja tunsi tärkeimmät tähdet ja tähtisikermät. Rob Roy seurasi häntä, hiipien hänen vieressään.
Pakkanen oli kiihtynyt ja lumi narskahteli jalkojen alla. Taivaalla kiiti harvoja läpikuultavia valkoisia untuvapilviä ja jäinen tuuli lakaisi kuivaa löysää lunta, joka kahisten solui jäätä pitkin, jopa se väliin pyyhkäisi sitä niin korkealle, että se hiveli hänen kasvojaan. Silloin hän tunsi, kuinka hänen ohimonsa polttivat ja kuinka virkistävä tuo kylmä hyväily oli.
Tie vei avannon ohi. Sen ääressä oli varrellinen sanko. Avannosta oli ilmeisesti äskettäin otettu vettä, sitä peitti vaan ohut jääkuori. Hannes Borg puhkaisi sen sangon varrella, täytti sangon vedellä ja alkoi himokkaasti juoda jääkylmää vettä. Kuinka se jäähdytti hänen verensä hivuttavaa hehkua. Jospa hän olisi saanut yhtä tehoisan sammutuksen sielunsa poltolle!
Hän joi sitä ylenmäärin, kunnes taas tunsi väristystä ruumiissaan, laski sangon avannon reunalle ja jatkoi kävelyään.
Ylhäällä kalliolla avautui hänen eteensä kuutamoyön säteilevä kirkkaus. Hän näki kaukana Kuuselan kartanon tornin. Hän muisti kuinka hän tuona kesäisenä auringonnousun hetkenä oli katsellut samaa tornia ja tuntenut sisässään autuaallista riemua.
Hänen katseensa siirtyi siitä vaistomaisesti vasemmalle, metsästä esiin pistävään kirkontorniin. Sen risti kiilsi kuutamossa. Siellä syrjässä, kirkkomaan kiviaidan kulmassa, hän nyt olisi tahtonut levätä syvän kinoksen peittämänä…
Vihuri kiidätti tiheän lumiräiskeen hänen ylitsensä. Kalliohongat humisivat surumielisesti. Hän käänsi silmänsä tähtilakeen. Siellä ne kulkivat ainaisia ratojaan, nuo loistavat taivaankappaleet. Järkähtämättä kiertotähdet kehäliikkeineen palvoivat aurinkojaan, valonsa, lämpönsä, elämänsä lähteitä. Ja koko tämä meidän aurinkokuntamme kiiti jotain salattua päämäärää kohti, sinnepäin, missä pohjoisen taivaan kirkas tähti Vega säteilee Lyran sikermässä. Mikä on kaiken tämän taukoamattoman kiertokulun ja liikkeen tarkoitus? — Mitä onkaan se salaperäinen tunne, joka kiinnittää toisen olennon toiseen, mikä voima saa tuon ihaillun olennon vastarakkauden ja omistamisen kangastamaan ylimpänä onnena, ja miksi samaisen olennon saavuttamattomuus syöksee tyhjyyteen ja epätoivoon!
Hän ajatteli itsekseen:
— Onkohan kaikkeudessa itsetietoisia yleviä voimia ja kuulevatkohan he ihmisen, tuon maan matosen, tuskanhuokauksen? Vai onko tämä huokauskin vaan heikko väre, jota selittämätön kaikkeus tarvitsee mitättömänä lisävoimana äärettömiin kiertoliikkeisiinsä? Onko se vaan kupla, joka halkeaa ja haihtuu, onko se heikko kuiske, joka ahdistuneesta ihmisrinnasta noustuaan haihtuu jäljettömiin? — —
* * * * *
Hän heräsi näistä haaveista Rob Royn lyhyestä haukkumisesta. Hän katsahti jäälle ja näki siellä astuvan kalliolle päin mieshenkilön, jota kumaraisesta asennosta päättäen luuli Samuli Auraksi. Hän laskeutui alas jäälle ja kohtasi siellä palvelijansa.
Samuli Aura tervehti isäntäänsä ja sanoi hieman häpeissään:
— Se Henrika ei jättänyt minua rauhaan — ne naishenkilöt ovat aina niin levottomia — se kun koiran haukuntaan heräsi ja näki tohtorin menevän jäälle. Ja kun pyry alkoi kiihtyä ja tohtori viipyi, se pelkäsi, että jos oli jotain tapahtunut. Tiesinhän minä, että tohtori on mies, joka itsensä hoitaa ilman meidän huolenpitoamme, mutta tahdoin tehdä sille mieliksi ja lähteä katsomaan.
— Sain asiani kaupungissa pikemmin toimitetuksi, selitti tohtori Borg, niin että palasin jo tänä iltana. On niin kirkas yö, ja läksin kävelemään.
Auran tarkka silmä oli huomannut, että Hannes Borgin kasvot olivat kärsivät ja kuumeiset, ja hän virkkoi:
— Kovin sairaaltapa tohtori näyttää. Tohtorin pitäisi joutua tästä pakkasesta lämpimään vuoteeseen.
— Välistä sielun sairaus on ankarampi ruumiin kipua. Silloin ei auta vuode eikä uni.
Aura vaikeni hetken. Sitten hän koetti lohduttaa murheellista isäntäänsä:
— Se on totta se. Minähän olen vaan yksinkertainen kansanmies, enkä kykene lieventämään sellaisen miehen surua kuin tohtorin. Mutta olen omassa halvassa elämässäni tullut huomaamaan, että suru on kestettävä. Sitten vasta sydän rauhoittuu tai puutuu ja tuska hellittää raadellun ihmisrinnan.
— Samuli on oikeassa. Ja alussa suru on haikein kestää. Kun siihen tottuu, sitä on helpompi kantaa.
Hänen uskollisen palvelijansa osanotto teki hänelle hyvää.
Saavuttuaan sisälle ja riisuttuaan päällystakkinsa, Hannes Borg tunsi itsensä niin heikoksi, että hänen viipymättä täytyi paneutua vuoteeseen. Hänellä oli kova kuume, ja hän pyysi Henrikalta usein kylmää vettä juodakseen. Aamuyöstä hän alkoi hourailla. Hänellä oli näky, joka sai hänet levottomasti kääntymään vuoteessaan. Hän oli vielä seisovinaan jäällä. Mutta se oli paljoa avarampi, se ulottui silmänkantamattomiin. Tähdet säteilivät entistään kirkkaammin. Hänen eteensä tälle jäälakeudelle ilmestyi paljasjalkainen nainen, joka oli pukeutunut ohueeseen jalokivillä siroitettuun harsohameeseen. Hänen sirot jäsenensä ja solakka vartalonsa kuulsivat sen läpi. Hänellä oli kullanhohteinen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Kiihoittava soitto alkoi kaikua etäällä. Se läheni vihurin mukana. Siinä lauloivat tuhannet viulut vienosti, siinä pauhasi välistä ukkosen jylinä. Ja nainen alkoi tanssia kiehtovin liikkein. Lunta pyrytteli hänen ympärillään, mutta hänen ihania paljaita jalkojaan ei palellut. Hän lähestyi tanssijatarta ja aikoi poimia yhden jalokiven hänen hameensa helmasta, mutta kun hän tarttui siihen, se poltti hänen käteensä syvän haavan.
Hannes Borg päästi voihkinan ja heräsi.
Henrika, joka valvoi viereisessä huoneessa, meni herättämään renkipojan ja käski hänen lähteä kirkonkylään lääkäriä hakemaan.