XXX
Oli jo tultu maaliskuun loppupäiviin. Väinö oli parantunut saamastaan vammasta ja oli ehtinyt kotiutua Koivukoskella. Lääkäri oli tosin kehottanut häntä olemaan varovainen, mutta silti hän jo ajanvietteekseen hiukan askarteli pienen talouden hoidossa.
Hän oli ottanut Toverin erityisesti hoitaakseen, ja selvästi huomasi, miten kiiltäväksi ja pirteäksi talon ainoa hevonen oli lyhyessä ajassa käynyt.
Hannes Borgilla oli asiaa kirkonkylän postikonttoriin, ja Väinö,
joka aina kernaasti häntä kyyditsi, oli nytkin hänen ajajanaan.
Postikonttorin edustalla he kohtasivat lääkärin, joka onnitteli
Väinöä hänen terveestä näöstään. Sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:
— On kai tohtori Borg kuullut kerrottavan eilispäivän tapahtumasta?
— En ole kuullut, vastasi Hannes Borg, elämmehän niin syrjässä.
— Kapteeni Eversen ampui itsensä revolverilla eilisiltana. Minut kutsuttiin heti paikalle, mutta en voinut muuta kuin todeta, että henki oli lähtenyt.
Tämä lääkärin lyhyesti kertoma uutinen teki Hannes Borgiin tyrmistyttävän vaikutuksen. Hiukan toinnuttuaan hän aikoi kysyä miten oli neiti Vanajan laita, mutta älysi, ettei se sentään käynyt päinsä. Lääkäri jatkoi:
— Kapteeni Eversenin raha-asiat olivat käyneet kovin huonoiksi, niinkuin tohtori kai tietää. Ja viimein hänen velkojansa panivat hänet kovalle. Kiukkuisin oli kauppias Herhilä, jolla oli verrattain pieni saatava, parisenkymmentä tuhatta. Hän oli päättänyt hakea kapteenin konkurssiin. Toiset velkojat, joilla oli monta vertaa suuremmat saatavat, olisivat suostuneet jatkamaan tehdasliikettä, mutta holhouksensa, eli niinkuin lakitieteellinen nimitys kuuluu, administration, alaisena. Toiset taas vaativat Louhivaaran tilan myymistä. Kaikki tämä oli liian suuri nöyryytys tuolle ylpeälle luonteelle. Hän teki itsestään lopun.
Hannes Borg ei ollut kostonhimoinen eikä vahingoniloinen, mutta
kapteeni Eversenin kohtalo ei myöskään itsessään häntä järkyttänyt.
Hänen ajatuksensa kiintyivät etupäässä kysymykseen, miten tukea neiti
Vanajaa siinä tukalassa tilassa, johon hän epäilemättä oli joutunut.
Erottuaan lääkäristä Hannes Borg ja hänen poikansa kävivät postikonttorissa. Siellä oli kirje Veikko Aavikolta. Hän valitti, ettei pitkään aikaan ollut saanut tietoja tohtori Borgilta.
Hannes Borg pahoitteli itsekseen, että noina vaiherikkaina viime kuukausina oli kokonaan laiminlyönyt Veikko Aavikon ja hän kirjoitti hänelle heti kirjeen, jossa pyysi häntä käymään Koivukoskella. Hänen mieleensä muistui samalla, että Aavikolla oli ollut asiaa Elisabetille, ja hän mainitsi kirjeessään, että sisarentyttärensä jo oli palannut ulkomailta. Elisabetille hän aikoi viittaillen mainita Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.
* * * * *
Eversenin hautajaiset olivat hänen komeaan elämäänsä verrattuina olleet hiljaiset ja yksinkertaiset. Useat pitäjäläisistä olivat jääneet niistä pois. Helsingistäkään ei ollut tullut kuin muutama hautajaisvieras, vainajan lähimpiä ystäviä, niiden joukossa raihnainen paroni von Stackelbom. Kantajina olivat eräät paperitehtaan työmiehet, jotka olivat palvelleet talossa jo kapteenin isän aikana ja jotka ajan ristiriidoista huolimatta olivat olleet kiintyneet isäntäänsä.
Hannes Borg oli kauan ollut kahdenvaiheilla, lähtisikö hautajaisiin vai jäisikö pois. Mutta vaikka hän ei kantanutkaan kaunaa vainajan muistolle, oli lähtö maahanpanijaisiin hänen tunteidensa vastainen.
Hän ja hänen sisarentyttärensä lähettivät haudalle yhteisen seppeleen.
Lääkäriltä, jolle Hannes Borg hautajaisten jälkeisenä päivänä kävi maksamassa Väinön hoidon, Hannes Borg kuuli, että neiti Vanaja oli ollut mukana kirkkomaalla, ja etteivät tilaisuudessa saapuvilla olleet pitäjäläiset olleet häntä tervehtineet. Herhilä oli lisäksi esiintynyt julkeasti ja oli tahallisesti lausunut niin kovaan, että neiti Vanaja sen kuulisi, loukkaavia sanoja hänen suhteestaan vainajaan, jopa oli viitannut siihen, että hänet olisi pantava syytteeseen kapteeni Eversenin oikeastaan hänen velkojilleen kuuluvien rahojen tuhlaamisesta. Neiti Vanaja oli näyttänyt hyvin alakuloiselta ja masentuneelta. Hautajaisten jälkeen hän oli muuttanut asumaan kirkonkylän majataloon.
Tuntui siltä, kuin lääkäri olisi tuntenut jotain neiti Vanajan ja Hannes Borgin välisistä asioista, kun hän näin itsestään antoi nämä tiedot.
Ne tekivät Hannes Borgiin mitä syvimmän vaikutuksen, ja jo keskeltä kotimatkaa hän aikoi palata kirkonkylään tapaamaan neiti Vanajaa. Hän ajatteli: — Hän tarvitsee minua, hän on kaikkien hylkäämä. — Kestetty haikea suru, kaikki katkerat pettymykset täytyi nyt unhoittaa, täytyi voittaa itsensä ja rientää hänen luokseen.
Mutta hänen mielenliikutuksensa oli liian suuri, jotta hän olisi katsonut voivansa esiintyä hillitysti. Sitäpaitsi alkoi jo hämärtää, ja tämä päivän hetki ei hänestä tuntunut sopivalta.
Tultuaan kotiin hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti löytää oikean aiheen ja tavan kohdatakseen Aino Vanajan seuraavana päivänä. Mutta hänen ajatuksensa olivat raskaat.
— Miten olikaan Aino Vanaja vastaanottava hänet? Ehkä Hannes Borgin tulo olisi hänestä kiusallinen!
Tuntiessaan mielensä kiihoittuneeksi Hannes Borgin oli tapana tyynnyttää itseään koneellisella työllä. Hän ryhtyi nyt järjestelemään papereitaan ja kirjeitään. Näiden joukosta osui hänen käteensä kellastunut italiankielinen kirjanen, jonka hän oli ostanut vanhalta kuljeskelevalta kirjakauppiaalta odottaessaan junaa eräällä italialaisen pikkukaupungin asemalla. Sen nimi oli: Amore del paria — Paarian rakkaus. Hän rupesi sitä selailemaan, lukien sieltä täältä sivun. Hän muisti nyt sen sisällyksen: — Nuori paaria — ulkopuolella yhteiskuntaa, lakia ja oikeutta oleva hindulainen — oli kerran nähnyt kuninkaan tyttären, ja hänessä oli herännyt mieletön rakkaus tähän naiseen, joka oli kaunis kuin unelma: bella come un sogno. Ja ajattelematta seurauksia hän oli heittänyt punaisen ruusun prinsessan kantotuoliin, sitä ohi kuljetettaessa. Tästä rikoksesta, että hän, näin alhainen olento, oli rohjennut ilmaista ihailuaan kuninkaan tyttärelle, hänet ruoskittiin ja teljettiin pieneen synkkään vankikomeroon, jossa hän sai kitua useita vuosia. Hallitsijan palatessa voitokkaana sotaretkeltä ja julistettua laajan armahduksen, hänet viimein vapautettiin. Linnaansa tultuaan kuningas tahtoi suudella tytärtään, mutta kun hän poisti hänen harsonsa, tuli näkyviin prinsessan suun kohdalla inhoittava syöpä. Ilkeät kadehtijain kielet kuiskasivat hänen korvaansa, että prinsessa hänen poissaollessaan oli uhrannut neitsyytensä saastaiselle hovimiehelle, ja että jumalat olivat lähettäneet hänelle tämän hirvittävän rangaistuksen. Hallitsija uskoi heidän puheensa ja hylkäsi tyttärensä, joka rupesi harhailemaan kaduilla, anoen almuja. Useimmat kääntyivät kammoksuen hänestä pois, mutta armeliaat ihmiset antoivat hänelle hengenpitimiksi ruokaa, sanoen:
— Hän on tuo onneton kuninkaantytär.
Eräänä päivänä kohtasi hänet vapauteen päästetty paaria, ja hän rakasti häntä vieläkin, huolimatta hänen hirvittävästä taudistaan. Ja hän otti hänet asumaan majaansa, elätti häntä ja ihaili hänen silmiään. Mutta öisin, kun entinen prinsessa nukahti, paaria valvoi ja itki verikyyneleitä. Ja kun paarian poloinen lemmitty viimein armottoman tautinsa murtamana kuoli, hän peitti hänet niin runsaasti veripunaisilla ruusuilla, että vainaja vallan hautautui niihin. Ja paaria itse tunkeutui näiden ruusujen peittoon, tukehtuen niiden voimakkaaseen tuoksuun —.
Tämä naiivin yksinkertaisesti kerrottu satu liikutti Hannes Borgia. Ja hän ajatteli, että hän itse oli lemmenonnesta osattomaksi jäänyt paaria. Mutta hänen lemmittynsä ei ollut auttamattoman alennuksen saastuttama. Ei ainakaan Hannes Borg tahtonut nousta hänen tuomitsijakseen. Eihän hänen oma nuoruutensa ollut nuhteeton. Ja salainen ääni hänen sisällään kuiskasi, että hän tuota naista kohtaan vielä tunsi hellyyttä. Mutta tämä tunne oli vapaa intohimoisista pyyteistä, siihen yhtyi jalostunut myötätunto ja tarve auttaa ja kohottaa. Niin, hän aikoi nostaa hänen arvoansa ihmisten silmissä, hän aikoi pyytää hänen kättään.
Tämä hänen päätöksensä oli luja, ja sen tehtyään hänestä tuntui, kuin olisi koko hänen olemuksensa rauhoittunut, kuin olisi hän ratkaissut häntä kauan kiusanneen pulmallisen ongelman.
Hän lähetti renkipojan viemään kirkonkylän majataloon neiti Vanajalle kirjeen, jossa pyysi saada seuraavana päivänä tulla häntä tapaamaan.
Sitten hän läksi Elisabetin luo ja ilmoitti hänelle päätöksensä. Elisabet pelästyi sen kuullessaan. Hetken kuluttua hän tointui senverran, että sai sanotuksi:
— Eikö hyvä sydämesi houkuttele sinua liian suureen uhraukseen, etkö voisi siirtää päätöksesi täyttämistä?
— Päätökseni on järkähtämätön, vastasi Hannes Borg.
— Mutta oletko ajatellut askeleesi seurauksia? Viihtyisikö tuo nainen tässä syrjäisessä sopukassa, kun hän juuri on huumautunut rikkaudesta ja suuren maailman humusta.
— Onnettomuus on toivottavasti syventänyt häntä ja tehnyt hänet nöyräksi.
— Hänen sydämensä on kylmä, en luule, että elämä sitä muuttaa.
— Siinä tapauksessa hän on onnettomista onnettomin, ja minun velvollisuuteni on olla hänen omanatuntonaan.
— Entä poikasi, joka on parantunut, jonka taas omistat — etkö pelkää, että äitipuolen kylmyys voisi vaikuttaa hänessä pahaa, voisi taas vieroittaa hänet kodista?
Elisabet, joka katsoi enonsa aikeen täytäntöönpanoa suureksi onnettomuudeksi, oli turvautunut tähän viimeiseen keinoon. Ja se oli osunut arkaan paikkaan. Hannes Borgia raateli lyhyt ristiriitainen sisäinen taistelu. Hän voitti sen ja virkkoi:
— Jos poikani todella on parantunut, hän ymmärtää isänsä päätöksen. Jos hän ei sitä ymmärrä ja sentähden vielä lähtee luotani, vaatii kai hänen kohtalonsa häneltä vielä suurempaa elämänkärsimystä.
— Olen epätoivoinen ajatellessani, miten onnettomaksi sinä tulet ja jaksatko enää kestää niitä kärsimyksiä, jotka tuon naisen tulo tänne sinulle epäilemättä tuottaa, sillä hän on arvoton vastaanottamaan sinulta niin suurta anteeksiantamusta.
— Unhoitat, että sinä itse olet antanut anteeksi henkilölle, joka on sinua vielä paljoa raskaammin loukannut.
Elisabet painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hannes Borg poistui omalle puolelleen. Hän tunsi sisällään rauhaa, joka kevensi ja kirkasti mieltä. Illemmalla toi renkipoika hänelle kirjeen:
'Kunnioitettava herra Tohtori!
Olen liikutettu siitä, että vielä muistatte minua, joka tunnen itseni koko maailman hylkäämäksi. Otan kiitollisena vastaan ehdotuksenne tulla minua tapaamaan, arvaten, että tahdotte lohduttaa minua masennuksessani. Viivyn täällä vielä huomisen päivän.
Kunnioittaen: Aino Vanaja.'