XXIX
Hannes Borg oli matkalla asemalle vastaanottamaan Elisabetia. Hän aikoi poiketa kirkonkylässä apteekkiin ja näki sen edustalla auton. Siinä istui Aino Vanaja. Hän oli nostanut turkinkauluksensa suojellakseen itseään kylmältä. Hannes Borg, joka tahtoi välttää Eversenin kohtaamista — epäilemättä kapteeni oli sisällä apteekissa — päätti toiste tehdä ostoksensa apteekissa. Mutta hänen tiensä johti apteekkitalon ohi, ja sivuuttaessaan auton hän tervehti neiti Vanajaa, joka hänestä näytti entistään kauniimmalta, mutta jonka kasvoilla oli surumielinen varjo. Samassa kapteeni Eversen tuli ulos apteekin ovesta ja alkoi astua alas portaita. Hän näytti vakavalta ja tervehti tohtori Borgia juhlallisen kohteliaasti.
Poiketessaan asemalle vievälle tielle, Hannes Borg tunsi, että äskeinen lyhyt kohtaaminen oli liikuttanut hänen sisimpäänsä. Syvällä piilevä haava ei vielä ollut ummessa, se alkoi kirveliä vähäisestäkin kosketuksesta…
Elisabetin ja Hannes Borgin jälleennäkeminen asemalla oli mitä herttaisin, niinkuin aina heidän oltua jonkun aikaa erossa.
Elisabet ei matkalla Koivukoskelle ollenkaan kosketellut enonsa välejä neiti Vanajaan, eikä Hannes Borg niihin kajonnut. Hän kertoi sensijaan pojastaan Väinöstä kaiken, mitä oli tapahtunut siitä asti kuin hän hänet näki naapuripitäjässä.
Elisabetin huvilan huoneita oli viikon päivät ahkeraan lämmitetty, ja saapuessaan illan suussa Koivukoskelle, hän näki tuttavallisten valojen tuikkivan ikkunoista, ja seuraavassa tuokiossa hänen pieni kotinsa sulki hänet lämpimään syliinsä.
Seuraavina päivinä Hannes Borg mielihyväkseen näki, miten ystävällisesti Elisabet kohteli Väinöä, joka alussa oli ujo ja harvapuheinen, mutta vähitellen kävi avomielisemmäksi. Ja ennen pitkää Hannes Borg saattoi havaita tämän vaalivan hienon naiskäden hyväntekevän vaikutuksen nuoren miehen koko olemukseen.
Kuultuaan, että Väinöllä poikana oli ilmennyt jonkunverran piirustuslahjoja — perintö Borgin suvulta — Elisabet lupasi antaa hänelle piirustustunteja, ja tämä lupaus ilahutti poikaa ja isää. Väinö saattoi jo liikkua huoneissa ja kävi eräänä päivänä Elisabetin huvilassa katselemassa hänen maalauksiaan.
Hänen paranemisensa edistyi yhä, niin että sairaanhoitajatar saattoi matkustaa takaisin Helsinkiin.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä Elisabet näytti Hannes Borgille ulkomailla maalaamiaan luonnoksia ja valmiita kankaita. Hannes Borg katseli niitä kauan ja huudahti:
— Olenpa iloinen, että olet oppinut siellä suuressa maailmassa jotain uutta, silti eksymättä kubistisiin ja ekspressionistisiin liioitteluihin.
Vähän myöhemmin heidän istuessaan takkavalkean ääressä, Elisabet epäröiden otti puheeksi olonsa neiti Vanajan kanssa ulkomailla.
— En ole aikaisemmin tahtonut puhua siitä — näin hän alkoi — kun tiedän, että se asia on sinulle tuskallinen. Samasta syystä en ulkomailta tahtonut kirjoittaa sinulle hänestä tarkemmin.
— Aavistin jo itse pahaa. On luultavaa, että minun silloin niin suuren etäisyyden päässä ja pitkän eron vallitessa olisi ollut perin vaikea kestää koko totuutta.
Elisabet jatkoi:
— Ei ollut kulunut kuin kuukauden aika, kun Aino Vanajan alussa lämmin harrastus näyttämötaiteeseen alkoi heiketä. Sensijaan hän intohimoisesti antautui tanssitaidetta opiskelemaan. Hän kävi joka päivä kuuluisan tanssiplastiikan opettajattaren, Signora Sembrinin, luona. Hänen näyttämöopettajansa Vincenzo Oliva valitti minulle siitä.
— Tiedätkö, ylläpitikö hän kirjevaihtoa kapteeni Eversenin kanssa?
— Jo melkein alussa oli Everseniltä ruvennut tulemaan tiheään kirjeitä. Aino Vanajan ja minun välillä oli suuri kohtaus. Huomautin, miten väärin hän menetteli sinua kohtaan muuttamalla opintoalaa, kuitenkin edelleen käyttäen sinun uhraamiasi varoja. Siihen hän huomautti, ettei hän ollut sitoutunut mihinkään, että nyt vasta oli huomannut oikean alansa, ja että hänellä oli takeita siitä, että ennen pitkää saisi nuo rahat sinulle takaisin maksetuiksi. Samaan aikaan hän alkoi käydä upeasti puettuna, ja kun hän huomasi, että minä tätä kaikkea paheksuin, hän muutti asumaan toiseen, erittäin hienoon täysihoitolaan.
— Luuletko, että hän Münchenissä ollessaan antautui kevytmieliseen elämään?
— Sitä en luule. Hän kävi minua joskus tervehtimässä, ja näin hänet silloin tällöin taidetilaisuuksissa ja kahviloissa. Mutta hänen mukanaan oli aina joku hänen täysihoitolansa perhejäsenistä.
— Tapasivatkohan hän ja Eversen toisensa jo ulkomailla?
— Eivät, ainakaan minun tietääkseni. Mutta Aino Vanaja läksi Berliniin jo pari viikkoa ennen paluutaan kotimaahan. Hänen olostaan siellä en voi sanoa mitään.
Heidän keskusteluunsa tuli pysähdys, ja Hannes Borg tunsi vaistomaisesti, että Elisabet aikoi jotain kysyä, mutta että hienotunteisuus esti häntä sitä tekemästä. Hän arvasi tuon kysymyksen sisällyksen ja virkkoi:
— Tahdot ehkä tietää, mitkä välimme nyt ovat.
— En tahdo tietää muuta, kuin minkä itse haluat kertoa. Jos se on sinulle vastenmielistä, emme enää puhu tästä.
— Saatan nyt jo puhua siitä intohimottomasti. Yllätin neiti Vanajan ja kapteeni Eversenin Helsingissä, ja kun neiti Vanaja muutti asumaan Louhivaaran hoviin, olin ensi ajat epätoivoisessa, sairaaloisessa mielentilassa. Mutta poikani sairaus, hänen häälymisensä elämän ja kuoleman välillä — ainakin mikäli minusta tuntui — ja hänen paranemisensa ovat tyynnyttäneet mieltäni. Nyt liikkuu sisälläni etupäässä myötätuntoa ja surua tuon naisen nykyisen tilan johdosta. Kun viimeksi näin hänet Eversenin seurassa, molemmat näyttivät vakavilta. Ajattelin, ett& Eversen ehkä jo alkaa kyllästyä ja hylkää hänet… niinkuin hän on tehnyt ennenkin.
— Ja silloin?
— Silloin koetan tukea hyljättyä.
Elisabet loi enoonsa säikähtyneen katseen ja kysyi:
— Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
— Niin, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on velvollisuuteni, tai oikeammin, tunne sisälläni sanoo, että minun tulee koettaa estää häntä luisumasta huonoon elämään ja perikatoon…