XXVIII
Muutaman päivän kuluttua verensylky lakkasi, ja Hannes Borg alkoi toivoa poikansa paranemista.
Väinön silmiin oli tullut jotain kirkasta ja nöyrää, ja huomatessaan eräänä aamuna, että hänen isänsä oli riisuutumatta istunut nojatuolissa hänen vuoteensa ääressä, samassa paikassa, mihin illalla oli asettunut, hän sanoi:
— Olette liian hyvä minulle, isä, en sitä ole ansainnut.
Isäksi Hannes Borg ei vuosikausiin ollut kuullut itseään mainittavan, ja tuo sana sai hänet heltymään. Hän ajatteli: Ehkä voitan hänet jälleen lapsekseni, ehkä hän muuttuu.
Pari päivää myöhemmin Väinön tila äkkiä paheni. Hänen kuumeensa nousi illalla, ja lääkäri, joka kiireisesti kutsuttiin kirkonkylästä, totesi sairasta tutkiessaan, että haavaan oli tullut mätää. Leikkaus oli välttämätön. Levottomana Hannes Borg ajatteli, oliko potilas, jonka sydämen toiminta oli heikko, kestävä leikkauksen.
Helsingistä oli kutsuttu tottunut sairaanhoitajatar, jonka tuloa odotettiin. Väinö oli edellisen yön houraillut, eikä ollut tuntenut isäänsä.
Aamupäiväpostissa saapui Elisabetilta sähkösanoma, joka ilmoitti, että hän oli paluumatkalla. Sama posti toi myös kirjeen Aino Vanajalta. Kuoressa ei ollut muuta kuin pitäjän suojeluskuntapäällikön antama kuitti, jossa hän tunnusti, että neiti Aino Vanaja oli suojeluskunnalle lahjoittanut suurehkon rahasumman. Tämä rahamäärä vastasi sitä summaa, jonka Hannes Borg oli antanut hänen ulkomaanmatkaansa varten.
— Hän on ylpeä, ajatteli Hannes Borg. Mutta tämä kuitin lähettäminen ei tehnyt Hannes Borgia katkeraksi, ja hänen poikansa sairauden ja tulevan leikkauksen aiheuttama jännitys sai hänet pian unhoittamaan sen.
Hannes Borg oli varovasti ilmoittanut pojalleen, että leikkaus oli välttämätön. Väinö otti tämän tiedon levollisesti ja sanoi:
— Jos minut nukutetaan ja jos en enää herää, niin ettekö muistele minua katkerasti.
— En luule, että sinua nukutetaan täydellisesti. Lääkäri arveli, että ainoastaan paikalliskuoletus on tarpeen. Ja toivon vahvasti, ettei leikkaus ole vaarallinen. Enkä sinua koskaan muistele katkerasti. Mielenmuutoksesi tuottaa minulle suurta iloa ja saa minut unhoittamaan kaiken sen surun, jota olen sinun tähtesi tuntenut.
Väinö tarttui isänsä käteen ja painoi sitä.
— Jos kuitenkin pahin tapahtuisi, jos voimat eivät riittäisi… ettekö näyttäisi minulle äitini valokuvaa. Tahtoisin viimeisen kerran nähdä hänen kuvansa…
Hannes Borg pelkäsi, että äidin kuvan näkeminen voisi aiheuttaa mielenliikutusta ja heikentää hänen vastustuskykyään, ja hän sanoi:
— Näyttäisin sen sinulle kernaasti, mutta pelkään, että se saa sinut liiaksi heltymään…
— Olen aivan tyyni…
Hannes Borg haki esille valokuvan. Väinö katseli sitä kauan, painoi sen povelleen, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mutta hän näytti muuten rauhalliselta.
* * * * *
Puheensa mukaan lääkäri käytti leikkausta varten ainoastaan paikalliskuoletusta. Hannes Borg päätti olla läsnä leikkaustilaisuudessa, ollen levoton sen onnistumisesta. Mutta se kävi onnellisesti, nuori mies kesti sen sankarillisesti. Kun märkä oli valunut ulos ja siteet asetettu haavalle, vakuutti tohtori, että pahin vaara oli ohi. Hannes Borgin ilo oli suuri ja syvä. Hän oli valvonut viime yöt ja oli jännityksestä lisäksi niin rasittunut, että hän sen lauettua tunsi raskasta uupumusta. Lääkärin kehotuksesta hän pani pitkäkseen työhuoneensa leposohvalle ja vaipui uneen.
Seuraavana päivänä Väinön kuume oli melkoisesti laskenut, puna oli poissa poskilta, silmät olivat kirkkaammat, kieli oli kosteampi, ja hänen oli helpompi olla. Iltapuolella hän jo tunsi hiukan ruokahalua. Ja vaikka hän seuraavina päivinä yhä vielä oli heikko, arveli lääkäri, että kaikki viittasi paranemiseen.
Väinön toipuminen edistyikin jatkuvasti, ja kun oli kulunut pari viikkoa leikkauksesta, hän jo oli niin voimistunut, että hänen isänsä saattoi häntä rasittamatta keskustella hänen kanssaan ja alkaa kohottavan ja kasvattavan vaikutuksensa. Hän sai Väinön käsittämään ja tunnustamaan, että hänen aikaisempi elämänsä oli ollut kehno, ettei se ollut voinut tuottaa hänelle onnea, ja että ainoastaan työ ja säännöllinen elämä voi ihmistä tyydyttää.
Mutta Hannes Borg ei tahtonut yksistään keskustelun ja vakuuttavan puheen muodossa aikaansaada hänen sielussaan parannusta, hän koetti myös uhrautuvalla huolenpidolla ja hoidolla lujasti kiinnittää hänet itseensä. Hän oli lääkäriltä ja sairaanhoitajattarelta oppinut potilaan hoitamisen, ja minkä suinkin saattoi itse siitä suorittaa, sen hän teki, säästämättä itseään, lähettäen sairaanhoitajattaren nukkumaan ja itse valvoen potilaan vuoteen ääressä.
Eräänä päivänä Väinö sanoi:
— Te rasitatte itseänne liiaksi minun tähteni, isä. Millä voin hyvyytenne koskaan palkita?
Hannes Borgista tämä hänen poikansa henkinen ja siveellinen toipuminen oli kuin kaunis elämän antama lahja, jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan.
Ja toisena päivänä Väinö kertoessaan puukotuksesta työväentalolla mainitsi, että hänen ja Junun välillä oli syntynyt riita vähäpätöisestä seikasta. Väinö oli pyytänyt Heti Vaaksaa tanssimaan, ja Junu oli temmannut tytön pois hänen käsikoukustaan sanoen, että Heti oli hänen heilansa. Molemmat nuoret miehet olivat illan kuluessa juoneet Junun pirtua. Väinö oli vedonnut Hetiin ja kysynyt, aikoiko hän koko illan tanssia Junun kanssa. Heti oli vastannut, että voihan sitä toki myös muidenkin kanssa, ja siiloin oli Junu vetänyt puukkonsa ja iskenyt sen Väinön poveen. Väinö huomautti isälleen, että hän, joka oli riidan alkaja, tahtoi antaa Junulle anteeksi, niin että hän pääsisi vankilarangaistuksesta. Hannes Borg lupasi puhua tuomarin kanssa, mutta tiesi, ettei rangaistuksen täydellinen anteeksiantaminen voinut tulla kysymykseen, vaikka puukotettu sitä halusikin. Mutta rangaistuksen lievennystä Junu voisi saada.