III.
Alobrand jäi siihen yksin ajatuksiinsa. Hänen äskeinen keskustelunsa palautti taas selvästi lähtötuumat hänen mieleensä. Mitä toimitti täällä kauempaa viipyä! Sitäkö varten, että ylipappi Westhard voitonriemuisena linnankappelissa juhlallisesti oli julistava hänen kirkonkirouksensa? Alobrand kuvitteli elävästi kuinka tuo yhä suurempaa mahtivaltaa tavoitteleva mies oli ivallisesti hymyilevä, miten hän oli käyttävä tilaisuutta hyväkseen puhuakseen suuresta tehtävästään puhdistaa kirkko vääräuskoisista. Ja hän kuvitteli lisäksi läsnäolijain pyhän paheksumisen ja kammon katseita. Turhaa oli kaikkea tuota odottaa. Niin pian kuin suinkin oli hän ottava matkasauvansa ja hiipivä pois.
Atson hän aikoi ottaa mukaansa. Jo tarpeeksi kauan oli tämä liiviläisnuorukainen saanut kantaa vangin kovaa taakkaa. Tämä pakollinen taivuttaminen kristinuskoon ei voinut tuottaa hyviä hedelmiä, sen oli vuoden kokemus osoittanut! Mitä ankarammin Atsoa oli koetettu totuttaa kirkon menoihin ja sakramentteihin, sitä kauemmas hänet niistä oli vieroitettu. Ja Alobrand saattoi itselleen tunnustaa olleensa ainoa, joka lempeällä kohtelulla ja järkevällä ohjauksellaan oli valistanut ja rauhoittanut nuoren liiviläisen mieltä. Hän tiesi että Atso häntä ymmärsi — ymmärsi, kun hän puhui suuresta hyvyyden hengestä, joka hymyilee meille riemuisassa ja elvyttävässä auringonpaisteessa, joka puhuu meille hellää, rohkaisevaa kieltänsä hyvien ihmisten teoista, ja joka panee mielemme kauneudesta haaveilemaan, kun luonto luo meihin ihanan suvikatseensa. — Silloin kun Atso oli sotavankina tuotu linnaan, kun häntä oli kovuudella kohdeltu ja ruoskittu, oli Alobrand puhunut hänelle lempeästi, oli hoitanut hänen haavojaan ja lieventänyt hänen vankeuttaan. Ja hän oli vähitellen avannut hänen luonnonraikkaan sydämensä tiedoille ja hyvän tuntemukselle. Näin oli hän täydelleen voittanut Atson nuoren mielen, sen hän tiesi. Kun muut Atsoa lähestyivät, hän pysyi vaiteliaana, ja Westhardin puhuessa hänelle uskonasioista, hän vallan mykistyi. Alobrandin puhuessa taas hänen uskolliset siniset silmänsä loistivat ilosta. Silloin hän oli haastelijas, jopa joskus rupesi laulelemaan heimonsa lauluja. Ja Alobrand tiesi että hänen kiintymyksensä oli yhtä pettämätön kuin uskollisen, jalorotuisen koiran, jota ei mikään saa luopumaan isännästään.
Alobrand arvasi että tämä luonnonlapsi, huolimatta varhaisesta aamuhetkestä jo oli hereillä, ja kulki hänen vankikopilleen. Ovi oli ulkoa teljetty salvalla. Alobrand poisti salvan, aukaisi oven ja näki edessään Atson, joka istui vuoteensa laidalla ja katsoi ulos ristikkoikkunasta. Hän ei hämmästynyt Alobrandin aikaista tuloa, sillä myöhään illoin ja varhain aamuin oli hänellä tapana tulla turvattinsa luo. Mutta ilonvälke hohti liiviläisnuorukaisen silmissä, kun hän nousi hyväntekijäänsä tervehtimään.
— Aamu on selkeä ja kaunis, sanoi Alobrand. Unhoittaa vallan elävänsä keskellä sodan synkeyttä, kun aamun valoa katselee.
Hän astui sisälle ja istui kuluneelle matalalle rahille.
— Aamu on kirkas ja hyvä, yhtä hyvä kuin sinun tulosi, opettaja!
Atso oli harvasanainen, mutta hänen kasvonsa olivat täynnä ilmettä ja hänen lapsellisen rehelliset silmänsä tuntuivat lisäävän sen, minkä niukat sanat jättivät lausumatta.
— Tulen luoksesi tällä kertaa puhumaan asiasta, joka sinulle lie yhtä mieluinen kuin minulle. Minussa liikkuvat pakoajatukset. Aion paeta täältä ja toverikseni ottaa sinut.
Nämä sanat iskivät Atsoon kuin salama. Hän kavahti seisoalleen ja osoitti mitä vilkkaimpia ilonmerkkejä. Vähällä hän oli ääneensä huudahtaa riemusta. Mutta Alobrand teki varoittavan kädenliikkeen.
Atso istui tottelevaisena takaisin vuoteensa laidalle. Hän kysyi hiljaa:
— Milloin aiot minut vapauttaa?
— Kun sopiva hetki tarjoutuu. Siihen asti ole kärsivällinen ja odota. Ja lohduta itseäsi sillä toivolla, että ehkä piankin saat jälleen nähdä kotikorpesi ja heimosi.
Oli luonnollista, että Atso tyyntyi ja alistui kärsivällisesti odottamaan sitä vapautuksen hetkeä, jota Alobrand hänelle ennusti. Olihan hän heti linnaan tultuaan tottunut pitämään Alobrandia jonakin yliluonnollisena olentona, jonakin suojelushenkenä, jonka katseista, sanoista ja olennosta virtasi selittämätön, lämmittävä taikatenho. Ensin hän oli tuota salaperäistä vaikutusta pelännyt, kuten melkein kaikkea, minkä linnassa näki, mutta sitten hän pian oli tullut huomaamaan että, oli tuo mies henki tai taikuri, hän oli suopea ja hyvä.
Hetken vaiettuaan Atso virkkoi:
— Jos minut täältä pelastat, palvelen sinua nöyrästi koko ikäni.
— Olet ystäväni, enkä sinulta vaadi mitään palkkaa ja palvelusta. Mutta heimoasi palvellos, kun sen luo palaat. Opeta sitä tuntemaan hyvyyden henkeä ja luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja kauheista ihmisuhreista.
— Luulen että se suuri ja hyvä henki, jota palvelet, on kaikista voimakkain, kun se on minua näin kauan suojellut täällä vihollisteni vallassa.
Alobrand huomasi nyt, kuten ennenkin, että Atsossa vielä piili pakanallista katsantokantaa, eikä hän tahtonut häneltä äkkiä riistää kaikkia hänen entisiä käsitteitään, vaan aikoi vähitellen kasvattaa hänen ajatusmaailmaansa vapaaksi ja sopusuhtaiseksi.
Hän virkkoi siis vaan:
— Se suosii ja suojelee kaikkia, jotka eivät sorra ihmisveljiään ja jotka tekevät hyvää.
Nyt Alobrand poistui Atson luota, välttääkseen kohtaamasta ruokaa tuovaa vartijaa. Mennessään hän vielä kehoitti Atsoa olemaan toivokas. Suljettuaan oven salvalla hän palasi puutarhan kautta linnan pihalle. Aamu oli jo niin edistynyt, että linnakappelin kello alkoi kutsua aamumessuun. Linnapihalla kohtasi Alobrand ylipapin Westhardin, jonka puhtaaksi ajettu päälaen kalju täplä päivänpaisteessa loisti kuin norsunluu. Westhard kulki halveksivasti Alobrandin ohi, pitäen häntä miehenä, joka ei tervehdystä ansaitse. Huomatessaan Alobrandin napinlävessä ruusun, hän väänsi leveän, aistillisen suunsa ivalliseen hymyyn.
Väkeä alkoi linnan eri rakennuksista virrata kappeliin. Esiin tuli joukottain kalparitareita, hartioilla valkeat viitat punaisine risti- ja miekkakuvineen. Siinä tuli linnan päällikkö, Konrad von Meindorf, tyttärensä Gertrudin kera. Puutarhasta toi vartija Atsonkin aamumessuun. Westhard oli määrännyt että hänen joka jumalanpalveluksessa piti olla läsnä, jotta hän lopulta tottuisi rakastamaan ja omistamaan kirkon pyhiä menoja.
Atso seisoi lähellä oven suuta olevaa pilaria ja tuijoitti alttarilla palavia ohuita ja pitkiä vahakynttilöitä ja alttaripöydän yläpuolella riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. Ja kun hän sakastista päin kuuli kellojen kilinää ja näki miten Westhard, puettuna komeaan kullalla kirjailtuun valkeaan kaapuun, kulki ylös ja alas alttarin portaita, tuon tuostakin polvistuen ja taas nopeasti nousten ylös — kun päälle päätteeksi vihkiveden pirskoittajat rupesivat kiertämään ympäri kirkkoa — silloin Atsosta tämä kaikki tuntui kammottavalta taialta, jota hän olisi tahtonut paeta, rientääkseen Väinäjoen aalloissa huuhtelemaan pois kaiken saastan, mikä täällä oli hänen ruumiiseensa tartutettu.
Alobrand oli niinikään liittynyt muuhun kirkkoseuraan ja istuutunut hämäräiseen soppeen. Joskohta nämä ulkonaiset menot hänelle jo aikoja sitten olivat käyneet vastenmielisiksi, tuli hän messuun laulun ja soiton vuoksi. Ja kun hän nyt kuuli parvelta pienten urkujen värähtelevät äänet, muisti hän kevättä, kukkivaa tuomea ja sen ympärillä hyörivien mehiläisten urkuhuminaa. Hänen mielensä muuttui keväiseksi ja toivorikkaaksi. Hän ajatteli miten hän tuomien kukkiessa ensi suvena oli kulkeva liiviläiskorvessa, hengittäen vapaata ilmaa ja kylväen valistusta luonnonvirkeisiin ja vastaanottaviin mieliin.