IV.
Illan suussa istuivat linnanpäällikkö Konrad von Meindorf ja ylipappi Westhard linnan alapuutarhassa. Westhard oli ollut päällikön päivällisvieraana, ja päivällisen jälkeen olivat isäntä ja vieras siirtyneet puutarhaan juomaan.
— Viini on sentään jaloa juomaa! Syödessä se kotitekoinen olut vielä menettää, mutta juomingeissa viini on välttämätön. Maljanne, Westhard!
Linnanpäällikkö tarttui korkeaan hopeapikariinsa ja kilisytti sitä vieraansa pikariin.
— En moiti oluttannekaan. Onpa se voimakasta ja hyvänmakuista, ja kun tyttärenne Gertrudin valkeat ja kauniit kädet sitä haarikkaan kaatavat, se maistuu kahta paremmalta.
— Kas vaan, olette monipuolinen. Olen huomannut teidät lujaksi Herran mieheksi ja taitavaksi sotajuonten keksijäksi. Tänään näin että mestarillisesti osaatte seurustella kauniimman sukupuolen kanssa.
— Munkkikaapu ei sulkene pois kohteliaisuutta, ritari von Meindorf. Minä varsinkin koetan teidän kodissanne seurustella rippilapseni kanssa tuttavallisesti, jotta hän vapautuisi ujoudestaan ja pelokkaisuudestaan.
— Ei ole kumma, että hän on hieman ujo, onhan hän vielä niin nuori ja niin vähän aikaa käynyt luonanne rippitunnustuksella.
— Olette oikeassa, ritari. Mutta tuntuu siltä kuin hän ei olisi aivan avomielinen rippi-isälleen. Ja ymmärrätte ettei mitään peitteleväisyyttä ja jäykkyyttä saa olla meidän välillämme.
Juomatoverukset ottivat taas pikareistaan aimo siemauksen, ja heidän punoittavat kasvonsa todistivat että he jo olivat ahkerasti niiden sisällystä viljelleet.
— Voitte muuten olla varma siitä, että tyttärenne ajoissa joutui pois Alobrandin käsistä. Sillä tuo mies on täynnä vääräoppisuutta ja harhaan vieviä haaveiluja, ja villitsee kaikki, joita pääsee opettamaan.
— Luulen että häntä liian ankarasti tuomitsette. Hänellä tosin kuuluu olevan omituiset mielipiteensä, mutta mies on muuten lempeä ja sävyisä.
Westhard kiivastui:
— Tuon näennäisen sävyisyyden alla piilee kavala piru. Silloin kun vielä puhuin hänen kanssaan uskonasioista, huomasin että hän on vaarallinen kirkon vihollinen. Päällepäätteeksi hän puolustaa liiviläisiä, kehoittaa lempeyteen heitä kohtaan. Ja kuitenkin on päivänselvää, että ainoastaan verinen ankaruus voi pehmittää nuo paatuneet pakanat. Ei, uskokaa minua ritari, emme edisty suurissa valloitus- ja käännytyspuuhissamme, ellemme syrjäytä kaikki eri lailla ajattelevat.
Konrad von Meindorf oli tottunut taipumaan Westhardin voimakkaan tahdon alle. Taistelussa hän oli häikäilemätön, mutta ennen hyökkäystä hän aina kuunteli viekkaan Westhardin neuvoa. Sitäpaitsi hän häntä pelkäsi, Westhard kun oli varsin hyvissä kirjoissa piispan tykönä, jonka kautta oli yhteydessä paavinkin kanssa. Välejä tällaiseen mieheen ei sopinut hevin rikkoa. Päällikkö peräytyi siis ja virkkoi:
— Olette oikeassa. Tehtävämme vaatii yksimielisyyttä ja ankaruutta.
Hän katsoi tätä sanoessaan arasti Westhardiin, tietäen kuka oli ankaruuden oikea edustaja.
Tällävälin oli ilta ruvennut hämärtämään, ja kuu nosti punertavan kehänsä linnanmuurin laidalle. Palvelijat toivat soihtuja ja istuttivat ne isäntänsä läheisyyteen. Tämä täytti pikarit viinillä, Westhard tarttui pikariinsa ja huudahti:
— Juokaamme tulevan hyökkäyksemme malja!
Heidän juotuaan hän jatkoi:
— Odotan jännityksellä piispan vastausta seikkaperäiseen selontekooni viime kahakasta. Epäilemättä kirkon johtavien henkilöiden huomio on kääntyvä meihin tämän suuren voittomme johdosta…
Hänen puheensa keskeytyi siitä, että puutarhaan syöksyi muurinvartija; tämä kertoi, että liiviläiskorven yläpuolelta näkyi punainen hohde.
Westhard kavahti pystyyn ja riensi linnanpäällikön seuraamana pihalle ja siitä muurille. Taivaan reuna yläpuolella korpea punoitti todella. Hohde oli vahva ja leimuava kuin suuren tulipalon heijastus. Westhardin kasvojen ilme oli käynyt jänteväksi ja punnitsevaksi.
Hän kääntyi linnanpäällikön puoleen:
— On hyvin mahdollista että pakanat pelkäävät uutta hyökkäystä meidän puoleltamme ja että siirtyvät kauemmaksi, ennen lähtöään polttaen majansa. Mutta on yhtä mahdollista, että tämä on pelkkä juoni, jonka tarkoitus on pettää meitä ja houkutella meitä vähin joukoin ja asein ulos linnasta.
— Meidän tulee olla varuillamme.
— Niin tulee. Ja lisäksi on meidän käyttäminen hyväksemme tätä yötä niittääksemme pakanain viljaa. Pian ehkä vakavammat toimet meidät siitä estävät. Toisten niittäessä, toiset tähystelevät korpeen päin, aseet kädessä, ja torjuvat, jos tarpeellista on, vihollisten hyökkäyksen.
— Epäilemättä olette oikeassa siinä, ettei enää sovi lykätä tuonnemmaksi elonleikkuuta. Tänä iltana se on alkuun pantava, ja jos pakanat pysyvät korvessa, huomisiltana jatkettava. Kuu valaisee vainiota ja helpoittaa niittäjien työtä.
He antoivat paikalle saapuneille vartijoille ja sotureille käskyjään. Hetken kuluttua alkoi kappelin kello soida. Westhard ja linnanpäällikkö olivat asettuneet ylös päällikön asuntoon johtaville leveille kiviportaille, heitä ympäröi loimuavia soihtuja kantava palvelijajoukko, ja he odottivat kunnes piha oli täynnä sotureja ja kalparitareja.
Nyt kuulutti Westhard kaikuvalla äänellä:
— Herran palvelijat, ritarit ja soturit! Äsken olette voitokkaasti taistelleet pakanoita vastaan ja olette näin hankkineet itsellenne lisäansion kirkon suhteen ja lievennyksen kiirastulen paahtavasta kuumuudesta. Mutta meidän viheliäisten ja syntisten ihmisten ei koskaan pidä ajatella, että olemme liiaksi taikka edes tarpeeksi tehneet pyhän kirkon hyväksi ja sen vallan levittämiseksi. Kun luulemme ylen paljon tehneemme ja suuriakin ansioita koonneemme, on tämä vaan mitättömän vähän, on se vaan pisara valtameressä. Niin paljon on meillä vielä tekemättä. Kohta vaaditaan meiltä uutta tarmoa, uutta uskonintoa, kun teemme ensi hyökkäyksemme liiviläisiä vastaan. Nämä paatuneet pakanat ovat näet joko kirkon uskoon taivutettavat tai Herran miekalla sukupuuttoon kukistettavat. — Tänä iltana vaaditaan teiltä rauhantyötä. Aittamme ovat elosta melkein tyhjät, eivätkä omat vainiomme riitä niitä täyttämään. Ensi syksy ja talvi voi olla meille kova taistelujen ja piirityksen aika. Silloin on runsas viljamäärä meille tarpeen. Rientäkää siis pakanain avaroille vainioille ja niittäkää täyteläitä lyhteitä. Muistakaa että täten palvelette kirkkoa, että kokoatte leipää Herran sotureille. Älköön siis intonne olko laimea, älköönkä uutteruutenne väsykö…
Joukosta huomautettiin että linnassa oli ainoastaan rajoitettu määrä sirppejä, niistäkin monet tylsiä ja ruostuneita.
— Niitettäköön siis miekkojen terillä, neuvoi Westhard. — Samat miekat, jotka raivaavat uutta alaa Herran sanalle, taittakoot myös meille täyteläitä tähkäpäitä.
Vanha Herman, joka seisoi pihan laidalla toverinsa Friedolfin vieressä, tuuppasi tätä kylkeen ja virkkoi:
— Tuo paukuttelee yhtä pontevasti pihalla kuin kirkon puutynnyrissä. Pian kai siitä tehdään linnanpäällikkö, ja tämä nykyinen pannaan viralta.
— Kyllä se pääsee, minne vaan pyrkii, huomautti Friedolf.
Piispanhiippaa se kai kuitenkin kaikkein halukkaimmin tavoittelee. —
Kappelin ovet aukenevat. Urut pauhaavat, ja papit tuovat esiin vihkivesimaljoja ja pirskoittavat vettä soturijoukkoon. Toiset papit kantavat pyhäinkuvia ja kulkuelippuja ja asettuvat portille jonoa johtamaan. Odotetaan ainoastaan linnanpäällikköä, joka on pukeutumassa sota-asuunsa. Kun hän ilmestyy kiviportaille ja nousee ratsunsa selkään, alkavat papit ja kuoripojat kirkon ovella veisata, kuvainkantajat kulkevat hitaasti ulos portista, ja heidän jälkeensä alkaa solua alas pitkin linnakummun rinnettä kalparitarien pitkä, valkeaviittainen jono.
Westhardin kiiluvat silmät tähystelevät hetken korven yläpuolella punoittavaa taivaanrantaa ja poistuvaa ritarien jonoa. Sitten hän kääntyy ja katoaa linnan päärakennukseen.