V.
Gertrud oli ikkunasta katsellut elonleikkaajien lähtöä. Yhteen kotvaan oli hän tuntenut halua ratsain lähteä niittäjien mukaan. Mutta sitten oli yksinäisyyden kaipuu vienyt häneltä tämän halun, ja hän jäi kotia omien tunteidensa seuraan.
Linnanpäällikön avarat huoneet olivat nyt aivan hiljaiset. Seuraneiti oli Gertrudin pyynnöstä poistunut. Gertrud katseli himmeän lampun valaisemassa salissa äitivainajansa öljykuvaa. Jos hän vielä olisi voinut painaa päänsä äidin povelle ja siinä itkeä kaiken kaihonsa! Äiti olisi ehkä häntä ymmärtänyt, olisi häntä neuvonut ja tukenut.
Mutta äidin silmät katsoivat häneen liikkumattomina ja avuttomina, ja pian muut öljykuvat tuntuivat Gertrudista vaikenevalta joukolta, joka kylmänä tuijoitti häneen linnansalin synkiltä seiniltä.
Olo salissa kävi Gertrudista kolkoksi. Kevein askelin hän sieltä poistui, mutta hänen askeltensa kaiku kumisi vahvana ja vastasi moninkertaisena avaran huoneen muureista. Hän meni omaan huoneeseensa ja asettui paksujen muurien muodostamaan ikkunakammioon, mistä näköala aukeni liiviläiskorven vastakkaiselle puolelle. Siinä hän usein ennenkin oli vaipunut katselemaan avaraa maisemaa: Väinäjoen viljavaa laaksoa ja syvien metsien reunustamaa taivaanrantaa. Joen vesi kiilsi kuutamossa, puiden varjot olivat mustat, ja etäisyys näytti läpitunkemattoman pimeältä ja salaperäiseltä.
Gertrudin ohimot vavahtelivat kuumina, ja hän painoi otsaansa kylmää kiviseinää vastaan. Jo kauan oli hän mielessään kantanut tuota suurta ja voimakasta tunnetta, kantanut sitä salaa ja lohduttomasti. Ensin, kun se oli herännyt, hän ei sitä ollut ymmärtänyt; hän oli sitä pelännyt ja karttanut. Hän oli pitänyt sitä mielettömänä ja oli itsekseen sitä hävennytkin. Mutta se oli juurtunut yhä syvemmälle, se oli kasvamistaan kasvanut, ja nyt se jo täytti koko tunne- ja ajatuselämän. Yksinäisyys isänkodissa oli sitä ravinnut ja mielikuvitus oli sille antanut väkevät lentimet. Ja nyt se oli hänen edessään entistään selvempänä tuo oudon kietova ja hurmaava kuva: Solakan pitkä ja jäntevä vartalo, vaalea tukka ja uskolliset sinisilmät, kirkkaat kuin lapsella. Ne silmät — mikä runo, mikä luonnontenho! — Gertrud oli kerran ratsuretkellään korvessa nähnyt purovettä juovan metsäkauriin, sirojäsenisen, hohtosilmäisen. Huomattuaan oudon vieraan se oli siihen katsahtanut puoleksi pelokkaana, puoleksi ihmetellen, ja sitten se oli rientänyt pois korven syvyyteen. — Atson katseessa oli tuota samaa ihmettelevää, tuota suuren korven salaperäistä raikkautta, joka oli heijastunut Gertrudin sieluun, sitä suloisesti vilvoittaen, mutta jäljestäpäin polttaen.
Kappelissa oli Gertrud Atsoa katsellut; hän oli unhoittanut messun ja rukoukset. Usein oli hänen jumalanpalveluksen loputtua tehnyt mieli puhua Atson kanssa, sanoa hänelle että hän soi hänelle hyvää ja että paheksui sitä pakkotilaa, jossa häntä pidettiin. Mutta kainous ja huomionherättämisen pelko oli hänet tästä aikeesta pidättänyt. Nyt hän ei enää kauempaa voinut olla Atsoa kohtaamatta ja puhuttelematta. Nyt hän oli voittava ylpeytensä ja kaikki arvelunsa ja oli lähtevä Atson vankimajalle hänen kanssaan puhumaan, näkemään hänen silmiänsä ja kuulemaan hänen äänensä pehmeätä, mutta miehekästä kaikua. Ja hän oli sanova että aikoi rukoilla isäänsä päästämään Atson tyrmäpakosta ja omantunnon kahleista. Näin hän oli ilmaiseva, etteivät kaikki linnassa olleet välinpitämättömät Atson kohtalosta.
Mutta miten ensin puhutella liiviläistä, miten asettaa sanansa ja peittää äänensä värähtävää liikutusta? Miten selittää että hän näin iltahetkenä hiipi yläpuutarhan vankilamajalle, yksin, hän, linnanneiti, päällikön tytär? — Selitykset saisivat jäädä antamatta, ääni saisi värähdellä. Eihän silmä kuitenkaan voisi valehdella, se ei voisi peittää, että Gertrud rakasti — hehkuvasti ja mielettömästi, niin sokean luottavasti, että olisi voinut hylätä isänkodin ja seurata Atsoa ulos maailmaan, liiviläiskorpeen ja keskelle hurjia pakanalaumoja.
Ulos maailmaan! Mitähän, jos hän nyt iltavarjojen levitessä ja linnan ollessa melkein autiona, olisi päästänyt Atson vapauteen! Mitähän, jos olisi seurannut häntä minne hän tahtoi hänet viedä! Mitähän, jos hän olisi hylännyt isänkodin, vakautuneet olot, ja paennut liiviläisten pariin viettämään luonnonkansan rauhatonta elämää!
Ei, ei. Sitä hän ei ainakaan nyt voinut tehdä. Saattoihan Atso työntää hänet luotaan, kammoten paeta voittajansa ja vihollisensa tytärtä.
Nyt heräsi hänessä jalomielinen ajatus avata Atson vankila ja alapuutarhan muurissa olevasta salaportista päästää hänet vapauteen. Kuinka kiitollinen Atso siitä olisi, kuinka selvästi hän silloin huomaisi, että Gertrud häntä suosi, lahjoittaessa hänelle arvokkaimman lahjan: vapauden! Mutta sitten Gertrud taas tunsi itsensä liian heikoksi täten luopumaan hänestä ja ehkä ainaiseksi menettämään hänet silmistään.
Atson luo siis nyt! Nyt oli sopiva hetki. Toiste ehkei tilaisuutta tarjoutuisikaan. Ja kuitenkin, miten löytää käynnilleen luonnollinen aihe?
Hän mietti hetken, nousi nopeasti ja näytti saaneen sopivan tuuman. Hän otti pitkäkaulaisen polttosaviastian ja riensi kellariin. Siellä hän täytti saviastian simalla siitä suuresta simatynnyristä, joka viime taislelussa oli liiviläisiltä ryöstetty. Sehän oli Atson oman heimon juomaa ja oli siis oleva hänelle kuin kotitervehdys. Ruokakammiosta Gertrud otti pari nisukakkua. Nyt hän oli keksinyt luontevan tekosyyn: Muiden lähdettyä elonkorjuuseen, he luultavasti olivat unhoittaneet viedä Atsolle iltaruokaa, ja sentähden hän, Gertrud, tuli sitä tuomaan. Nyt oli hänellä aihetta kolkuttaa ovelle ja puhutella Atsoa oven ruokalävestä.