VI.
Gertrudin rientäessä ruokakammiosta yläpuutarhaan, hänen sydämensä sykki rajusti ja hän oli kovin hengästynyt. Ohimot polttivat entistään kuumempina. Yläpuutarhaan saavuttuaan hän teki polven puutarhan ympäri mutkailevaa polkua pitkin. Kun hän epäröivin askelin lähestyi Atson majaa, näki hän hämmästyen, että sen ovi oli auki. Ja kuun valossa saattoi hän selvästi huomata että majan asukas oli poissa. Miten selittää tämä? Illalla ei ollut lupa päästää Atsoa ulos majasta. — Oliko siis Westhard käyttänyt tilaisuutta hyväkseen linnaväen poissaollessa kiduttaakseen Atsoa ja pakoittaakseen häntä sakramentteja nauttimaan, ja oliko hän sitten sulkenut hänet kosteaan kellarivankilaan?
Kauhea levottomuus ja samalla inhonsekainen viha valtasi hänet. Hänen täytyi, maksoi mitä maksoi, ehkäistä tuo katala teko. Mutta kenen puoleen kääntyä, nyt kun isäkin oli poissa, kenet saada auttajaksi?
Hädässään hän muisti nähneensä että vanha Herman oli jäänyt kotia, ja hän alkoi juosta pihalle päin voidakseen edes Hermanin kanssa asiasta neuvoitella. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänen eteensä pensaston takaa ilmaantui mustan kaapun peittämä olento. Se oli Westhard. Gertrud piiloitti vaistomaisesti vaippansa laskoksiin vehnäleivät, ja hänen teki mieli heittää mesiruukku kädestään, niin hän pelästyi tätä yllätystä.
Westhard huomasi hänen hämmästyksensä ja näki hänen piiloittavan liikkeensä. Nopeasti älyten hän arvasi millä toimilla Gertrud liikkui puutarhassa, mutta hän muutti äänensä makeaksi, kuitenkaan voimatta peittää ivaansa ja kiukkuansa:
— Hoitelet liiviläisvankia, lapseni; ihmisystävällistä tekoasi kiittäisin, ellei tuo liiviläinen olisi paatumisestaan ankaran rangaistuksen ja katumustilan alainen.
Silloin Gertrud tunsi kaiken katkeruutensa, kaihonsa ja tyydyttämättömän rakkautensa samalla kertaa niin voimakkaasti täyttävän mielensä, ettei hän voinut hillitä itseään, eikä tunteitaan peittää. Hän huudahti mielenliikutuksesta ja paheksumisesta vavahtavalla äänellä:
— Teette väärin näin pakoittamalla ja kiduttamalla toista ihmistä. Jumala on teitä siitä rankaiseva. Linnanpäällikön tyttärenä vaadin teitä päästämään hänet vapaaksi tyrmästä.
— Rauhoitu, rauhoitu, lapseni — kuiskasi Westhard. — Istukaamme ja jutelkaamme tyynesti.
Hän tarttui Gertrudin käteen ja veti hänet vieressä olevaan seljapensas-majaan. Siellä hän pakoitti hänet istumaan viereensä. Hän oli vähällä panna käsivartensa Gertrudin vyötäryksen ympäri, mutta kun Gertrud teki epätoivoisen väistävän liikkeen, hän tyytyi puristamaan hänen rannettaan ja toisella kädellään taputtamaan häntä olalle. Silmät kiiluen rajusta intohimosta hän sanoi:
— Sinulta, armas lapsi, en kuitenkaan voi kieltää mitään. Mutta et saa olla niin ujo ja kylmä, ymmärrätkö, sinulla pitää olla minua kohtaan enemmän luottamusta….
Hän lähensi päänsä melkein kiinni Gertrudin päähän ja näytti tahtovan suudella Gertrudin hienohipiäistä poskea, joka kuolonkalpeana kuun hohteessa oli vastustamattoman houkutteleva.
Mutta Gertrud kokosi kaikki voimansa ja sai sanotuksi kähisevällä äänellä:
— Jos ette päästä minua irti, huudan linnaväelle, että minua rääkkäätte, kuuletteko?
Ja kun Westhard hänen epätoivoisesta äänenpainostaan ja vääntelevistä liikkeistään huomasi että hän todella aikoi panna uhkauksensa täytäntöön, hän hellitti hänen kätensä, virkkaen:
— Teet väärin, lapseni, kun olet noin ujo rippi-isällesi… tahdoinhan vaan puhua kanssasi sielunasioista…
Gertrud ei häntä kuunnellut, vaan pakeni lehtimajasta niin rajusti, että hänen vieressään penkillä oleva simaruukku kaatui ja läikytti melkoisen osan sisällystään Westhardin kauhtanalle. Ylipappi mutisi itsekseen kirouksen ja rupesi kuivaamaan makean liiviläisjuoman kastelemia kaapunhelmojaan.
Linnanpäällikön tytär oli sillävälin juosten kiiruhtanut pois puutarhasta. Pihalla hän kohtasi vanhan Hermanin, joka tuli hänen luokseen, vallan kuin olisi häntä odottanut. Hän pisti salaa Gertrudin käteen kirjeen, kuiskaten:
— Alobrand lähetti teille terveisensä ja käski minun antaa teille tämän kirjeen.
Gertrud piiloitti kirjeen ja sanoi:
— Satuloikaa hevoseni, Herman. Aion lähteä isäni luo vainiolle.
Odottaessaan hevosta hän meni sisälle, aukaisi kirjeen ja luki:
Alobrand Gertrud von Meindorfille.
Olen kirjoittanut tämän jäähyväiseni sinulle, rakas lapsi, sen varalta, ettei minulla ennen lähtöäni olisi tilaisuutta sinua tavata. Sinä olet ainoa ihminen, joka saattaa minua kaihoamaan pakenemaani olopaikkaa. Sinua olen aina kaihomielin muisteleva. Lähden nyt uutta vaikutusalaa etsimään. Atson otan toverikseni. Hänen vankeutensa ja pakotilansa on luonnoton ja järjetön. Se ei voi kantaa hyviä hedelmiä. Omin lupineni vapauttamalla hänet en tee mitään väärää tekoa, vaan estän muita vääryyttä harjoittamasta. Luulen hänestä saavani paljon apua työssäni liiviläisten parissa. Hän on minulle uskollinen ja avunantoon altis. Onhan hän heidän heimoaan ja voi siis hyvin olla välittäjänämme. Mieleni on täynnä toiveita tulevan tehtäväni onnistumisesta, vaikka kylläkin saatan erehtyä ja uneksia liian kaunista, mikä ei koskaan toteudu. Mutta koska todellisuus on niin ruma, tahdon nähdä kaunista unta, unissa samoilla kaukaisille tuoksuville kukkakentille ja nousta huimaavan korkeille ylängöille, joskin keskellä unikulkuani korkeuksilla voin herätä ja syöksyä alas.
Saanko koskaan jälleen nähdä sinut — siihen voi ainoastaan tulevaisuus vastata. Sanon sinulle hyvästi ja toivon sinulle sydämen rauhaa ja kaikkea hyvää.
Luettuaan tämän kirjeen Gertrud tunsi mielensä oudon raskaaksi ja samalla tyyneeksi. Linna tuntui tyhjältä, yhtä tyhjältä kuin silloin, kun äiti oli kannettu kappelin holviin. Rauhoittava oli kuitenkin se ajatus, että Atso oli vapaa, oli päässyt Westhardin käsistä ja että hän oli hyvässä seurassa.
Gertrud hillitsi esille pyrkivät kyynelensä, nousi ratsun selkään ja läksi vainiolle, missä elonleikkaajat jo olivat täydessä työssä. He niittivät ruista uutteran joutuisasti, mitkä sirpeillä, mitkä taas miekanterillä. Toiset sitoivat niitetyt korret lyhteiksi, joita selässä kantaen tai pitkiin seipäihin kiinnitettyinä kuljettivat rattaille ja ratsujen selkiin. Linnanpäällikön tytär katseli kuutamossa välkkyviä lyhteitä ja miekanteriä, mutta hänen mielensä samoili toisaalla. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi häneen, ja hän antoi yhden niittäjistä opastaa itsensä isänsä luo.
Huomattuaan Gertrudin paenneen, Westhard tunsi raivokkaan vihan kuohahtavan sisällään ja nostavan veren päähän. Gertrud oli selvää inhoa osottaen työntänyt luotaan hänen hyväilynsä. Hyvä. Hän oli osaava kostaa. Atso oli ruoskittava nyt heti, linnanpihalla, ja Gertrudin aikoi Westhard kutsua katsojaksi. Atso oli ruoskittava verille ja pyörryksiin ja sitten oli hän suljettava kosteaan kellarityrmään ja siellä herättyään uudelleen kidutettava.
Westhard meni vahtitupaan rääkkääjiä noutamaan. Ja kun hän heidän seurassaan saapui Atson vankilamajan ovelle ja huomasi sen olevan auki sekä vangin poissa, selvisi hänelle mikä oli tapahtunut. Hän kirosi varomattomuuttaan jättää tuo ovi lukitsematta ja riensi alapuutarhan muurissa olevalle salaovelle. Sen lukko oli rauta-aseella murrettu rikki. Tätä ei kukaan muu kuin Alobrand ollut voinut tehdä.
Kaksi lintua oli siis päässyt lehahtamaan ulos häkistään. Ken olisi ollut niin mieletön, että yöllä olisi lähtenyt niitä jälleen kiinni pyytämään!