VII.
Suljettuaan jälkeensä linnan sala-oven ja kiivettyään varovasti alas, nojaten muurin halkeamiin ja esiin törröttäviin kiviin, riensivät Alobrand ja Atso linnakummun rinnettä alaspäin ja pyrkivät mitä joutuisimmin lähellä olevaan metsikköön. Nyt oli pahin vaara ohi. Linnasta päin ei näkynyt takaa-ajajia. Heidän pakoaan ei siis vielä oltu huomattu. Ja oltuaan suuren jännityksen alaisina ja juostuaan nopeasti he tunsivat tarvetta hetken aikaa levähtää, ennenkuin jatkoivat pakoretkeään.
Atso tahtoi riisua päältään munkkikaapun, jonka Alobrand oli hänelle antanut valepuvuksi, ennenkuin hän oli poistunut puutarhamajasta. Mutta Alobrand sanoi:
— Älä vielä riisu kaapua. Sillä valkea takkisi loistaa kuutamossa ja voisi opastaa takaa-ajajia luoksemme, jos pakomme linnassa huomataan.
Kauan he eivät malttaneet viipyä metsikössä, vaan kun pahin hengästys oli ohi, he läksivät pakoretkeään jatkamaan. He kulkivat kumarassa ja pysähtyivät joskus puun juurelle tai kiven taa kuuntelemaan. Ei mitään askeleita kuulunut. He rupesivat jo hengittämään tyynemmin.
Kaukaa kuului sirpin hiontaa. Niittäjät eivät siis voineet olla aivan etäällä. Sentähden oli varovaisinta tehdä polvi Väinäjoen rannalle ja sitä tietä kiertää liiviläiskorpeen.
Saavuttuaan joenrannalle saattoivat he jo hiljentää kiireensä. Ja nyt vasta oli heillä molemmilla aikaa ajatella vapautuksen iloa. Näkörajalla haamoitti Ykskylän linnan tumma möhkälekuva — nuo synkät muurit, jotka niin kauan olivat vanginneet heitä molempia. Vieressä juoksi Väinäjoen viileä vesi, ja edessä kohosi syvä korpi, joka huokui yön rauhaa ja kuiski tulevaisuuden lupauksia.
Oli jo puoliyö kun he saapuivat liiviläiskorpeen. He eivät kuitenkaan heti pysähtyneet korven laidalle, vaan seurasivat joen rantaa kauemmaksi synkeikköön. Viimein aukeni heidän eteensä rantanurmikko, jota tiheät pensaat ja korkeat hongat ympäröivät. Korpi kohosi ympärillä pimeänä seinänä, estäen kuun valaisemasta. Ainoastaan aukealle nurmikolle lankesi sen hohde, ja tämä valaistu paikka tuntui ikäänkuin kehoittavan pakolaisia lepäämään vihreille ruohopatjoille. Siihen he laskeutuivatkin istumaan. Paikka tuntui olevan sopiva ja turvallinen yönviettoa varten.
— Tässä lepäämme yömme — sanoi Alobrand. Vasta päiväsaikaan lähdemme heimosi asuinsijoja etsimään.
— Tähän aikaan ovat suuret kuunrukoilujuhlat — huomautti Atso. Tapaamme heimoni jumalankuvien luona vanhojen tammien juurella. Mutta sinne on melkein päivä astumista.
Atso oli jo hetken aikaa katsellut kirkasta jokiveden virtausta. Äkkiä hän riisui vaatteensa ja syöksyi uimaan. Hän ui siihen joen kohtaan, missä virta oli vuolain ja missä pyörteet kiehuivat, tansittaen kimaltelevia kehiään. Näytti siltä kuin nämä pyörteet olisivat tahtoneet temmata Atson syvyyteen; toiste taas virta uhkasi viedä hänet mukaansa. Mutta voimakkaan nuoren miehen jäntevät käsivarret mursivat itselleen varman vaon pyörrepintoihin, ja tuossa hän jo pitkin uimaottein palasi rantaan. Rannalla hän vielä moneen kertaan valeli itseään vedellä. Terveyttä uhkuen hänen pitkän solakka vartalonsa kohosi nurmelle. Pukeutuessaan hän virkkoi:
— Sainpa viimein huuhdelluksi pois linnan taiat.
Alobrand oli huomannut kuinka suuri sisäinen tarve oli pakoittanut Atson tähän puhdistuskylpyyn, miten virkistävä se hänelle oli ja kuinka tyytyväiseltä hän nyt näytti. Hän ei ruvennut selittämään hänen harhaluuloaan, vaan sanoi:
— Olet huuhdellut pois menneisyyden synkeyden. Nyt olet vapaa ja virkeä tulevaisuuden työhön.
Atso oli jo monasti ennen kuullut Alobrandin puhuvan siitä, että hänen heimonsa hyväksi oli tehtävä paljon työtä, että liiviläiset oli saatava luopumaan jumalankuvistaan ja verisistä uhreistaan.
Hän kysyi:
— Aiotko hävittää tammikon jumalat?
— Toivon heimolaistesi lopulta niin valistuvan, että itse hävittävät ne.
— Rakennatko sitten niiden sijaan hyvyyden hengen kuvan?
— Hyvyyden henki ei kaipaa mitään puukuvia. Sen kuva ilmenee ihmisten kauneissa teoissa ja luonnon jaloissa antimissa.
— Tuota en tajua niin tarkoin kuin sinä. Mutta sinä olet Atsoa viisaampi. Sinä sen ymmärrät. Atso näkee silmistäsi että puhut totta.
— Sitä kuvaa en minäkään aina näe, enkä täysin tajua. Luonnon riudutusvoimat sen usein upottavat elämän hyökyaaltoihin. Ja sydänten pahat voimat ja ihmismielen järjettömyys sitä himmentävät.
He asettuivat nyt lepäämään pehmeälle nurmikolle. Kiireisen paon jälkeen he olivatkin levon tarpeessa.
Virta keinutti vitkaan kaislikkoa ja valkeita lummekukkia. Metsä huokui rauhallista yöhengitystään, ja sitä kuunnellessaan Alobrand tunsi itsessään häiritsemätöntä sopusointua, tunsi syvää rakkautta suureen, vapaaseen ja puhdistavaan luontoon.