VIII.
Täysikuun juhla oli koonnut liiviläisheimon korven syvyydessä olevaan vanhaan tammikkoon. Keskellä tammikkoa oli avoin paikka, joka ulottui aina Väinäjoen rantaan asti. Kookkaimman tammen juurella oleva sammakonkasvoinen puujumala, jonka paksua kaulaa koristivat kalliit kultavitjat, tuijoitti suurine lasista tehtyine silmineen kirjavaan liiviläisjoukkoon. Se näytti yliluonnollisen mahtavalta tammien väliin viritettyjen tulien valossa.
Jumalankuvan jalkojen juuressa istui punaisen huopamaton peittämällä pölkyllä Nunnus, liiviläisten noita ja uhrimenojen ohjaaja. Hänellä oli laihoissa suonikkaissa käsissään käyräpäinen johtajasauva. Hänen päänsä oli melkein kokonaan kalju, ainoastaan niskasta ja ohimoilta riippui valkeita hiustöyhtöjä. Avara valkea viitta verhosi hänen luisevia jäseniään.
Vastapäätä häntä, suuren tammen juurella, niinikään punaisen verhon peittämällä pölkyllä istui heimon vanha päällikkö, Vietso. Hänen hopeanharmaa tukkansa valui pitkänä hartioille. Hänellä oli yllä tummansininen kultaheloilla koristettu viitta. Suuren lautakilpensä hän oli laskenut jalkojensa juureen. Vallan hänen vieressään istui hänen kaunis tyttärensä Ervi. Noidan ja heimopäällikön ympärille olivat muut liiviläiset ryhmittyneet, ja heidän moniin satoihin nouseva kirjavan juhlapukuinen joukkonsa levisi kauas yltympäri korven avaraan pilarimajaan. Soturien lautakilvet lepäsivät tammien juurella osoitteeksi, että tässä vallitsi rauhanhetki.
Mutta täysikuun juhlasta huolimatta vaati ankara sota-aika yhteistä neuvoittelua.
Dabrel, heimon vaikutusvaltaisimpia miehiä, puhui:
— Sotaonni on kääntynyt; tuho uhkaa heimoamme, ellei voitto meitä pian suosi. Mihin tuumaan on ryhtyminen, heimon miehet?
— Tuumaan on jo ryhdytty — huomautti Vietso. — Eilisiltana sytytimme korvessa leimuavan rovion muka lähdön merkiksi. Nyt on meidän odottaminen kunnes vihollinen lähtee linnasta ja etenee kauemmaksi tasangolle tai korpeen asti. Silloin vasta on sopiva hetki karata hänen kimppuunsa.
Samassa saapui paikalle Ylo, huima ja voimakas mies, jota yleisesti katsottiin tulevaksi heimonpäälliköksi. Hän oli muutamien asekumppanien seurassa ollut metsällä juhla-ateriaksi otusta kaatamassa.
Hän huudahti, heittäen jousensa tammen juurelle:
— Jalo saalis on kaadettuna: suuri haarasarvinen hirvi loikoo tuolla metsässä. Siinä päällikön pöytäkunnalle juhlaruokaa!
Joukosta huudettiin:
— Terve saaliinkaatajamme, terve Ylo sankarimme!
Ylo jatkoi:
— Kuulkaa mitä näin kiertäessäni korven laitaa kotia päin!
— Kerro, kerro! kehoittivat kaikki.
— Suurella ruispellollamme niittävät kristityt viljaa. Sirppien asemesta käyttävät miekkojaan.
Kansa murisi ja huusi:
— Manalan jumalat heidät kirotkoot!
Tähän virkkoi Ylo:
— Nuo koirat hätyyttävät meitä omilla asuinsijoillamme ja tahtovat pakoittaa meitä jumalistamme luopumaan. Nyt he pimeän tultua hiipivät vainioillemme ja varastavat viljamme.
— He varastavat hikemme ja vaivamme hedelmät, sanoi Dabrel.
— Jo viime yönä he varmaankin ovat niittämisensä alkaneet, sillä avara peltoala on jo sänkenä. Ylös siis koko heimon väki, aseet käteen ja taistelemaan tätä hornan väkeä vastaan, huusi Ylo.
Nuoret soturit, jotka ihailivat Yloa ja jotka jo melkein pitivät häntä päällikkönä, tempasivat lautakilpensä ja aseensa ja kokoontuivat Ylon ympärille.
Mutta vanha Vietso nousi silloin arvokkaana istuimeltaan:
— Kenellä täällä on sodan ja rauhan johto? Aseet pois, sanon minä. Varomatonta ja mieletöntä olisi näin valmistamatta antautua taisteluun voimakkaan vihollisen kanssa.
— Odottaessamme he ryöstävät meiltä viljamme, huomautti äkäisenä
Dabrel.
— Otamme heiltä viljamme takaisin, kun annamme heidän pahaa aavistamatta lähestyä korpea ja sitten äkkiä karkaamme heidän kimppuunsa.
Gerveder, sävyisän näköinen soturi, virkkoi:
— Heimopäällikkö on oikeassa; nyt ei ole sopiva hyökkäyshetki.
Täysikuunjuhla on rauhanjuhla.
Ylo oli puoliääneen keskustellut nuorten soturien kanssa. Nämä rupesivat murisemaan ja nostamaan melua.
Silloin Nunnus karkasi pystyyn ja ärjäisi:
— Vaiti! Ken rohkenee nostaa riitaa jumalankuvan edessä? Heretkäätte mylläkästänne, kautta manalan jumalien!
Taikauskoinen pelko ja kunnioitus kuvastui liiviläisten silmissä noidan puhuttua. Melu taukosi, ja soturit hellittivät aseensa.
Joen rannalta kuului torventoitotus, joka kutsui pilven takaa kohonnutta täysikuuta rukoilemaan. Nunnus löi sauvallaan kolmasti noitarumpuun, ja koko koollaoleva heimo kumartui maahan asti tammien lomitse pilkoittavaa kuuta rukoilemaan.
Kun kuuta oli tervehditty, asettuivat liiviläiset entisille paikoilleen. Simanlaskija Ontroppi, makean juoman lihoittama vanhus, rupesi suuresta tynnyristä kaatamaan simaa haarikkoihin. Ensimäinen haarikka ojennettiin Vietsolle, ja sitten alkoivat haarikat kulkea kädestä käteen. Nuoret lauloivat:
Mettiäisen karvasäären
Kukkakentiltä kokoomat
Makeaiset tuoksuavat
Simatulvat läikkyväiset
Suonissamme syöksähtävät,
Joka jänteen jännittävät
Mielet intoihin ylentäin,
Kehoittaen karkelohon,
Limoitellen lemmenleikkiin.
Laulun tauottua Dabrel kääntyi Nunnuksen puoleen kysyen:
— Mikä on sinun ajatuksesi sotahankkeistamme? Mitä sinä neuvot, tietäjä?
— Neuvon vasta sitten, kun olen tiedustellut enne-eläinten viittauksia.
Syvä hiljaisuus vallitsi nyt. Täynnä pyhää pelkoa katselivat kaikki noitaa.
— Mene siis ennekäärmeiltä merkkejä saamaan, kehoitti Dabrel.
Nunnus löi taas kolmasti noitarumpuunsa ja lähti juhlallisen näköisenä astumaan asunnolleen synkeikköön.
Hänen lähdettyään alkoivat nuoret miehet nylkeä hirveä ja leikellä sen lihoja vartaaseen pantaviksi. Simahaarikat kiertelivät vielä, mutta niitä ei maisteltu yhtä ahkerasti kuin äsken. Jännityksellä kaikki odottivat Nunnuksen paluuta.