IX.
Astuttuaan koko päivän korpimaita saapuivat Alobrand ja Atso täysikuun juhlan iltana liiviläisten pääkylään. Atso riensi heti joen rannalle katsomaan oliko hänen isänsä maja vielä paikoillaan. — Se oli autiona ja asumattomana.
Atso sanoi surullisena:
— Isä on muuttanut manalle.
Hänen yksitoikkoisesti ilmaisemansa suru teki Alobrandiin syvän vaikutuksen. Hänellekin oli suuri pettymys, että Atson isä oli kuollut. Hänen avullaan hän oli toivonut helpommin saavuttavansa vaikutusvaltaa liiviläisten keskuudessa.
— Menkäämme Gervederin majalle, sanoi Alobrand. — Hän ja hänen sukunsa olivat uskollisimpia ystäviäni viime oloni aikana täällä.
Mutta Gervederin talo oli tyhjänä.
— He ovat jo lähteneet tammikkoon täysikuun juhlaan, huomautti Atso.
He neuvoittelivat nyt mitä oli tekeminen. Oliko heidän ehkä varminta jäädä Gervederin taloon odottamaan hänen paluutaan juhlasta, hänelle kertoakseen asiansa ja häneltä saadakseen tukea?
Atsolla oli kuitenkin vastustamaton halu nähdä heimonsa ihmisiä ja
Erviä.
Hän virkkoi:
— Mieleni halajaa suuresti juhlaan ja heimolaisteni luo.
Alobrand ymmärsi hyvin hänen kaihonsa päästä heimolaistensa pariin, hän kun oli ollut vuoden ajan heitä näkemättä.
— Jos lähdet tammikkoon liiviläisten luo, minä lähden mukaasi. Siellä on heimon väki koolla. Ehkä voin jo siellä heille puhua.
Ja niin he molemmat alkoivat astua tammikkoa kohti. Tultuaan tähän pyhään lehtoon johtavalle leveälle tielle, he kohtasivat kumarassa kulkevan Nunnuksen, joka palasi enne-eläinten luota. Noita säpsähti ensin ja aikoi paeta, huomattuaan munkkikaapuun puetun miehen. Levottomana hän katseli ympärilleen oliko linnaväkeä enemmänkin.
Alobrand näki hänen pelkonsa ja puhutteli häntä ystävällisesti.
— Terve, vanhus! Älä meitä oudoksu äläkä pelkää. Olemme ystäviä, ja tarkoituksemme ovat rauhalliset.
Ääni vielä värähdellen mielenliikutuksesta Nunnus kysyi:
— Onko teitä useampia täällä?
— Me kaksi vaan, sanoi Atso.
Silloin Nunnus tunsi Atson, näytti ihmettelevän hänen tuloaan ja samalla hieman rauhoittuvan. Hän liittyi nyt heidän seuraansa, astuen yhdessä tammikkoon päin.
— Mitä etsitte, mitä tahdotte? kysyi Nunnus, joka jo oli saanut takaisin mielenmalttinsa.
— Olemme paenneet linnasta, vastasi Alobrand. — Aiomme asettua liiviläisten pariin asumaan.
Alobrand ei ruvennut sen pitemmältä selittelemään tarkoituksiaan ja valistamis-pyrintöjään, hyvin tietäen että hänen suurin vastustajansa juuri tuli olemaan Nunnus, taikauskon ylipappi ja peloittavan yliluonnollisuuden tulkitsija ja vartija.
Nunnus hymähti tähän mitään sanomatta.
Siinä jo alkoi pilkoittaa puiden lomitse liiviläisten kirjavapukuinen joukko. Kun Nunnus Alobrandin ja Atson seurassa oli astunut avoimelle paikalle jumalankuvan eteen, hän kiljaisi:
— Tässä on vakoilijoita linnasta, liiviläiset, vangitkaa heidät!
Koolla olevien hämmästys oli niin suuri, ettei aluksi kukaan liikahtanut. Kaikki tuijoittivat Alobrandiin ja Atsoon, voimatta uskoa mitä edessään näkivät.
Alobrand sanoi silloin sointuvalla, kauas kaikuvalla äänellä:
— Emme ole vakoilijoita, vaan ystäviä. Toverini on heimolaisenne Atso.
— Älkää häntä uskoko! ärjyi Nunnus. Salaa he hiipivät tännepäin juhlamenojamme ja tekojamme urkkimaan. Sitokaa heidät tammeen, liiviläiset!
Vietso kohoitti ääneensä;
— Vieraita älköön pahoin kohdeltako. Aseettomina he ovat tulleet luoksemme. Kuulkaamme mitä heillä on kerrottavaa ja mitä heidän tulonsa tarkoittaa.
Dabrel silloin huusi:
— Sanokoot ensin, ovatko hekin olleet niittämässä heimomme viljaa!
Nämä Dabrelin sanat nostivat kansan mielet kuohuksiin, ja nuoret soturit lähestyivät uhkaavina Alobrandia ja Atsoa.
Atso huomasi Ervin ja tahtoi rientää hänen luokseen häntä tervehtimään.
Mutta Ylo kavahti pystyyn, astui heidän väliinsä ja huusi ilkkuen:
— Seis, sinä heimon hylky, sinä kristittyjen orja. Erviin et saa kajota, hän on minun vaimoni.
— Olet ryöstänyt morsiameni, sanoi Atso.
— Ryöstänyt! sinä viheliäinen karkuri. Sen varsin valehtelet. Olen hänestä runsaat kihlat maksanut ja hänet upeasti kotia majaani tuonut. Kas vaan, uneksitko vielä heimopäällikkyyttä, sinä parraton nulikka?
— Solvaiset minua, kun näet minun olevan aseetonna. Ken lainaa Atsolle miekkansa, että saan kostaa hänen herjauksensa?
— Vaiti, vaiti! riehui Nunnus. — Ken miekkaan tarttuu jumalankuvan ääressä, on saapa kuolemanrangaistuksen. Joko nyt heidät sidotte, liiviläiset?
Antaakseen enemmän pontta käskylleen hän löi sauvallaan noitarumpuun.
Nyt irroittivat nuoret miehet vyönsä, ja toiset toivat metsästä ne veriset nuorat, joilla kaadettua hirveä oli kannettu.
Gerveder tunkeutui esiin joukosta ja meni heimopäällikön luo.
— Heimolaiset! hän huusi. — Alobrand on jo elänyt meidän parissamme.
Hän on viisas ja hyvä. Hän ei voi olla vakoilija, vaan on ystävä.
Malttakaa mielenne, liiviläiset, ja antakaa hänen selittää tulonsa syy.
Melu ja huudot tästä vaan kiihtyivät. Mutta melusta huolimatta Alobrand sai äänensä kuulumaan:
— Kuulkaa minua, liiviläiset! Olen vapauttanut linnavankilasta heimolaisenne Atson, joka kaihosi luoksenne, olen hänen kanssaan niittoväen ollessa vainiolla linnan salaovesta paennut, tullakseni asumaan pariinne, hyödyttääkseni ja opettaakseni teitä.
Viekas Dabrel lähestyi silloin Alobrandia:
— Jos olet ystävämme, niin opasta meitä tuolle salaovelle. Hevosilla kulkien voimme saapua linnaan ennen aamun valkenemista. Ylo kertoi kristittyjen yhä jatkavan niittotyötään. Väen ollessa vainiolla, valtaamme helposti linnan.
— Se olisi huono teko, sitä en voi tehdä, vastasi Alobrand.
— Näette nyt: hän on vakoilija ja vihollinen. Hän ei tahdo meitä auttaa, selitti Nunnus. Sitokaa hänet puuhun!
Vietso tahtoi puhua, Gerveder tahtoi puolustaa, mutta heitä ei kuunneltu. Melu kiihtyi nyt kahta suuremmaksi. Muutamat nuoret soturit riuhtaisivat luokseen Alobrandin ja sitoivat hänet vahvasti kiinni paksuun tammeen.
Dabrel kääntyi silloin Atsoon päin ja virkkoi:
— Sinä olet heimoamme. Tahdotko sinä opastaa meidät linnan salaovelle?
Alobrand, joka tällävälin oli sidottu tammeen, ei sanonut mitään, mutta hän loi syvän ja lempeän katseensa Atsoon. Se katse oli samalla kysyvä ja odottava.
Atso sen huomasi, ja nyt, kuten aina ennenkin, se hänet tenhosi. Hänen epäröimisensä katosi samassa ja hän sanoi:
— En voi tehdä toisin kuin hyväntekijäni. Sillä hän tekee aina niin kuin oikein on.
— Atsokin on petturi, huusi Nunnus. — Sitokaa hänetkin.
Atso sidottiin Alobrandin tammen viereiseen tammeen.
Dabrel huomautti:
— Köydet ja vyöt ovat liian heikkoja siteitä näin tärkeille vangeille. Heillä saattaa olla vakoilijakumppaneita tai ystäviä, jotka yön aikana voivat leikata poikki heidän siteensä ja päästää heidät irti. Tuotakoon siis kylästä rautakahleet.
Yleinen hyväksyvä murina nousi tästä, ja pari orjaa lähetettiin kahleita noutamaan.
Silloin Nunnus taas löi noitarumpuun ja rupesi puhumaan:
— Olen käynyt tarkastamassa ennekäärmeiden merkkejä. Merkit ovat pahat ja ankarat.
— Mitä merkit ilmaisevat? kysyi Dabrel.
Jännityksellä ja vaieten kuuntelivat kaikki.
— Manalan jumalat ovat närkästyneet. Siitä huono onnemme, siitä heimoamme uhkaava tuho.
— Miten on heitä lepytettävä? kysyi Dabrel.
Vietso huomautti:
— Olemme koettaneet heitä lepyttää runsailla uhreilla. Viisi lihavaa härkää uhrasimme heille äsken polttouhrina pyhällä mäellä. Olisi luullut siitä heidän vihansa hieman lauhtuvan. Luulen että jotkut muut henget meille ovat epäsuopeat. Olisi otettava selville mitkä nämä henget ovat.
— Härkäuhreja! ilkkui Nunnus. — Ne ovat liian halpoja manalan jumalille. He vaativat parempaa ja jalompaa. He vaativat ihmisuhria.
Väristys kulki läpi soturien. Tuo kauhea sana oli lausuttu. Kenen olivat Nunnuksen arpanopat uhriksi määräävät?
— Viime tappion jälkeen uhrattiin Varidote manalan jumalille, selitti
Gerveder.
— Varidote! tiuskasi Nunnus. — Kutistunut ukkorahjus! Manalan jumalat tahtovat parempaa, he vaativat uhrikseen sotakelpoista nuorta miestä.
Nunnus näytti voitonriemuiselta. Nyt hän taas tunsi voimaansa, nyt hän huomasi miten nuo poloiset vapisivat hänen mahtinsa edessä. Ei kukaan rohjennut sanoa vastustavaa sanaa, ei kukaan ehdoittanut uhrin lykkäystä. Nunnus piti heidät vangittuina kuin rautakahleissa enneselityksillään ja uhrimääräyksillään. Hän nautti suuresti tästä vallantietoisuudestaan.
— Vielä tänään, juhla-aterian jälkeen heitän uhriarpaa, hän lisäsi.
Nyt palasivat orjat kylästä kantaen paksuja rautavitjaisia kahleita. Nuorat ja vyöt, joilla vangit oli sidottu puihin, irroitettiin, ja heidät vangittiin rautakahleilla, joiden taidokkaat lukot heimon kuuluisin seppä, Ahro, oli tehnyt. Dabrel tarkasti että nämä lukot huolellisesti suljettiin ja otti sitten avaimet talteensa.