X.
Liiviläiset olivat siirtyneet lähemmäksi kylää juhla-ateriaa syömään. Kaikki olivat poistuneet, niin ettei Alobrandille ja Atsolle edes oltu jätetty vartijaa. Se olisikin ollut turhaa, sillä olivathan he rautavitjoin kiinnikahlehditut tammen runkoihin.
Atso tunsi nyt vasta täydesti kipeän haikeutensa. Tänne heimonsa luo hän oli vuoden ajan halannut, ja nyt kun hän viimein oli päässyt kotitienoille, hänet otettiin tylysti vastaan ja vangittiin puuhun. Isä oli kuollut… Ervi toisen omana… ehkä hän oli Atson unhoittanut… ehkei ollut Atsoa koskaan rakastanut…
Kumean kalvava suru painoi hänen mieltänsä ja hän tunsi saaneensa poveen syvän haavan. Mutta hän ei vaikeroinut eikä valittanut. Hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän oli raukea ja masentunut.
Alobrand huomasi hänen masennuksensa ja puhutteli häntä:
— Teimme varomattomasti kun tulimme juhlaan. Parempi olisi ollut jäädä
Gervederin taloon ja siellä pysyä jonkun aikaa piiloittuneena.
— Emme olisi kuitenkaan voineet kauan pysyä piilossa. Meidät olisi huomattu ja meitä olisi ehkä epäilty vielä enemmän.
Alobrand ihmetteli Atson tyytyvää ja alistuvaa mieltä. Hän oli odottanut että hänen tunteensa olisivat olleet kapinalliset ja että hän ehkä pakollisesti olisi kieltäytynyt opastamasta liiviläisiä linnan salaovelle. Mutta nyt hän huomasikin miten maltillinen, miten tyyni Atso oli. Hän sanoi:
— Äskeinen uskollisuutesi minua liikuttaa. Teit hyvän teon.
— Sinua en voi pettää. Hoidit haavojani ja puolustit minua vankilassani. Vapautit minut tyrmästä. Olisin huono mies, jos olisin sinulle uskoton. Ennemmin annan henkeni, kuin sinut petän.
Hänen järkähtämätön kiitollisuutensa ja uskollisuutensa sai Alobrandin heltymään. Hän tuli avomieliseksi ja tunsi tarvetta puhua itsestään ja menneisyydestään:
— Kun onnettomuus minua kohtaa, ajattelen aina mikä voi kiinnittää minua elämään ja antaa sille arvoa silloinkin, kun kaikki tuntuu raukeavan. Ja huomaan että se on luonnon ihanuus ja elämässä kohtaamani hyvät sydämet.
— Oletko kohdannut monta hyvää sydäntä elämän polulla?
— En varsin monta. Useat ovat olleet laimeita, toiset häijyjä. — Kuule mitä kerron. — Nuorena rakastin naista. Hänellä oli herttaisen hyvä sydän. Hän lahjoitti minulle pojan, jonka syntymä riisti häneltä itseltään hengen. Tämä poika kasvoi ja kukoisti. Hän oli nuori ja kaunis kuin sinä. Hänkin oli nuorukaisena hyvä, mutta myöhemmin hän joutui maailmalle, vajosi sen turmelukseen ja hylkäsi isänsä. Surin häntä kauan, kaihosin häntä kauan, kunnes elämä lopulta puudutti suruni. Nyt on elämä lahjoittanut minulle toisen pojan, hyvän ja uskollisen. Siitä tunnen puhdasta iloa.
— Atso on alhaisarvoinen sinun rinnallasi.
— Sydämesi hyvyys ja uskollisuus on minulle kultaa kalliimpi. Uskollisuutta en ennen ole maailmassa kohdannut. Sinun luonnonraikas sydämesi on saanut minut siihen uskomaan.
Sinervä hohde verhosi tammikon. Etäällä välkkyi joenpinta. Heinäsirkat soittivat syyssoittoaan, ja rannalta kuului kahlaajalinnun hieno huiluääni.
Yö oli jo myöhäiseen kulunut, juhlaräyhinä oli vaiennut. Äkkiä kuului metsästä hiljaista risahdusta. Ervi tuli vankeja tervehtimään. Hän toi heille virkistävää simajuomaa ja leipää.
— Olette uupuneet ja iltaruuatta. Ei kukaan ole teitä ajatellut.
— Syöksyt vaaraan tulemalla luoksemme ja tuomalla meille ruokaa, virkkoi Alobrand.
— Tahdon auttaa teitä ja koetan teidät pelastaa. Ylo on juhlajuomingeissa. Hän ei ole poistumistani huomannut. Teitä uhkaa paljon suurempi vaara. He ovat päättäneet uhrata teidät manalan jumalille. Nunnus heitti arpaa ja Ylo kiihoitti mieliä.
Ervi oli hengästynyt ja hän vallan pelästyi, että oli näin pian saanut tämän kauhean sanotuksi. Mutta hänen suuri tuskansa ja kiireensä oli hänet siihen pakoittanut.
Alobrand oli aavistanut etteivät liiviläiset hyvää tarkoittaneet sitomalla heidät puihin. Mutta näin pitkälle hän ei ollut odottanut heidän raivonsa menevän. Hän ei voinut sitä oikein uskoa:
— He ehkä meitä vaan peloittavat toivoen pakoittavansa meitä ilmaisemaan linnan salaisuuksia.
— He tarkoittavat täyttä totta. Jo huomisiltana he aikovat teidät roviolla polttaa. He iloitsevat siitä, ettei tarvitse uhrata ketään heimon nuorista sotureista, ja luulevat uhria kahta tehoisammaksi, kun kristitty pappi samalla uhrataan. Näin he luulevat manalan jumalien täydelleen leppyvän. — Mutta minä en lepää, koetan teidät pelastaa. Annan Nunnukselle lahjoja, jotta hän muuttaisi uhrimääräyksen. Annan hänelle vaikka kaikki kultakoristeeni ja helmeni, jos hän suostuu.
— Nunnukselta ei ole suuria toivomista, virkkoi Alobrand. Hän on armoton, eikä oman maineensa vuoksi ole peruuttava uhrimääräystä. Ainoa, jolta voisi saada apua, olisi Gertrud, linnanneiti. Hän ehkä voisi taivuttaa isänsä, linnanpäällikön, tuomaan sotajoukkonsa tänne meitä vapauttamaan. Mutta sekin on turha toivo. Olemmehan paenneet linnasta, eikä linnanpäällikkö pidä meitä sen arvoisina, että tahtoisi meitä pelastaa.
— Hyvin teet, kun koetat meitä auttaa… sanoi Atso. Hän olisi tahtonut sanoa vielä enemmän, mutta sanat takertuivat kulkkuun.
— Nyt jääkää hyvästi, joka hetki on kallis, minun täytyy rientää…
— Hyvästi Ervi, siunatkoot sinua elämän hyvät voimat… lausui
Alobrand hänen jälkeensä.
Ervi oli jo vetänyt huntunsa kasvoille ja aikoi poistua, mutta palasi vielä Atson luo ja kuiskasi:
— Mieleni ja sydämeni ovat pysyneet sinulle uskollisina. Mutta heimo pakoitti minut menemään vaimoksi Ylolle. Hänet aiotaan valita heimopäälliköksi isän jälkeen. Sanottiin että sinä olit sortunut sotaan, mutta minä en sitä uskonut, kun en löytänyt ruumistasi taistotantereelta. Isäsi ruumis löydettiin, ja hänen hautansa täytin kukkasilla. — Sinun muistoasi olen säilyttänyt pyhänä. Juhlina olen sinua ajatellen koristanut majani kauneimmilla kukilla. — Mutta nyt kannan Ylon lasta sydämeni alla. Maailma pakoitti minut lemmettömään avioon ja kylmän uskollisuuden pauloihin.
Itku tukahutti hänen äänensä, hän verhosi kasvonsa ja poistui.
Atso oli saanut lieventävää voidetta kirvelevään sydänhaavaansa. Rauhallisempi tunne laskeusi hänen mieleensä. Ervi oli häntä uskollisesti rakastanut…
Oudot tunteet kuohuivat Alobrandin sisällä. Huomisiltana heidät siis roviolla poltettaisiin. Selittämätön heikkous valtasi hänet ensin, hänen tätä ajatellessaan. Odottava suunnaton ruumiillinen tuska tuntui hänestä luonnottomalta ja järjettömältä. Miten saattoikaan ihminen toista näin kiduttaa? Kuinka luonto, kätkien niin paljon vienoa ja kaunista, saattoi ajattelevassa ja tuntevassa olennossa kasvattaa näin petomaista julmuutta ja säälimättömyyttä ihmisveljeä kohtaan ja oman sydämensä julmuuden siirtää tuntemattomiin jumaliinsakin?
Ja hänen mielessään sukelsi taas esiin kysymys, kuinka ihmissydämestä voisi poistaa tuon yliluonnollisuuden kummittelevan ja harhaan vievän taikauskon, joka vääristää ja rääkkää elämää… Miten ihmismieliä voisi valistaa ja miten sydämet saada paremmiksi?
Lopulta hän tunsi voimiensa uupuvan ja ajatuksensa väsyvän. Hänet valtasi avuttomuuden ja kaikkien ponnistusten turhuuden tieto. Hän tunsi välttämättömyyden rautakouran, hän luopui selittämästä selittämätöntä. Hän ei enää ajatellut huomisillan kauheata kidutuksen hetkeä. Eihän sitä voinut kestää kauan. Ja sitten oli selviävä elämän häälyvä ja houkutteleva arvoitus, tai oli sen selvitys vajoava ijäiseen yöhön. Silloin loppuivat turhat pyrkimykset, silloin oli raukeava järjetön kärsimys…
Alobrand katsahti Atsoon. Väsymys ja uni olivat hänet vallanneet.
Aamuyön tähdet kirkastivat hänen kasvonsa, jotka säteilivät rauhaa.
Tämän luonnonlapsen hiljainen, valitukseton mukautuminen kohtaloonsa ylensi Alobrandin mieltä, ja hän tunsi itse olevansa tyyni ja päätti koettaa horjumatta alistua välttämättömyyteen.