XI.
Ervi kiirehti hengästyneenä Nunnuksen majalle. Hän ei koskaan ollut kulkenut tämän paikan ohi tuntematta selittämätöntä kauhua. Varsinkin yöllä noidan asunto hänestä oli kammoittava. Mutta hänellä ei ollut hetkeäkään menetettävissä, ja hän polki hirvittävän pelkonsa, rientäen eteenpäin. Hänen edessään hohti jo puron yli johtava valkoisista koivupuista tehty silta. Purossa luuli hän pahojen henkien asuvan, ja siitä ilmaan kohoavat sumuaaveet liitelivät uhkaavina hänen ympärillään. Astuessaan sillan yli hänestä tuntui kuin olisi hän ainaiseksi syöksynyt hornan kitaan. Tuossa törrötti Nunnuksen puoleksi maahan rakennettu turvekattoinen maja, tuo pelättävä asunto, johon ani harva liiviläinen koskaan oli astunut. Mitkä salaiset taikaesineet siellä piilivätkään — sitä ei kukaan tietänyt. Majan edessä Ervi näki suurelle laakealle kivelle asetetut ennekäärmeiden ristikkohäkit.
Ervi pysähtyi matkan päähän majasta ja epäröi pitikö hänen mennä kolkuttamaan ovelle, vai ei. Hänen sydämensä tykytti niin rajusti, ettei tietänyt saisiko sanaakaan sanotuksi. Hän astui kuitenkin muutaman askeleen lähemmäksi ja huomasi silloin että joku istui torkkuen oven vieressä olevalla turvepenkillä. Ken oli tuo torkkuja? Se ei näyttänyt Nunnukselta. Nunnus oli pitempi ja laihempi. Ervin lähestyvien askelten risahduksesta kavahti istuja pystyyn. Se oli Piesko, Nunnuksen nuori orja.
Tunnettuaan Ervin hän virkkoi:
— Terve, heimopäällikön tytär!
Piesko oli lyhytvartinen ja tanakka. Hänen äänensä oli pehmeä ja ystävällinen, ja hänen pienet pirteät silmänsä kiiluivat luottamusta herättäen.
Ervi uskoi hänelle asiansa, pyysi häneltä apua ja neuvoa ja sanoi tuoneensa koristeensa lunnaiksi Nunnukselle.
— Nunnuksen mieltä et taivuta millään, sanoi Piesko. — Hänen sydämensä on musta ja häijy, häijympi kuin hornan hengillä. Nämä vielä voivat leppyä uhrista ja antimista, mutta Nunnus antimista vaan yltyy entistään ahneemmaksi. Eikä hän vielä ole tullut kotia. Tiesi häntä, tuleeko ollenkaan tänä yönä.
— Auta siis sinä minua. Lähde minua opastamaan linnaan. Linnanneideltä aion anoa apua sorretuille.
Ervi otti poveltaan paksut kultavitjat ja antoi ne Pieskolle:
— Tässä saat palkinnon vaivastasi, kun autat minua.
Piesko katseli kuutamossa hohtavia vitjoja. Ei hän koskaan ollut uneksinutkaan saavansa tällaista aarretta.
Hän huudahti riemastuneena:
— Kovin kalliin aarteen olet minulle lahjoittanut, heimopäällikön tytär! Jo tästä sinua kannattaa ikänsä palvella. Varsin mielelläni pakenen Nunnuksen luota, vaikka sitten joutuisinkin kristittyjen orjaksi. Eivät he minua toki niin kovasti ruoskine kuin häijy Nunnus.
Ervi ihmetteli hänen alttiuttaan ja sanoi epäröiden:
— Etkö pelkää Nunnuksen taioillaan sinua vainoavan, jos hänen luotaan pakenet?
— Enpä hänen taikojaan pahasti pelkää. Luulenpa häntä taioissa tuiki taitamattomaksi. Eivät ne koskaan ole tepsineet, eivät hänen ennustuksensa toteutuneet. Ilkeys ja peloitus ovat hänen ainoat taikansa.
— Rientäkäämme siis linnaan!
— Heti sinua seuraan. Mutta ensin tahdon kostaa kokemani monet ruoskaniskut ja nälänhetket, tahdon kostaa heimoni kidutukset.
Tämän sanottuaan Piesko kantoi yhden kyykäärme-häkeistä Nunnuksen majaan, avasi häkin oven ja riensi ulos majasta, sulkien sen oven jälkeensä. Laakealla kivellä olevan kahden käärme-häkin ovet hän niinikään avasi.
— Matakoon nyt kyidensä seassa kun palaa kotia, hän virkkoi mennessään.
Sitten he alkoivat astua metsää päästäkseen huomaamatta vainioiden ulkolaidalle, sieltä jatkaakseen kulkuansa linnaan.
— Milloin luulet meidän saapuvan perille? kysyi Ervi.
— Aurinko kallistunee lounaaseen, kun saavumme linnaan. Emme voi kulkea suorinta tietä.
Ervi hengitti jo vapaammin, kun Nunnuksen kamala asunto oli matkan päässä.
Pieskon mieli tuntui tavattoman kevyeltä. Jo monasti hän oli aikonut paeta Nunnuksen luota ruoskaa ja nälkää kärsimästä. Mutta uuden toimeentulon puute — ken olisi huolinut Noidan orjasta — ja epävarmuus minne suunnata kulkunsa olivat yhä lykänneet tuonnemmaksi tämän aikeen toteuttamisen. Jos orjanolo kerran oli hänen kohtalonsa, niin saattoipa hän muualla maailmassa löytää parempaakin orjantyötä kuin kyykäärmeiden syöttäminen ja vartioiminen ja Nunnuksen saastaisten paitojen huuhtominen — moinen toimi soveltui korkeintaan ikäkululle akalle, eikä nuorelle miehelle!
Ja ehkeivät kristityt häntä vangitseisikaan, kun hän tuli heidän luokseen heimopäällikön tyttären oppaana ja suojelijana.
Näin iloinen ei Piesko muistanut lapsuudesta saakka olleensa. Hänen teki mielensä leikata itselleen pajupilli ja soitella ilonsa ilmoille. Mutta hän muisti ettei nyt sopinut soittaen kulkea. Hän lykkäsi siis ilonpurkauksensa toistaiseksi ja riensi vaieten Ervin kanssa eteenpäin.
Aamu alkoi jo valjeta, ja kiiltomatojen hohde himmeni.