XII.
Ryöstöretkeltään vieraan heimon alueella olivat liiviläiset tuoneet mukaansa suuren tynnyrin väkevää olutta. Juhla-aterian loputtua olivat heimon etevimmät kokoontuneet Dabrelin taloon, missä tuota juoma-aarretta säilytettiin, ja siellä oli toimeenpantu juhlajuomingit. Tätä voimakasta juomaa maisteli varsinkin Ylo runsain määrin, ja hän oli ensimäisiä, jotka juopuivat. Häntä imarreltiin, ylistettiin jo edeltäpäin hänen tulevaa päällikkyyttään ja sanottiin että vanha Vietso jo oli tuiki kykenemätön päälliköksi ja että hän kai pian olikin muuttava manalle. Nunnuskin maisteli halukkaasti ryöstö-olutta. Tosin hän ei rohjennut juoda itseään juovuksiin, hänellä kun seuraavana päivänä oli tärkeä tehtävä: uhrimenojen ohjaaminen ja vaikutusvaltansa yhä suurempi vahvistaminen. Mutta kun hän aamun koittaessa alkoi astua majaansa kohti, hän kuitenkin tunsi iäkkäät säärensä tavallista epävarmemmiksi. Siitä huolimatta hän oli riidanhaluinen ja kosto-mielinen ja aikoi tapansa mukaan ruoskia Pieskoa, jos tämä oli nukkunut tai jos muuten vähintäkin antoi aihetta tyytymättömyyteen. Nunnus suuntasikin heti askeleensa kyykäärmeiden luo, nähdäkseen vartioiko Piesko niitä uskollisesti. Suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa, kun näki edessään ainoastaan kaksi kyykäärme-häkkiä, joiden ovet olivat auki. Hän lähestyi häkkejä, sulkeakseen niiden ovet ja huomasi silloin, että toinen niistä jo oli vallan tyhjä käärmeistä, ja että toisesta viimeinen juuri sähisten luikerteli ulos ja katosi kiven koloon. Nyt rupesi Nunnus katselemaan missä Piesko oli. Lopulta hän häntä huusikin. Mutta ei mitään vastausta kuulunut, eikä Piesko myöskään ilmestynyt. Nunnus aavisti jo pahaa. Piesko oli varmaankin kostoksi tämän tehnyt ja sitten paennut. Vavisten Nunnus aukaisi majansa oven peläten sinne jonkun vihamielisen olennon kätkeytyneen. Keskellä permantoa hän näki kolmannen käärmehäkin ja koko permannon täynnä luikertelevia kyitä. Hänen kauhistuksensa yltyi nyt ylimmilleen. Eihän hän enää tietänyt mihin mennä, minne paeta. Kaikkialla väijyi noita myrkyllisiä matelijoita, jotka kenties nyt tahtoivat nekin kostaa pitkällisen vankeutensa. Nunnus riensi siis pois koko paikasta. — Pitikö hänen nyt palata pääkylään ja kertoa mitä oli tapahtunut? Pitikö hänen käskeä ajamaan takaa pakolaista? Pitikö koota väkeä kyitä jälleen häkkeihin pyytämään?
Päästyään yli pienestä koivusillasta ja ollen puron turvaamana hän jäi tätä kaikkea tuumimaan. Pian hän kuitenkin älysi, ettei hänen sopinut mennä käärmeiden päästöä kylään kuuluttamaan. Tapaus oli päinvastoin pidettävä salassa. Mitä sanoisivatkaan liiviläiset, kun kuulisivat että Nunnuksen orja oli päästänyt pyhät enne-käärmeet pois! — Epäilemättä heidän luottamuksensa Nunnukseen tämän kautta rupeaisi horjumaan. Pieskon pakoa tosin ei voisi kauan salata, mutta se olisikin vähemmin merkitsevä seikka. Saattoihan suorastaan sanoa, että hän oli laiminlyönyt tehtäväänsä ja että hornan henget olivat elävänä raastaneet hänet kynsiinsä ja vieneet hänet mukaansa. — Ei se mies kuitenkaan enää rohjennut näille maille palata. Harmittipa Nunnusta suuresti, ettei hän nyt, väsynyt kun oli, voinut mennä majaansa vuoteelleen lepäämään. Eihän sinne kukaan ihminen uskaltanut mennä matelijain pariin. Vasta päiväsaikaan hän aikoi pihdeillä pyytää ne kiinni. Hän kiipesi sentähden korkealle sammalpeitteiselle metsäkivelle, kääri itsensä avaraan viittaansa ja nukkui.
Aurinko paistoi jo korkealta taivaalta, kun Nunnus heräsi kylästä kuuluvaan meluun. Mistä tämä melu johtuikaan? Nunnus ojensi jäseniään, haukoitteli ja yski. Kylmä siinä sentään oli ollut kivellä nukkua, hän kun oli tottunut lämminpeitteiseen vuoteeseensa. Leini tuntui kalvavan sääriä. Ei auttanut muu kuin kömpiä alas kiveltä. Mutta tuo kumea melu? Oliko vihollinen yllättänyt liiviläiset heidän ollessa uupuneina juhlajuominkien jälkeen? Nunnuksessa heräsi kauhea levottomuus. Siinä hänkin oli vallan yksin keskellä metsää, vanha, aseeton mies. Jos vihollinen todella oli tunkenut tänne, se epäilemättä pian oli hakeva Nunnusta, liiviläisten kuulua noitaa ja tietäjää. Oliko siis parasta paeta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, ja piiloittautua korpikallioiden rotkoihin?
Nunnuksen tuumiessa, melu kuitenkin hiljeni ja lopulta vallan lakkasi. Kauan aikaa odotettuaan ja jännitettynä kuunneltuaan ja tarkattuaan joka risahdusta metsässä, Nunnus alkoi hiipiä majaansa kohti. Tietysti täytyi kulkea varovasti, pysähtyä kuusen juurelle kuuntelemaan, väistyä suuren kiven taa odottamaan. Mitään epäiltävää kohtaamatta hän viimein saapui puron koivusillalle. Uusi pelon ja varovaisuuden aihe oli edessä. Irtipäästetyt kyyt epäilemättä luikertelivat ympäristössä, ja tietysti ne kaikki vihasivat Nunnusta myrkyllisen sydämensä kiukkuisimmalla vihalla. Ne epäilemättä nyt väijyivät joka kannon juurella, joka kiven kolossa. Jos ne vaan yksitellen hyökkäisivät hänen kimppuunsa, niin kyllä hän rautakärkisellä sauvallaan, josta ei koskaan luopunut, oli puolustautuva ja tappava ne. Mutta jos ne koko liutana eri taholta karkasivat hänen kimppuunsa, silloin hän oli hukassa. Ja kuitenkin hänen täytyi mennä majalleen ainakin peittämään käärmeiden häviämisen. Silmät mulkoillen joka taholle ja astuen varovasti hän saapui pihamaalle. Siellä hän peitti tyhjät käärmehäkit suurella niinipeitteellä, ettei kukaan voisi huomata käärmeiden kadonneen. Sitten hän nouti varastomökistään syvän korin ja rautapihdit, joiden avulla aikoi vangita majaansa suljetut käärmeet. Hän aikoi avata oven raolleen ja kynnykselle panna syötin ja sitte pihdeillä tarttua kiinni esiin pilkistävän käärmeen niskaan.
Mutta hän ei ehtinyt ryhtyä tähän temppuun, samassa kun kylästä saapui juosten paikalle miehiä, jotka hengästyneinä kertoivat että heimopäällikön tytär yöllä, miesten ollessa juhlajuomingeissa, oli kadonnut.
Nunnus asetti heti tapauksen yhteyteen Pieskon paon kanssa, joskohta oli liian viekas siitä sanaakaan hiiskumaan.
— Mitä neuvot? kysyi Ylon orja? Ylo itse on väsynyt eilisestä, eikä jaksa lähteä naisensa ryöstäjää takaa-ajamaan. Sinulta pyysi neuvoja ja osviittoja, minne päin on aseellisia miehiä lähetettävä.
Nunnus vajosi syvään punniskeluun. Hetken kuluttua hän nouti vajasta vakkasen ja jyviä, asetteli jyviä vakkaan ja vakan ympäri ja mutisi itsekseen loitsusanoja, huiskutti vakkaa, katseli jyvien asentoa ja virkkoi:
— Taiat vastaavat, että karkulaiset ovat lähteneet pakoon joko veneessä Väinäjokea alaspäin tai syventyneet luodetta kohti korpeen.
Itse teossa eivät hänen taikatemppunsa mitään ilmaisseet, mutta hän arvasi, että pakenijat eivät olleet lähteneet linnan suuntaan, eivätkä myöskään pääkylää kohti. Mukavimmat pakotiet olivat hänen mainitsemansa. Orjat poistuivat kuultuansa Nunnuksen neuvon, ja Nunnus riensi puhdistamaan majaansa kyistä.
Dabrel oli ollut kohtuullisin juomingeissa. Joskohta hän itse oli olutvaraston vartija, ei hän siitä maistellut muuta kuin sen verran, että tuli hyvälle tuulelle. Täytyihän jonkun pysyä valppaana ja säilyttää neuvokkaisuutensa, jos jotakin tärkeätä sattuisi — näin hän oli arvellut. Pidättäytyväisyytensä vuoksi hän oli levännyt hyvin aamuyönsä ja jaksoi nousta ennen muita. Hän päätti lähteä vankeja kuulustelemaan, otti pari vankkaa orjaa mukaansa ja käski heidän leikata itselleen metsästä raippoja, joilla saattoi ruoskia vankeja, elleivät he muuten tahtoneet tunnustaa linnaväen hyökkäystuumia.
Atso oli nojaten tammen runkoon nukkunut huolimatta pystyasennostaan ja epämukavista kahleista. Alobrand ei ollut voinut saada unta, joskohta väsymys oli pitänyt häntä unen kaltaisessa horrostilassa. Hän kuuli miten linnut herättyään alkoivat viserrellä, hän kuuli metsän huminan ja myöhemmin kumeat äänet kylästä. Täydelleen hereille hän kavahti kun Dabrel ruoskijaorjineen saapui tammikkoon.
Dabrel sanoi Alobrandille:
— Jos ilmaiset linnaväen sotatuumat, lievennämme uhrikuoloanne. Voitte valita tahdotteko, että teidät miekalla surmataan tai nuolella ammutaan ennen roviolla polttamista.
Atso, joka hänen puheeseensa oli herännyt ja kuullut hänen ehdoituksensa, sanoi:
— Tuon varsin valehtelet; tiedän että manalan jumalille on uhrattava mies elävänä.
— Jos ette sovinnolla tunnusta, huusi Dabrel, jonka silmät vihaisina alkoivat pyöriä päässä, — on muita keinoja saada kielenne ketteräksi.
Tämän sanottuaan hän viittasi toiselle orjista, joka otti maasta nuoran ja nivoi sen, itse juosten tammen ympäri, niin kireälle Alobrandin ja tammen rungon ympärille, että vangitun kasvot kävivät sinerviksi. Kun hän taas kiersi nuoran irti, retkahti Alobrandin pää rinnalle ja hänen jäsenensä riippuivat velttoina. Hän oli joko pyörtynyt tai kuollut: niin rajusti oli nuora häntä kuristanut.
— Teit konnantyön! huusi Atso, ponnistellen rajusti, mutta turhaan, päästäkseen irti kahleistaan ja kostaakseen kiduttajille.
— Nyt on sinun vuorosi, luopio! ärjäsi Dabrel ja käski toista orjaa ruoskimaan Atsoa.
— Riisunko häneltä ensin vaatteet? kysyi orja.
— Et, tolvana! Etkö tiedä että mies on eheänä ja vapaana tuoreista haavoista uhrattava manalan jumalille? Luuletko että muuten säästäisin heidät kuumennetun raudan kidutuksesta!
Orja heilutti nyt raippojaan, ruoskien Atsoa rajusti ympäri ruumista. Mutta raatelevan kipeistä lyönneistä huolimatta Atso ei päästänyt valituksen sanaa, hän puri vaan hampaansa yhteen.
Ja kun orja Dabrelin käskystä hetken kuluttua taukosi, ja Dabrel kysyi:
— Tunnustatko nyt, missä vakoilijakumppanisi piilevät ja milloin kristityt aikovat korpeen hyökätä?
Atso vastasi tyynesti:
— Kumppaneita ei meillä ole. Kristittyjen hyökkäystuumia en tunne, ja jos tuntisinkin, en niitä ilmaisisi. Hyväntekijäni ei myöskään ilmaisisi, jos tietäisi, ja hän tekee aina oikein.
Uudet ruoskaniskut vastasivat tähän Atson puheeseen, ja vasta silloin, kun Dabrel huomasi, että hän jo oli vallan uuvuksissa ja ettei hän aikonut mitään tunnustaa, hän käski orjan herjetä.
Alobrand ei yhä vaan antanut mitään elonmerkkiä. Ruoskijat kuitenkin häntä lähemmin tarkastettuaan huomasivat että hän hiljaa hengitti. Hän oli siis vaan pyörtynyt rajuun kuristukseen.
Dabrel käsitti nyt ettei hänen sopinut jatkaa kiduttamista, sillä muuten saattoivat vangitut niin uupua, ettei katsottaisi voitavan heitä illalla uhrata. Hän avasi nyt Alobrandin kahleet ja antoi orjien laskea hänet sammalille lepäämään, käskipä lisäksi valella hänen ohimoitaan vedellä ja kidutettujen toinnuttua antaa heille ruokaakin. Täytyihän heidän illalla ennen uhrausta jaksaa omin voimin kulkea Väinäjoen rannalle puhdistuskylpyyn ja roviolle.
Alobrandia käski hän orjien tarkoin pitää silmällä ja uudelleen vangita jos hän yritti paeta.
Sitten Dabrel poistui, ollen hyvin pahalla tuulella epäonnistuneen kidutusyrityksensä johdosta. Olisipa hänestä tullut vielä huomatumpi mies heimon keskuudessa, jos hänen olisi onnistunut kiristää vangeista esiin tärkeitä tietoja.
Omituista muuten, ajatteli hän, ettei Nunnus, tuo vanha kettu, jo ollut hereillä ja ettei hän ollut saapunut tammikkoon samoissa tarkoituksissa kuin Dabrel. Mutta ukko oli yöllä ahkerasti maistellut olutta ja nukkui kai vielä pohmeloaan.
Kun Dabrel palasi kylään, valmistautui paraillaan kaksi melkoisen mieslukuista soturijoukkoa lähtemään Ervin ryöstäjää takaa-ajamaan. He päättivät Nunnuksen neuvon mukaan mennä kahteen eri suuntaan.
Dabrel ravisti päätään ja ajatteli:
— Paha on sotakuntoisen väen poistua, jos vihollinen on korvessa väijyksissä.