XIII.
Kuten Piesko oli arvannut, kallistui aurinko lounaaseen, kun hän Ervin seurassa saapui Ykskylän linnan portille. Jo heidän lähestyessään kaukaa vainioiden rajalla, olivat muurilla tähystelevät vartijat heidät huomanneet ja uteliain katsein seuranneet heidän tuloaan. Saavuttuaan suurelle linnanportille, he pysähtyivät ja rupesivat käsillään viittaamaan muurilla oleville sotureille. Nämä tunsivat tulijat liiviläisiksi, näkivät että he olivat aseettomia, mutta eivät kuitenkaan tietäneet mitä piti tehdä. Heidän epäröidessään, Ervi otti esiin valkean huivin ja rupesi sitä heiluttamaan. Nyt poistui yksi vartijoista linnanpäällikön luo asiata ilmoittamaan. Tämä käski soturin mennä kysymään mitä liiviläiset tahtoivat. Tuokion kulutti soturi palasi linnanpäällikön luo ja kertoi että portilla odottava nainen oli liiviläisten heimopäällikön tytär, joka tahtoi puhua linnanneiden kanssa.
Konrad von Meindorf käski tuoda vieraat huoneesensa. Tyttärensä
Gertrudin hän niinikään kutsui luokseen.
Oudoksuen ympäristöään ja pelokkaan näköisenä Ervi astui Pieskon seurassa linnanpäällikön huoneeseen.
— Sanot olevasi liiviläispäällikön tytär, virkkoi von Meindorf. —
Mikä on asiasi?
— Seuralaiseni Piesko voi todistaa että olen heimopäällikön, Vietson tytär. — Tulin täältä apua saamaan Alobrandille ja omalle heimolaiselleni, Atsolle. Heidät on vangittu korvessa ja heidät uhrataan tänä iltana elävinä manalan jumalille.
— He ovat salaa paenneet linnasta, sanoi von Meindorf. — He kärsikööt nyt tekonsa seuraukset!
Linnanpäällikkö oli vielä täynnä paheksumista Alobrandin ja Atson paon johdosta, varsinkin kun Westhard oli tätä hänen paheksumistaan yllyttänyt.
Mutta Gertrud, jonka sydämen tämä odottamaton onnettomuudensanoma oli täyttänyt ennen kokemattomalla kauhulla, kääntyi kyynelsilmin isänsä puoleen ja virkkoi rukoilevasti:
— Isä, ole armollinen ja lempeä. Ajattele, että heidän oli vaikea, melkein mahdoton elää täällä linnassa Westhardin hirmuvallan alaisina.
Mutta isä ei häntä kuunnellut, vaan kysyi ankarana Erviltä:
— Miten rohkenet sinä tulla tänne vihollisesi linnaan? Etkö ole ajatellut, että me voimme sinut vangita, niin ettet koskaan pääse palaamaan heimosi luo?
— Vangitkaa minut, sanoi Ervi. — Kunhan vaan pelastatte Atson.
Liiviläisnaisen uhrautuvaisuus ja järkähtämätön rohkeus näytti lauhduttavan linnanpäällikön ankaruutta. Eihän hän pohjaltaan ollutkaan mikään ankara mies.
Hän kysyi:
— Miksi uhraudut heimolaisesi edestä?
— Atso oli sulhoni, mutta hänen vangiksi jouduttuaan, heimoni pakoitti minut menemään Ylon vaimoksi.
Konrad von Meindorf kuiskasi nyt tyttärelleen:
— Minun täytyy ensin neuvoitella Westhardin kanssa, ennenkuin voin päättää mitä on tehtävä.
Mutta tätä neuvoittelua Gertrud pelästyi. Hän tiesi Westhardin leppymättä vihaavan Alobrandia ja jyrkästi vastustavan kaikkia pelastushankkeita. Hän pyysi siis isänsä tulemaan viereiseen huoneeseen, saadakseen kahden kesken puhua hänen kanssaan ja kyynelillään taivuttaakseen häntä vapautusretkeä toimeenpanemaan.
Kun Ervi huomasi että linnanpäällikkö ja hänen tyttärensä alkoivat poistua, luuli hän heidän hylkäävän koko asian, heittäytyi maahan päällikön eteen, kietoi käsivarsillaan hänen säärensä ja rukoili:
— Älä poistu, mahtava päällikkö. Ole lempeä ja kuule rukoukseni. Oman heimolaisesi ja uskosi palvelijan vapautat, vapauttamalla Atson. Jos kauan vitkastelet eivät soturisi ajoissa ehdi perille.
Linnanpäällikkö käski hänen nousta ja sanoi:
— Rauhoitu. Asiata ei voi silmänräpäyksessä ratkaista. Odota täällä kunnes olen väkeni kanssa neuvoitellut.
Viereisessä huoneessa Gertrud heittäytyi itkien isänsä povelle ja huokasi:
— Rakas isä, pelasta heidät, niin teet suuren ja jalon teon. Alobrand oli rakas opettajani. Jos hän onkin paennut linnasta, on hän kristitty ja lähimäisesi. On luonnotonta antaa pakanoiden panna täytäntöön kauhea tekonsa. Siitä he paisuvat entistä ylpeämmiksi ja rohkeammiksi. — Tee minulle tämä rakkaudentyö, sitten en sinulta enää mitään pyydä.
— Yritys on uhkarohkea. Tässä voi piillä joku ansa. Kuka takaa että tuo nainen todella on päällikön tytär ja että hän muuten puhuu totta.
— Hänen silmänsä kuvastavat syvää surua ja tuskaa, koko hänen olemuksensa todistaa että hän puhuu totta.
— Villikansojen viekkaus on tunnettu.
— Luonnonlapset eivät osaa siihen määrin teeskennellä.
— Välttämätöntä on kuitenkin ensin neuvoitella Westhardin kanssa.
— Sinä olet sotajoukon päällikkö, isä. Hänen pitäisi olla rauhan mies, mutta hän sekaantuu sotatoimiin, joiden tulisi olla vieraat hänen pyhälle ammatilleen.
— Hänen neuvonsa ovat perin viisaat ja tehoisat.
Gertrud huomasi että hänen isänsä nyt taas oli alistuva Westhardin voimakkaan tahdon alle. Se oli estettävä. Posket punoittaen närkästystä ja syvää tuskaa hän virkkoi:
— Hetki pakoittaa minut sinulle, isä, Westhardista kertomaan seikkoja, joista muuten ainaiseksi olisin vaiennut. Hän on arvoton nauttimaan luottamustasi ja olemaan ystäväsi ja neuvonantajasi, sillä hän on arvottomasti kohdellut omaa tytärtäsi, hän on koettanut käyttää väkivaltaa minua kohtaan, silloin kun yksin ja turvattomana olin kotona, muiden ollessa elonleikkuussa.
Hämmästyen oli Konrad von Meindorf kuullut tyttärensä tunnustuksen, ja viha alkoi kuohua hänen sisällään. Hän oli jo ennenkin tuntenut Westhardin johdon ikeen raskautta, vaikka hänen mukautuva ja pehmeä luonteensa oli sitä kantanut kärsivällisesti. Mutta tuon pehmeän luonteen alla piili innostumistaipumusta, paheksumiskiivautta. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kernaasti tahtovat luottaa muihin ihmisiin, jotka eivät hevin usko heistä pahaa, mutta jotka saatuaan heistä yhden selvän ilkeyden ja epäluotettavuuden todisteen, heille kylmenevät ja kääntävä selkänsä. Hänen ainoata lastaan, rakkainta mitä hänellä oli maailmassa, oli Westhard noin katalasti kohdellut, unhoittaen rippi-isänvelvollisuutensa ja säätynsä vaatimukset. Oli aika vapautua sellaisen miehen vaikutusvallasta. Gertrud oli oikeassa, hän, Konrad von Meindorf oli linnanpäällikkö, eikä tuo pappi, joka oli tuppautunut sotatoimia ohjaamaan.
— Westhard on ulkokullattu konna! huudahti hän. Saatanpa tästälähin itse päättää milloin on hyökättävä, milloin ei. Tämä hyökkäys on ehkä varomaton, mutta koska sinä mitä hartaimmin toivot Alobrandin pelastamista, en voi sitä sinulta kieltää.
Gertrud kavahti taas isänsä kaulaan ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.
Sitten hän riensi viereiseen huoneeseen liiviläisille isänsä ilahuttavaa päätöstä ilmoittamaan.
Ervi, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa päästäkseen linnaan asti ja perille tultuaan ilmaistaksensa asiansa, oli nyt vallan uupunut suuresta jännityksestä ja rasituksesta, ja hervottomana ja kalpeana hän oli vaipunut patjaistuimelle. Piesko seisoi hänen vieressään huolestuneen näköisenä, eikä tietänyt mitä tehdä, miten virkistää ja lohduttaa häntä.
Kun Gertrud oli ilmaissut isänsä päätöksen, Ervi nosti väsyneen päänsä ja hänen silmänsä hymyilivät kyynelten takaa. Hän kokosi viimeiset voimansa, laahasi itsensä Gertrudin luo ja syleili hänen jalkojaan. Sitten hän taas hervottomana vaipui patjaistuimelle.
— Kuinka äärettömästi tuo liiviläisnainen rakastikaan Atsoa — ajatteli Gertrud — kun hän pani alttiiksi näin paljon hänet pelastaakseen, vaikka jo olikin toisen miehen oma.
Mutta Gertrudissa ei tällä hetkellä herännyt mitään kateuden ja mustasukkaisuuden tunteita. Se kauhea vaara, joka uhkasi Atsoa, yhdisti nämä molemmat naiset, saaden heidät kokonaan unhoittamaan itsensä ja kaiken muun.
Linnanpäällikkö tuli juuri ulos huoneestaan ja oli aikeissa mennä lähtömääräyksiä antamaan, kun Westhard samassa kiireisin askelin syöksyi sisälle.
Hän oli kuullut että jonkunmoinen liiviläinen lähetystö oli saapunut linnanpäällikön luo ja oli hyvin utelias tietämään mitä sillä oli asiaa.
Westhardin astuttua sisään, Gertrud ojensi vartalonsa suoraksi ja ylpeäksi, ja hänen katseensa saivat jäykän ja kylmän loisteen. Hän lähestyi isäänsä, vaistomaisesti vetäytyen kauemmaksi Westhardin luota. Kohtauksen jälkeen seljapensas-majassa hän oli välttänyt Westhardia eikä ollut häntä tavannut.
Konrad von Meindorf huomasi tyttärensä väistymisen, kiersi suojelevasti käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja sanoi lyhyesti ja kuivasti Westhardille:
— Heti paikalla aion tehdä hyökkäyksen liiviläiskorpeen. Te jäätte kotia linnaan ja toimeenpanette kirkossa messun rukoillen kahakan onnellista päättymistä.
Westhard oli ensin sanaton hämmästyksestä. Mutta hän ei ollut mies, joka menetti koskaan pitkäksi aikaa malttinsa. Hän huudahti:
— Hyökkäys keskellä päivää, valmistuksitta, neuvoitteluitta!
— Neuvoittelut on jo pidetty, huomautti Konrad von Meindorf, jonka sisällä viha ja kärsimättömyys alkoivat kiehua.
Hänen kasvoissaan ja äänessään oli jotakin tavatonta, joka hämmästytti Westhardia. Hän ajatteli, että tuon hiljaisen ja taipuvaisen luonteen oli voinut saada kuohuksiin ainoastaan tavaton seikka, ja arvasi Gertrudin hänelle ilmaisseen mitä pari päivää sitten yläpuutarhassa oli tapahtunut. Nyt oli siis varovaisinta olla vaiti ja antaa linnanpäällikön toimia omin päin. Sittemmin piti tuumia mikä menettelytapa oli sopivin.
— En neuvojani tyrkytä, mutta ystävänä…
— Ystävyydestänne ei nyt ole aika puhua, huusi von Meindorf. —
Toimittakaa messu ja rukoilkaa omien ja muiden syntien edestä.
Westhard poistui, ja linnanpäällikkö asetti ovelle kunniavartijoita Gertrudia suojelemaan. Hän oli ankarasti kieltänyt heitä Gertrudin luvatta päästämästä ketään sisälle.
Tuntia myöhemmin lähti linnasta melkoinen sotilasparvi vainioiden laitaa pitkin metsän suojassa rientämään liiviläiskorpea kohti. Piesko oli oppaana, ja hänelle oli sanottu, että hän heti keihäällä lävistettäisiin, jos osoitti vähintäkin vilppiä. Kivenheittäjäkoneet ja suojuskatoksetkin oli pantu liikkeelle.
Pieskoa oli Gertrud kehoittanut tarkoin pitämään silmällä Atsoa ja
Alobrandia ja kertomaan mikä kohtalo tuli heidän osakseen.
Hartaasti oli Gertrud koettanut taivuttaa isäänsä jäämään pois retkeltä, mutta hän ei ollut hillittävissä, vaan tahtoi itse johtaa hyökkäystä.
Soturijoukon lähdettyä liikkeelle Gertrud ei malttanut jäädä sisään, vaan istuutui muurille heidän poistumistaan seuraamaan. Ervi, joka nauttimastaan ruuasta ja lyhyestä levosta oli hieman virkistynyt, ei viihtynyt yksin linnahuoneessa. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset häntä peloittivat. Ainoa, joka ei hänessä herättänyt tuota outoa ja epämääräistä pelkoa, oli Gertrud. Ja hän pyysi päästä Gertrudin luo. Seuraneiti vei hänet muurille, missä hän nöyrän ja kiitollisen näköisenä laskeusi istumaan Gertrudin jalkojen juureen.
Ja siinä nämä molemmat naiset järkähtämättömin katsein seurasivat sotaparven kiertoliikkeitä. Kummankin sielussa liikkui se levoton kysymys: oliko linnaväki ajoissa ehtivä perille kauheata vaaraa torjumaan…?