XIV.
Vasta illan suussa Alobrand tointui kidutuksen matkaansaamasta hervostilasta. Mutta sydänalaa kivisti, ja voimat tuntuivat raukeilta.
Kun hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, sanoi hänelle Atso:
— Vieressäsi on ruokaa ja juomaa. Syö ja juo, ettet olisi heikko tänä iltana.
Atso piti kunnianasianaan kulkea omin voimin ja horjumatta puhdistuskylpyyn ja roviolle.
Alobrandista taas oli yhdentekevää, esiintyikö hän sankarillisena vai ei. Hän tunsi jo ruumiissaan kuolonväristyksiä, eikä hän huolehtinut siitä, tukiko luonto häntä tuolla viimeisellä raskaalla kululla kohti luonnotonta loppua. Läheiseltä uhrimäeltä kuului ryskettä ja kirveeniskuja: epäilemättä rovionvalmistuksia.
Tämä ryske palautti Alobrandin todellisuuteen, ja vähäinen toivonvälke pilkoitti hetkeksi hänen pimeään mieleensä: uhri oli tapahtuva ennen aamuruskon hohtoa, siihen oli vielä paljon aikaa. Kenties oli Ervi mennyt linnaan, kenties oli siellä se ihme tapahtunut, että linnanpäällikkö lähetti väkeä uhria estämään. Tämä ajatus pani hänen verensä hieman nopeammin virtaamaan, ja hän joi saviruukusta virkistävää simajuomaa.
Vartijat, joilta Alobrandin herääminen ei ollut jäänyt huomaamatta, olivat lähestyneet ja tähystelivät häntä tarkasti, ollen valmiina häntä vangitsemaan, jos hän osoitti vähintäkin pakenemisen halua. Mutta Alobrand lepäsi liikkumattomana sammalilla tammen juurella, ja hänen syvät silmänsä tuijoittivat kauas olevaisuuden usviin. Omituinen raukea tyyneys laskeusi hänen mieleensä. Linnasta päin ei kuulunut ääntä, ei askelta. Turhaa olikin sieltä odottaa pelastusta. Eihän maailmassa ollut ainoatakaan sydäntä, joka häntä olisi rakastanut, kuka siis olisi tahtonut uhrautua hänen edestään! Ei Gertrudin kunnioitus voinut ihmeitä tehdä. Entä Ervin rakkaus Atsoon? Suuri rakkaus voi paljon aikaansaada, mutta sekään ei jaksa vierittää ennakkoluulojen pilviä piirtäviä vuoria, sekään ei voi pehmentää ihmismielten jäykkyyttä. Hyvästi siis elämä! Miksi hän, Alobrand, muuten siitä niin suuresti pitikään kiinni? Saattoiko se hänelle tarjota sellaista tyydytystä, mitä hänen syväpyyteinen sydämensä halasi! Ne ihmiset, joiden seurassa hän oli tahtonut kulkea lyhyttä elämänpolkua, jakaen täyteläitä elintunteita, ne häntä eivät käsittäneet, vaan häntä vainosivat. Olihan hän jo nuoresta tottunut kulkemaan omia polkujaan. Nyt ne olivat johtaneet hänet tämän usvan peittämän kuilun partaalle. Siinä oli edessä loppu, mutta myöskin lepo ja unhoitus.
Ja näin selvitettyään ja loppuun ajateltuaan oman tilansa, hänen katseensa ja ajatuksensa siirtyivät Atsoon. Tämän nuoren, raikkaan luonnonlapsen ennenaikainen kuolo häntä syvästi suretti. Hänellä vielä olisi ollut elämä elettävänä. Häntä ei olisi vaivannut elämänarvoitusten kalvava ratkaisuhalu, hän olisi ammentanut onnensa hetken antimista, olisi elänyt luonnonihmisen vaistomaista elämää, olisi menestynyt kuin päivänpaisteen ja riittävän kosteuden suosimassa maaperässä versova vesa, joka aikanansa kasvaa, varttuu, kohoaa puuksi, sitten vanhenee, lahoaa ja kaatuu…
Kuu ei sinä iltana vielä ollut kumoittanut, vaan piili pilvissä. Tammikko alkoi nyt kuitenkin valaistua: liiviläiset lähestyivät soihtuineen. He tulivat noutamaan vankeja viedäkseen heidät Väinäjoen veteen uhria varten puhdistumaan.
Nunnus kulki jonon etunenässä, kantaen rautakärki-sauvaansa ja pientä noitarumpua. Häntä seurasi kaksi orjaa, jotka kantoivat puhtaita uhripaitoja ja pitkiä valkoisia viittoja.
Atson kahleet irroitettiin ja hänelle ja hänen onnettomuudenkumppanilleen viitattiin asettumaan orjien taakse. Heidän takanaan astuivat heimon johtavat henkilöt ja muu kansa. Jono liikkui hitaasti rantaa kohti.
Viimeisinä kulkivat Gerveder ja hänen sukunsa. Yksitellen he katosivat pimeään korpeen ja hiipivät suuren rantakallion taakse, jonka läheisyydessä uhrivangit ammoisista ajoista olivat toimittaneet puhdistuskylpynsä. Lähelle tätä kalliota, kaislikkoon, olivat he kätkeneet veneensä. Gerveder, jota liiviläiset parjasivat kristittyjen ystäväksi, oli jo kauan huomannut miten häntä ja hänen sukuansa katsottiin karsain silmin. Ja nyt varsinkin, kun hän oli puolustanut Vietsoa ja uhrivankeja, hän tiesi että raskas vaino oli kohtaava häntä ja hänen sukuaan, että uhriarpakin oli heidän osakseen lankeava. Uhrijuhlallisuuksien aikana hän siis oli päättänyt sukunsa kanssa paeta ja mahdollisesti liittyä kaukaisempiin liiviläisheimoihin. Alobrandin ja Atson hän kernaasti olisi pelastanut, mutta oli huomannut kaikki pelastusyrityksensä turhiksi. Viimeinen hänellä vielä oli jäljellä: Hän aikoi uhrivankien astuttua veteen, kallion takaa antaa heille merkin, että he sukeltaisivat joen pyörteeseen ja antaisivat virran viedä itsensä mukanaan. Alempana hän itse oli auttava heidät veneeseensä. Jos yritys ei onnistuisi, jos he hukkuisivat tai jos heidät nuoli tappaisi, se olisi sentään monta vertaa helpompi kuolema kuin roviolla palaminen.
Tällävälin jono lähestyi rantaa. Rumpujen kalvoja pärisytettiin, ja kimakat huiluäänet viilsivät korvia. Miehet ja naiset lauloivat yksitoikkoisella äänellä:
Kuolon liekin, uhriliekin
Sytytämme, synnytämme
Jumalille tuonelan.
Sotaonnen, heimo-onnen
Enennämme, elvytämme
Taikavoimin tuonelan.
Jonon alkupää ei vielä ollut ehtinyt joen rannalle, kun tammikosta päin rupesi kuulumaan kumeita huutoja. Seuraavassa tuokiossa saattoi selvästi eroittaa huudot:
— Linnaväki tulee! Vihollinen on täällä!
Kauhea sekasorto syntyi. Soturit olivat jättäneet lautakilpensä tammikkoon. Miekat heillä oli vyöllä, mutta heillä ei ollut jousia, eikä heittokeihäitä.
Kauhu valtasi Nunnuksen. Hän viskasi pois noitarumpunsa ja rupesi pakenemaan metsään. Hänen aikomuksensa oli pyrkiä piiloon korpikallioiden rotkoihin, sillä hän tiesi, että hän kaikista liiviläisistä oli kristityille vihatuin mies. Mutta Dabrel ja Ylo, huomaten hetken uhkaavan vaaran, kokosivat soturit joukkoon ja asettuivat puiden suojaan vastarintaa tekemään. Jonossa olevat naiset hajaantuivat huutaen ja vaikeroiden korpeen.
Tämän mellakan aikana Gerveder lähestyi Alobrandia ja Atsoa ja kuiskasi heille:
— Seuratkaa minua suuren rantakallion taa. Sukuni odottaa teitä siellä venheissä. Olimme aikoneet pelastaa teidät puhdistuskylvystänne, joutukaa! Rientäkää!
Hyväkseen käyttäen taistelun hyörinää, pakenivat Alobrand ja Atso hänen jälkeensä. Rantakallion takana oli kymmenkunta venettä piilossa kaislikossa.
— Joutukaa! muuten hukka meidät perii, Gerveder huusi.
Tuossa tuokiossa istuivat Alobrand ja Atso Gervederin veneessä, joka vahvojen käsivarsien soutamana nopeasti solui myötävirtaa. Muut pakolaisvenheet heitä seurasivat. Nuolia suhisi pakenevien jälkeen — olivatko ne liiviläisten vai kristittyjen ampumia, sitä he eivät voineet ratkaista. Mutta huimaa vauhtia kiitivät venheet alas joen pintaa myöten, ja taistelun tuoksina häipyi hetki hetkeltä yhä etäisemmäksi.
Kristittyjen äkillinen tulo oli saattanut liiviläiset suuren sekasorron alaisiksi, ja heidän tappionsa ja tuhonsa oli suuri. Ylo taisteli kuin karhu, mutta kaatui viimein usean nuolen lävistämänä. Vanha Vietso vangittiin, ja Nunnuksen laahasivat kalparitarit haavoitettuna esiin metsästä. Vihan vimma vallitsi kummallakin puolella. Mutta äkillinen yllätys ja aseiden puute vaikuttivat sen, että liiviläiset huomasivat olevan turhaa tässä taistella ylivoimaa vastaan. Dabrel sai heidät kootuiksi, ja hänen johtaminaan he alkoivat vetäytyä korven syvyyteen.
— Missä ovat uhrivangit? kuului linnanpäällikön sointuva ääni kysyvän.
— Pelastakaa vangit!
Piesko silloin lähestyi linnanpäällikköä. Häntä oli Ervi kehoittanut pitämään uhrivankeja silmällä, ja hän oli selvästi nähnyt Alobrandin ja Atson astuvan Gervederin veneeseen ja hänen kanssaan pakenevan. Hän kertoi linnanpäällikölle mitä oli nähnyt, ja sanoi uhrivankien olevan hyvässä turvassa, Gerveder kun oli heidän ja kristittyjen ystävä.
Tämän rauhoittavan tiedon saatuaan ja saavutettuaan yllättämistään liiviläisistä loistavan voiton, Konrad von Meindorf ei katsonut soveliaaksi pimeässä korvessa ruveta ajamaan takaa pakenevia, vaan antoi palaamiskäskyn.
Suoraan, niitettyjen viljakenttien poikki, suunnattiin paluumatka linnaan.
Vangittu heimopäällikkö, joka ennen, rauhallisempien olojen vallitessa, halukkaasti oli kuunnellut Alobrandin oppia, sanoi alistuvansa ja antavansa itsensä kastaa.
Kuultuaan, että hänen tyttärensä Ervi oli linnassa ja että hän oli linnanneiden turvissa ja hyvän kohtelun alaisena, hän itki ilosta.
Pieskolle luvattiin hänen uskollisuudestaan vapaus. Mutta hän päätti tulla linnaan sieltä työtä saamaan.
Nunnusta kannettiin kiireessä puista kyhätyillä paareilla. Hän valitti koko ajan haavaansa ja rukoili kurjalla, murtuneella äänellä:
— Säästäkää henkeni, säästäkää henkeni. Suostun kasteeseen, suostun jumalianne palvelemaan… säästäkää henkeni…
Mutta ennenkuin aamun sarastaessa oltiin saavuttu linnanportille, oli hän heittänyt henkensä.
Sotajoukon paluu oli jo kaukaa huomattu linnan muureilta. Gertrud ja Ervi olivat järkähtämättä istuneet muurilla odottamassa. Kun linnan suuri portti aukeni ja voitokas päällikkö ratsasti linnanpihalle, vastaanottivat papit ja kuoripojat hänet veisulla ja vihkiveden pirskoituksella. Ja kun hän oli astunut alas ratsunsa selästä, vaipui Gertrud hänen povelleen. Gertrud ei mielenliikutukselta saanut sanaakaan sanotuksi, mutta hänen kyynelten verhoamat silmänsä kuvastivat levotonta, toivovaa ja epätoivoista kysymystä.
Hänen isänsä virkkoi:
— He ovat molemmat pelastuneet, he ovat elossa ja ovat paenneet ystävien seurassa. —
Itäiselle taivaanrannalle alkoi aamurusko levitä. Se ei punoittanut verisenä yöllisen tuhon ja surmamelskeen heijastuksena, vaan hohti vaalein ruusuvärein, ikäänkuin ennustaen aselevon sopuisampaa aikaa.