XV.
Westhard oli vallan masentunut Konrad von Meindorfin saavuttamasta voitosta. Kuuluisa noita, Nunnus, surmattu, heimopäällikkö, Vietso, vangittu ja hänen jälkeläisekseen aiottu Ylo kaatunut taistelussa! — Nämä urotyöt vallan himmensivät kaikki hänen neuvonsa ja saavuttamansa menestykset.
Turhaan oli hän odottanut Alobrandin kirkonkirouskirjettä. Olisihan ollut sangen muhkeata julistaa se linnakappelissa, vaikka Alobrand olikin poissa. Albert piispa tuntui olevan varovainen mies. Hän ehkä ensin vaati lähempiä selityksiä, asian tutkistelua. Pannajulistuksesta ei Westhard siis näyttänyt saavan terävää ja tehoisaa asetta käsiinsä, peloittaakseen ja hallitakseen linnan asujamia. Lisäksi tuntui siltä kuin nyt olisi seuraava tavallista pitempi aselepo, sillä epäilemättä lyöty liiviläisheimo vetäytyi kauas korpeen liittyäkseen muihin heimoihin. Saattoi odottaa verileikin jälleen alkavan vasta silloin, kun nämä yhdistyneet liiviläisjoukot olivat sotasuunnitelmistaan sopineet. Westhard katsoi siis soveliaimmaksi vetäytyä pois koko linnasta ja lähteä Riikaan, missä hänellä piispan läheisyydessä oli toivottavissa uutta vaikutusvaltaa. Jonkun aikaa linnanpäällikön saavuttaman voiton jälkeen hän siis läksi linnasta, ja kaikki, lukuunottamatta muutamia hänen kätyrejään, päästivät helpoituksen huokauksen.
Vietso, Ervi ja Piesko antoivat kastaa itsensä; linnan uusi, lempeä ylipappi, Bertold, opetti heille kristinuskon pääkappaleita. Oudoksuen ja pelokkaina he alussa ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kun heitä hyvin kohdeltiin, he pian tottuivat uusiin oloihin ja näyttivät tyytyväisinä nauttivan järjestetyn yhteiskuntaelämän etuja. Ervi synnytti pojan, joka kastettiin, ja jonka Gertrud neiti lupasi kasvattaa. Oliko hän saava äitinsä lempeän luonteen, vai isänsä Ylon hurjan mielen? Sitä oli mahdoton vielä ratkaista.
Kirkkaana syyskuun aamuna saapui linnaan kauppiaita, jotka olivat kulkeneet Riiasta Väinäjoen vasenta rantaa pitkin johtavaa turvallista valtatietä. Yksi kauppiaista toi Gertrudille kirjeen, jonka meren rannalla sanoi saaneensa liiviläisjoukkion seurassa olleelta munkilta.
Gertrud avasi kirjeen ja luki:
Alobrand Gertrud von Meindorfille.
Alobrand ja Atso lähettävät sinulle ja Erville sydämelliset
terveisensä. Kaunis tekonne on lämmittävä ja kirkastava mieltämme
kuolinpäivään saakka. Suloinen on pelastus ja vapaus suurten
kärsimysten ja synkän toivottomuuden jälkeen. Olemme liittyneet
Gervederiin ja hänen jaloon sukuunsa ja aiomme heidän kanssaan
matkata kauas meren takaisille maille. Toivomme, että siellä
saamme elää vapaina vainosta. Eläkää terveinä ja saavuttakaa
paras mahdollinen maallinen onni! Jääkää hyvästi, muistoanne
siunaamme.
Gertrud piiloitti kirjeen aarrelippaaseensa. Kyyneleet puhkesivat esiin, ja hän itki kauan, itki kunnes kyyneleet helpoittivat hänen suurta ja auttamatonta kaihoansa.
Sitten hän kulki yläpuutarhaan ja poimi sieltä kukkia, viedäkseen ne tapansa mukaan äitivainajansa hautakappeliin. Mutta hän tunsi, että hänen suuri kaihonsa nyt kokonaan täytti hänen mielensä, ettei hän voinut muuta harrastaa eikä muuta ajatella, ja hän nousi kukkineen muurin reunalle. Näkörajalla kohosi liiviläiskorpi ja sen yläpuolella siinti vaaleansininen syyshohteinen taivas. Gertrudin mielessä välkkyivät Atson lapsellisen kirkkaat, ihmettelevät sinisilmät, ja hän tunsi, ettei hän niiden ilmettä koskaan voisi unhoittaa, vaikka hänen rakkausunelmansa oli haihtunut kuin elämän pettävä hymylupaus ja vaikka hänen salaperäinen korpi-ihanteensa notkean metsäkauriin tavoin ainaiseksi olikin kadonnut metsän pohjattomaan syvyyteen.
Hän siroitti poimimansa kukat alas muurin laidalle, kuihtumaan kellastuvassa luonnossa, samoin kuin hänen sydänilonsa kukat olivat kuihtuneet ja kuolleet.